Kippis vuodelle, joka ottaa päättyäkseen, eikä ikinä enää palaa

Kulunut vuosi on ollut monitahoinen. Alkuvuosi oli kylmä, luminen ja talvinen. Luistelimme ja helmikuusta alkaen hiihdimmekin Pätkän saatua lääkäreiltä lupa lajiin. Laskimme rattikelkalla ja niin monet kerrat huusin ison pulkkamäen puolivälistä ääni käheänä, että jarruta. 

Maalis-huhtikuussa saimme uuden perheenjäsenen, joka on koko pian päättyvän vuoden ollut hyvin aktiivinen. Hänen nimensä on reuma ja välillä ärsyttää, ettei reuma tottele, eikä tainnu, vaikka myrkkyä lykkäisi. Ja lykättyhän sitä on. 

Toukokuussa tuli kesä, joka oli kuuma. Ah niin lämmin ja hikinen. Elokuinen reissumme Tukholmaan ja seutuvilleen oli sekin sellainen, ettei villatakkia tarvittu. Oli mahtavaa jättää koirat kotiin kaiken koirasairastelun ja huolen jälkeen ja käydä jossain. Ansa Loukkunen näet sairasteli juhannuksesta eteenpäin ja eläinlääkärin veitsellä veisteltiin niin leukaa, niskaa, kaulaa kuin kainaloakin. Onneksi saimme elokuun lopulla kuulla, ettei tauti ollut kuolemaksi ja niinpä Ansa, aktiivinen hänkin, vouhottaa kanssamme edelleen. 

Syyskuu oli lämmin. Vielä loppukuusta saatoimme kävellä kevyissä vaatteissa viikonloppureissullamme Helsingissä. Käpylä oli kaunis, koiralenkki vieraassa ympäristössä piristi ja hotellissa oli hyvä aamiainen. Pieni retki pääkaupunkiin rentoutti, sillä uudet työtehtävät ottivat aikaa sopeuttaakseen minut uusiin kuvioihin. Yllättävän paljon pienetkin muutokset sekoittavat mieltä, toisinaan ainakin. 

Valot sammuivat lokakuussa, eikä niitä ole kukaan saanut päälle vieläkään. Aprikoin, kumpi valot loppuviimeksi sytyttää, lumi vaiko kevät, joka kurkistelee vuoden viimeisen päivän takana ja odottaa uuden vuoden ensimmäistä päivää.

Valoa tähän vuoteen on tuonut pysähtyminen. Reuma pakotti meidät jäämään kotiin, esti meitä kulkemasta joka ilta jossain. Rauha löytyikin kotoa, aikaisista nukkumaanmenosta, villasukista, sylissä kököttävästä Pätkästä, ajasta olla tärkeiden ihmisten kanssa. Pysähtyminen toi mieleen ajatuksia, innostusta ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Tajusin, etten halua elää kiireen keskellä, vaan mahdollisimman aikatauluttomasti.

Tuleva vuosi jatkaa pysähtyneisyyden aikakautta perheessämme. Mihinkäs sitä tässä, valmiissa maailmassa, paitsi lähemmäs rakkaita ihmisiä. Mitä muuta vuosi tuo tullessaan, on suurta arvoitusta. Ihan kuin edessäni olisi suuri lahjapaketti, joka avautuu vähän kerrallaan. 

Suojalasein suojattua aattoa ja alati valoisampaa kevättä toivottaen,

Ee

Joulumatolta maailmalle ja takaisin

Olen lapsen kanssa retkellä olohuoneen joulumatolla. Syötiin iltapalan jälkeen piparkakkuja ja juteltiin äärettömästä. Nyt pieni jo nukkuu.

Tämä talo on minulle koti jo toistamiseen. Muutin ensi kerran sisään nelivuotiaana, mistä muistan vain tallustelun kesäisenä päivänä kotikatua edestakaisin äidin kyljessä, ilmeisesti ainakin kahdesta syystä: sekä nukuttaaksemme pienempää veljeäni että pysyäksemme kantajien jaloista pois. Sisältä talosta muistan viininpunaiset ja oranssit seinät, jotka isä sittemmin loihti valkoisiksi.
Ensimmäiset vuodet asustimme velipoikien kanssa yhteistä huonetta, kunnes muutin yläkerran ainoaan valmiiseen huoneeseen. Isä maalasi vaatehuoneeni hyllyt ja seinät vaaleanpunaisiksi ja kiinnitti seinään balettipeilin ja -tangon. Puruvintti rakennettiin pikkuveljien valtakunnaksi.
Opin pian kulkemaan narisevat raput äänettä ja vauhdilla. Rintamamiestalon pannuhuone tuoksui ja hörähteli, kellari hiukan pelotti, ja oven kolkutin ynnä terrierit ilmoittivat vieraista. Vieraita kävikin paljon ja usein. Kellarissa pystyi villimpikin poikalauma pelaamaan ja painimaan. Koirien ilmoittaessa siilivieraista joku paikalle ehtinyt nosti nahkahanskoilla piikkipallot aidan toiselle puolen. Vanhempien illanvietot ajoittain häiritsivät olohuoneen yläpuolella nukkuvaa, tulevaa ääniherkkää migreenipotilasta. Avointen ovien elämäntyyli on jäänyt osaksi omaakin aikuisuutta; pitäähän sitä isossa talossa elämää olla, ja ystäviä!
Lukioikäisenä kotikaupungista tuntui olevan ylitsepääsemättömän pitkästi ihmisten ilmoille. Bussi körötteli kolme varttia iltariennoista kotiin, ja opiskelemaan lähtiessä lapsuuden aarreaitat, loputtoman pitkät vinttivarastot alkoivat ahdistaa tavarapaljoudellaan. Jätin lapsuudenkodin taakseni ja nautin pienestä asunnosta ja vähistä omista tavaroistani.
Kului muutamia vuosia, ja vanha kotitalo oli myytävä. Samaan syssyyn sain käsiteltäväkseni liian monta liian suurta asiaa, enkä jaksanut käydä kotiin jääneiden tavaroiden kimppuun. Taisipa jotain muistoja hukkua, pelkään. Olin jo itse lähtenyt, mutta en silti ollut jättänyt hyvästejä talolle, ja yhtäkkiä se ei ollutkaan mahdollista.
Oma elämä siirtyi opiskelupaikkakunnalta toiselle, kaikenlaisin kääntein. Pahimpien mutkien jälkeen ja ihanan pienen pojan synnyttyä entinen naapuri vinkkasi vanhan kotitaloni tulleen taas myyntiin. Halusin näyttää sen lapseni isälle, jotta tietäisi, mistä tulen. Annoin kiinteistönvälittäjän kierrättää meitä kerroksissa ja välittää oikein olan takaa, ennen kuin tunnustin, että tunnen ihan jokaisen komeron ja nurkan tässä huushollissa. Eipä aikaakaan kun istuimme jo pankissa, ja kolmen viikon kiertolaisuuden jälkeen (mummut ja mummit majoittivat edellisen kodin mentyä kaupaksi) kannoimme jo tavaroitamme sisään. Minä toista, poika ja mies ensimmäistä kertaa.
Jotkut asiat olivat muuttuneet poissa ollessani. Balettipeiliä ei enää ollut, joten ohikulkija ei nähnyt peilikuvansa vilahdusta. Olohuoneeseen oli ilmestynyt takka. Yläkerran rappusiin mentiin nyt parhaan piilopaikkakomeron kohdalta, joten alas juostessa piti muistaa kääntyä viime hetkellä, jottei törmännyt väärässä kohdassa olevaan seinään. Nykyisessä makuuhuoneessamme en ollutkaan aiemmin nukkunut, vaikka nelisentoista vuotta saman katon alla majailtiin.
Moni asia oli kuitenkin ihan samoin. Vaikka pintoja oli uusittu, oman isän kädenjälki näkyi edelleen keittiössä, saunassa, kylpyhuoneessa, ja olipa vaatehuoneen vaaleanpunainen värikin vielä tallella. Toisinaan pidin vanhoista kuvioista tiukasti kiinni, mutta välillä muistin antaa muillekin asukkaille mahdollisuuden. Osin tuntui tutulta, osin ihan eriltä, ehkä siksi, että olin lähtenyt tyttönä ja palannut äitinä.
Lapsi sai äitinsä huoneen ja äitinsä sängyn. Kirjahyllyn alla on salalokero, ja vaatehuoneesta pääsee superjännittävään mattovarastoon. Vielä ei lapsi ymmärrä äidin tietävän kaikki salakätköt. Isä toi työkalunsa takaisin talliin. Äiti kyseli, mahtoiko pihlajasta olla edes kantoa jäljellä, vai olivatko löytäneet sitä kaivaessaan terrierin haudan. Pikkuveljet etsivät keittiön kaapista kukkaroa, jonka kolikoilla saattoi hakea lähikaupasta evästä. Naapureista osa on samoja, joku seuraavaa tai sitä seuraavaa sukupolvea, ja muutama ihan uusi mutta sitäkin tärkeämpi.

Nyt täältä ei enää ole liian pitkä matka mihinkään.

J

Valopää

Aamuseitsemän bussimatkassa on aina jotain mutinaa. Eilen hyppäsin lämpöiseen linjuriin, jossa kuljettaja nautiskeli hilipatipippan-musiikkia vuosikymmenien takaa volyymit kaakossa. Istuin silti ensimmäiseen penkkiin, sillä siinä pysyy sisäkorva ja siten myös mahan sisältö aloillaan. Eipä tarvinnut kauaa istua ennen kuin huomasin, että lukuvalospotit porottivat violettia valoaan suoraan otsaan, vaikka miten koitti säätää. Aikani temppuilin nappuloiden kanssa ja muutaman pysäkinvälin koetin sietääkin silmälasien taakse tunkevaa kirkkautta, kunnes oli pakko kysyä kuskilta, saisikohan pakkovalaistusta himmeämmälle. Eipä kuullut kuski, jenkka oli vaihtunut toiseen yhtä reippaaseen. Korotin ääntäni ja sain kuin sainkin kuljettajan sammuttamaan läpitunkevat valonheittimet. Kai se sitten on niin, että olen keskivertoa herkempi ärsyttäville äänille ja valoille, mutta ihmettelen silti, miten puolitäyden bussin matkustajat olivat kestäneet siinä valoshowssa. Olisiko minunkin pitänyt muun pimeydessä rypevän kansan mukana ottaa vastaan kaikki sähkömagneettinen säteily, mitä annetaan?

Tänään sama toistui. Vedin hupun päähän ja tyydyin kohtalooni. Vaikka eilen vielä uhkuin uhoa ja tarmoa taistella valolamppuja vastaan, istuin kiltisti hiljaa hiki päässä, kunnes sain antaa torin mukulakiveyksen kuljettaa itseni pysäkiltä kohti työmaata.

Toinen mieltäni vaivannut kysymys, jos sallitte, on seuraava: Kenen mielestä nettihuutokaupan tai vastaavan ilmoituksessa ”todella hienoksi tuulipuvuksi” mainittu asu oikeasti on todella hieno? Haluaisin ihan itse päättää, pidänkö kaupan olevaa huonekalua hurmaavana vai en. Sama koskee henkilöstöruokalani kasvisruokien nimiä. Lihaversiolla on perusnimi: jauhelihakastike. Lihaton sapuska on nimetty ”hurmaavaksi kasviskeitoksi” tai "herkulliseksi papukastikkeeksi”. Tästä innostuneena voisin rukata parin opettamani kurssin nimeä… vai miltä kuulostaisi ”Hurjan hauskat metallit ja materiaalit” tai ”Mieltä ilahduttavat reaktiot”? Hetkinen, näissähän on jotain samaa kuin työväenopiston kursseissa. Voisi toimia, eikö niille ole aina tunkua?

Väkertämäni piparkakkujalkapallokenttä sai juuri yleisöä, pelaajat, tuomarin ja vaihtopenkkiläiset. En kyllä tiedä, osaako hattivatti potkaista, eikä tuomari ylety laittamaan omin käsin pilliään huulille. Pienelle luomukseni kelpasi kyllä, vaikka vastakkain olivatkin pinkit ja vaaleanvihreät, lyhytkätiset hujoppiukkelit. Tarvitsen vielä mantelit glögiini, sitten saa joulu tulla!

J

Tule, joulu (ulko)kultainen...

Pian on joulu. Pidän kyseisestä juhlasta valtavasti, sillä joulu lupaa paljon kaikenlaista. Se on kuin ensimmäinen lupaus valosta ja siitä täyttymyksestä, jonka kevät valaistuneine mielineen, kuivine katuineen ja kevyine lenkkitossuineen minulle tuottaa. Joulu on synkeän syksyn pimeä, mutta lämmin päätös. Se pitää ihmistä sisällään tuudittaen horroksessa, johon syksy on kaksijalkaisen kulkijan painanut. Joulun juhlapäivien jälkeen joulu potkaisee ihmistä ahteriin ja työntää kohti uutta vuotta ja aikaa jääden itse vetämään lonkkaa, löysäilemään ja retkuilemaan.

Joulu tietää, että sen jälkeen uusi vuosi reuhaa ja riekkuu, valaa epäekologista tinaa ja paukuttelee raketteja. Joulu katsoo uuden vuoden touhuja paheksuen ja mutisten rakettien paukkuessa, että sama kuin polttaisi kympin seteleitä. Joulu kieltäytyy aktiivisesti muistamasta, että rahaa palaa sen itsensäkin takia. Mutta ei, joulu tuijottaa ylevänä sitä solvaavaa ja pitää kirkkaissa silmissään kovan, mutta lämpimän katseen. Siihen liittyvä rahan hassaus ei ole lainkaan huono asia. Joulu on antamisen aikaa, joulu sanoo ja sulkee lausahduksellaan pihien ja kuluttamistaan karsivien suut.

Joululla on noussut joulu päähän. Se tietää, kuinka paljon ihmiset odottavat lomaa, josta ei voisi edes unelmoida ilman joulua. Joulu antaa lähes kaikille pari, kolme vapaapäivää, mutta pitää sairaanhoitajat, poliisit ja palomiehet töissä. Joulu ei salli kenenkään pilata sen päiviä ja siksi osan ihmisistä on turvattava kansalaisille ja joululle joulu. Joulu antaa ihmisille mahdollisuuden syödä ruokia, joita Saarioisten äidit valmistavat vain jouluksi. Joulu antaa ihmisten tappaa sikoja ja lupaa ihmisille, ettei jouluna haittaa, vaikka söisi sataneljätoista konvehtia, kuusi joulutorttua, pullon punaviiniä ja vihreitä kuulia tunnissa. Joulu lupaa lisäksi, että opiskelijapojat voivat esittää joulupukkeja ja tehdä työtä ilman verokorttia jouluna. Joulu ja verokarhu ovat kavereita vapaamuurareista ja siellä hyvät veljet, joulu ja verokarhu, ovat sopineet, että menkööt.

Joulu lähentää ihmisiä, sellaisiakin, jotka eivät oikeasti haluaisi lähentyä. Naapurin kyttääjäkin näyttää jouluna kivalta ja tolkulliselta, vaikka kaikki tietävät, että joulun häivyttyä naapuri huutelee ikkunasta, että koirien kuset on siivottava maasta. Senkin joulun palvoja, tekisi mieli sähähtää. Joulu tekee yhteistyötä S-ryhmän, Keskon, Tokmannin, Stockmannin ja Lidlin kanssa. Joulu saa sievoiset provikat joulumyynnistä. Alennusmyynnitkin ovat joulun keksintö. Saatuaan provikat joulumyynnistä joulu ostelee itselleen halvalla kaikenlaista tarpeetontakin ja silti joulun rahapussi pullottaa niin, että vasta seuraavan lokakuun puolessa välissä se lähettää cd-levynsä ja punaiset jouluviirinsä kauppoihin toitottamaan saapumistaan. Muun ajan joulu nauttii siitä, että ihmiset alkavat juhannuksen jälkeen puhua siitä ja ostaa lomarahoistaan lahjoja.

Nyt tiedämme, miksei joulu ole kuin kerran vuodessa. No eihän joulun tarvitse olla töissä kuin kolmena päivänä vuodessa, jouluaattona, joulupäivänä ja tapaninpäivänä, jonka joulu lupasi joskus huuruissaan eräälle Tapsalle. Oikeasti Tapsa ei haluaisi päiväänsä joulun tuntumaan, eikä joulupäivän jälkeiseksi päiväksi. Silloin ihmiset näet ovat murheissaan ja henkisessä krapulassa hokien joulu meni jo -lausetta niin, että psyykkisesti tasapainoistakin alkaa ahdistaa, eikä kukaan muista Tapania, sillä kinkkukin on jo loppumassa.

Nyt joulu loppuu sun riehumisesi! Sinulle ei anneta liikaa rahaa, muistamme läheisiä muuten kuin tavaroin, servettien ei ole pakko olla punaisia, eikä ikkunoihin tungeta jouluverhoja. Kiirreettömyys on valinta ja se, ettei jouluksi ole pakko tehdä seitsemäätoista ruokalajia. Parhaita lahjoja ovat pysähtyminen, läheisyys ja lepo. Ettäs tiedät, senkin omahyväinen joulu.

Mukavaa tiistaita toivottaen,

Ee

Jaloilla pääsee

Yllätin itseni ja työkaverini ehtimällä aiemmalla bussilla töihin. Työpaikan pukuhuoneessa selvisi yksi syy moiseen reippauteen: tukka oli täysin laittamati, tyynyn ja sittemmin pipon muotoilema pehko.

Toinen syy oli selkeämpi. Olin matkalla pysäkille juossut huutelevaa humalaista pakoon ryöstetyksi tulemisen pelossa. Juoppo juoksi perässä ja oli läkähtyä pysäkille päästyään. Pääsee sitä tulehtuneillakin jaloilla, kun on hyvä syy! Surkea tapaus, tiistaiaamuna seitsemältä siideritölkki kädessä.

Illalla kotona lisäsin mustapippurin kermaviilin sijaan pastan keitinveteen ja pesin lapsen hampaat (taas) aikuisten tahnalla. Saatiin serkkupoika kylään, ja lapsilla riitti kivaa touhua keskenään. Äitikin sai ajatuksensa kasaan kuntopiirillä, jonka liikkeet olivat punnerrus, mankelointi, kahvakuulailu, kynsilakan poisto, vatsalihakset ja pahviroskien litistys.

Viikon iloisin uutinen tuli fysioterapeutin suusta. Jaloista saadaan ihan kelvot, kunhan aktivoidaan jalkaterää. Aikaa mennee puolesta vuodesta vuoteen. Asiantuntevissa käsissä tuli mieleen, että eipä olisi pahitteeksi käydä vaikka ihan säännöllisesti jalkaspesialistin pakeilla. Olen tullut ikään, jossa vammoista toipuminen hidastuu ja peruutamattomien vaivojen todennäköisyys kasvaa. Täytyy pitää parempaa huolta itsestä, kun kerran tykkää kivilattialla tallustellen tapahtuvasta työstä.

Prisma Studio haastaa viettämään tuolitonta tammikuuta. Houkutteleva tarjous! Autolla ajo on toisinaan arjessani välttämätöntä, varsinkin tammikuussa, ja osuupa tuolle kuukaudelle myös lentomatka. Lisäksi tulee ehkä muutama pakollinen istahdus virallisissa tilaisuuksissa. Ainakin normaaleina työpäivinä ja kotielossa tuolittomuus onnistuu mainiosti. Olen jo saanut työkaverin huoltojoukkoihin, tästä voi tulla hauskaa! Uskon myös, että saan kotona tehtyä enemmän, kun istuminen jää.

Reipasta pikkujouluaikaa kaikille!

J

Rakas asiantuntija, uskallanko sanoa sanaa pipari vai leimaudunko pervoksi?

On kummallista, kuinka jotkut sanat saavat uusia merkityksiä. Kielitieteestä tiedän sen verran voidakseni kertoa, että viina, humaltuminen, seksi, vastakkainen sukupuoli, virkavalta ja raha saavat aikaiseksi valtavasti synonyymeja. Puhutaan misuista, kissoista, typyistä, ämmistä, akoista, daameista ja kiakkovieraat kutsuivat Tampereella poliisia ja poliisimiehiä mitä erilaisimmin nimityksin. Kytät, paskalakit, ohranat, sinivuokot. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Käännyn sanastogurun puoleen jouluun liittyvässä ongelmassani, joka koskee sanojen erilaisia merkityksiä. Olen jo alkanut miettiä, onko jouluaattona ja oikeastaan läpi joululoman käyttämäni velourkankainen oloasu lainkaan sopiva jouluun. Onkohan se sanojen merkityksiin liittyen liian kesy asu? Pitäisikö minun ostaa pornokaupasta tonttutytön asu ja puhua joulusta niillä merkityksillä, joita joulun sanastoon liitetään?

En enää uskalla sanoa pipari. On arveluttavaa leipoa piparia lapsen kanssa, jos piparilla ymmärtää sen, mitä monet kaksimielisyyden kanavalle vaihtaneet käsittävät. Piparitalossa voi tapahtua vaikka mitä ja silti niin moni suomalainen, minäkin, olen sellaisen kotiini rakentanut. Torttujen asettelu pellille ja torttujen maistaminen sujahtavat samaan likaisten asioiden lootaan puhumattakaan Joulupukista, jonka säkit painavat niin, että niitä on tyhjennettävä jokaisen suomalaisperheen olohuoneessa.

Vaadin, antakaa joulusanastoni takaisin tärvelemättömänä. Älkää kikattako piparille, älkääkä varsinkaan hekottako lausahdukselle maistelen vähän piparia piparkakkujen murut rinnuksille roiskuen. Antakaa minun tehdä rauhassa torttuja, niitä, joista ruotsalaiset huolestuivat. Antakaa kaikkien joulupukkia esittävien jakaa lahjat lapsille ilman, että pukin säkeistä kiherrellään. Joulu on lasten juhla. Älkää, älkää hitto soikoon sanoko, että karjalanpiirakat, joita jouluksi teen, ovat tekijän mallilla tehtyjä.

Jäätte rumien puhujat ilman lahjoja! Miettikää lahjattomina joulun sanomaa. Se saattaa teitä, rumien puhujat, kiinnostaa yllättävänkin paljon, syntyihän Jeesus-lapsi Raamatun mukaan neitsyestä. Miettikää sitä, kun syötte seitsemättä karjalanpiirakkaa munavoilla ja jälkiruuaksi nakerratte piparia.

Ei niin tosissaan mutta vähän kuitenkin,

Ee

Olemme palanneet - tänne ja elävien kirjoihin

Blogimme on ollut heitteillä. Se on unohtunut syksyn alati kylmeneviin tuulahduksiin. Se on ollut kuin pelargonia, joka jää kesän ja hyvän hoidon jälkeen virumaan kylmään ja vaille virvoittavia kasteluita. Arki on rakentanut esteen minun ja blogin välille. Este on ollut niin korkea, etten ole onnistunut loikkaamaan muurin yli ja antamaan blogille sen tarvitsemaa aikaa.

Syksy on ollut haastava ja kiireinen työn puolesta. Olen istunut kansliassa ja hoitanut milloin mitäkin asiaa. Omalle paikalleni opettajainhuoneeseen olen ehtinyt kahdesti. Kun viime viikolla pylläytin beffani tuolilleni aineryhmäni pöydän ääreen, sanoi kaksi työkaveriani, että kappas, sinuakin näkee tämän pöydän tuntumassa. Opetuskin tuntuu menevän ilman erillisiä panostuksia. Välillä opetuksen laadusta tai laaduttomuudesta tulee kummallinen olo. Voisin tehdä tämänkin paremmin, jos ehtisin. Onneksi kevätlukukausi opetuksen huojennuksineen raivaa tilaa hallintotyölle ja antaa aikaa keskittyä huolella niihin oppitunteihin, jotka vastuulleni jäävät. Ei tarvitse enää juosten kusta.

Koska töissä on kiirettä ja tavallaan kaksi laajaa osa-aluetta, joista vastaan ja joista toinen on epämääräisen määrittymätön ja toiseen kuuluvat epävarmuustekijöinä murrosikäiset, olen työpäivän jälkeen ollut väsynyt. Välillä niin väsynyt, että olen tehnyt kotona vain välttämättömimmän. Minusta on tullut epäsosiaalinen ja aikataulujen karttaja vapaa-ajalla. En jaksa soitella tai tekstailla, suosin yllättäen tehtäviä treffejä ystävän luokse, en tahdo vapaa-ajalleni koulun kelloa, joka pimpauttelee joka jumalan tunti merkkinä siitä, että tulee mennä. Tästä ei pidä käsittää, että työ olisi kuormittanut minua liikaa tai että olisin jäänyt henkisesti jyrän alle. Ei, työ on ollut haastavaa ja siksi kiinnostavaa. Itsehän sitä pyysin. Mutta aikaa, joka minulla on työpäivän jälkeen, varjelen kuin merikotka poikasiaan. En tahdo uhrata aikaa, sillä silloin tuntuisi, etten ehtisi elää, ajatella, olla.

Se, että on aikaa työpäivän jälkeen, merkitsee vapautta hengittää ja olla ilman painetta tietystä muotista. On hienoa olla kotona, virittää jouluvaloja ja kulkea reikäisissä villasukissa. Eilen lakkasin kynnet yritettyäni sitä neljä päivää. Ennen lakkausta ainoa kauneuteen liittyvä toimenpiteeni pitkään aikaan aamuisten BB-voiteiden ja ripsivärien lisäksi on ollut sormessani majailleen syylän poisto. Kuuliaisesti poistin pikku palleroa hapolla ja niinhän siinä kävi, että syylä putosi eilen ollessani kirjastossa. Haahuilin hyllyjen välissä tuulen takuttamissani pääkarvoissani ja viihdyin.

Onneksi minun ei tarvitse jouluksi kiillottaa mummovainaan perintöhopeita, vaan saan retkua kotona ja laittaa suuhuni ruokaa ihan tavallisella haarukalla, sellaisella, jonka kiillottamisen voi hoitaa tiskikoneella. Syitä perintöhopeiden unohtamiseen on kolme. Ensiksikin, minulla ei ole mummovainaata. Toinen syy on, etten omista hopeitakaan. Kolmanneksi syyksi paljastukoon laiskuus. En minä niitä hopeita kiillottaisi, vaikka minulla olisi niitä laatikot väärällään.

Eilen kävelin auringonlaskuun. Kello oli melkein kolme iltapäivällä.

Ee

Ikävä(ä) jaloittelua

Olen vaihtanut hölkkäharrastuksen huonekalujen haalimiseen. Kantapäissäni muhii sitkeä rasitusvamma, minkä vuoksi työpäivän jälkeen voi joko käydä kaupassa tai hakea eskarilaisen kävellen kotiin. Lopun aikaa voi seistä kylmäkallen päällä ja syödä ibuprofeenia.

Alkujärkytyksen jälkeen kävin uimahallissa ja kuntosalilla; ehkä löydän talveksi jonkun keinon hengästyä ilman askellusta. Pyöräilykin on toistaiseksi pannassa (eikä takalistoni oikein ole koskaan innostunut lajista muutenkaan). Tehokkaana ihmisenä sairastin samaan syssyyn poskiontelotulehduksen ja menetin ääneni, joten lepoa pukkasi muistakin syistä kuin iskunvaimennuksen pettämisen vuoksi. Nyt olen rauhoittunut. Pakkoko tässä on ihmisen alinomaa viuhtoa menemään? Talvella kuuluu kulkea vähän hitaalla. Haravointi kelvatkoon, lehtikasojen kuskaaminen jää tosin tervejalkaisille. Tai sitten kärrään kasat kompostiin, kunhan lumi ne taas paljastaa.

Sitten alkoivat mööbelit liikkua, mikä mihinkin suuntaan. Ensin kannettiin väärä sohva yläkerrasta kellariin ja takaisin, sitten oikea sohva enää yhteen suuntaan. Kahdet vanhan talon rappuset ja sormissa sohva, josta ei oikein saa kunnon otetta ja jota kantaessa ei nää jalkoihinsa - ensi kerralla muistaa a) mitata kunnolla ja b) hankkia pikkuveljiä kantojuhdiksi. Ei ollut ehkä järkevin projekti, mitä toteuttaa faskiittijaloin. Hommaan ryhdyttiin, toinen 300 litran akvaario ajelehti luoksemme. Alettiin sisustaa kellarin saunaneteistä. Nyt siellä voi sohvalta käsin katsoa joko kultakaloja, televisiota tai pyykkivuorta.

Tällä viikolla siirtyi nojatuoli miehen harteilla kolmen korttelin päästä olohuoneeseemme ("haetaan kärry vasta, jos et millään jaksa kantaa sitä"), vuodesohva työhuoneesta toiseen maakuntaan, sitten ruokapöytä ja kuusi tuolia muutaman kilometrin päästä entisen keikkuvan pöydän tilalle. Tänään en ole noita palstoja silmäillyt, tulee nähkääs kalliiksi tämä. Juoksu sentään vei tossurahan kerran, korkeintaan kaksi vuodessa, ja kulahtaneet paidat kävivät mainiosti hölkkähien keräämiseen.

Tavoitteena on saada koivet talven aikana niin hyvään kuntoon, että kestävät kunnon vaelluksia. Aseena nyt siis lepo ja jalkeilla ollessa jos jonkinlaiset pohjalliset. Taivallussuunnitelmia on repullinen. Siihen asti istutan hankkimilleni tuoleille tärkeitä ihmisiä ja juon kupposen kuumaa.

J

Nainen, lue Iltalehtesi ja elä oikein

Ymmärsin viikonloppuna, miksi olen niin stressaantunut. Syy ei ole työni, ei liioin kotona puurrettava askare. Stressin ovat synnyttäneet lehtiin naputetut artikkelit, joissa naisia ohjataan oikeaan, hyvään ja terveelliseen elämään.

Lauantaina luin Iltalehteä puhelimeni näytöltä ja satuin kiinnittimään katseeni otsikkoon, joka kuului jotakuinkin näin: "Nainen, stringeissä piilee vaara." Artikkelissa viitattiin erään gynekologin laatimaan selvitykseen, jonka mukaan stringit aiheuttavat naisille todellisia terveyshaittoja. Luin tekstiä dramaattisesta otsikosta toivuttuani innolla, sillä kuulun siihen kansanosaan, joka minimoi alusvaatteiden näkyvyyden. Alushousut eivät saa näkyä päällysvaatteiden läpi ja siksi suosin pieniä kankaanpaloja ja usein vilkutan paljaita pakaroitani päällihousujen sisällä.

Artikkelissa siteerattiin stringien vaaroihin perehtynyttä gynekologia. Lehtijutun mukaan kyseiseen asiaan voi perehtyä, ihan lääkärisihminenkin. Haarat hautuvat, hinkkautuvat ja peräpukamia saattaa tulla helpommin, varoitteli lääkäri. Hätkähdin ymmärrettyäni, että valtaosa länsimaisista naisista on vaarassa.

Stringien vaarallisuuden syyksi paljastui keinokuituinen kangas. Housujen on oltava kokonaan takamuksen peittävät ja mummomalliset, tekstissä todettiin. Ja jotta kaikki olisi täydellistä ja naiselle terveellistä, on alushousujen oltava puuvillaiset. Pelkkä puuvillainen haarakiila ei jalkoväliä pelasta. Tongin alusvaatelaatikkoani, enkä löytänyt yksiäkään puuvillaisia alushousuja. Niissäkin kalsongeissa, joissa takamus peittyi kokonaan, päällikangas oli keinokuitua. Tervetuloa hautuneet ja hinkkautuneet haarat. Näillä alushousuilla mennään.

Jatkoin lehden lukemista. Seuraavaksi naisia muistutettiin oikeasta ravitsemuksesta. Kalkkia ja D-vitamiinia pitää saada riittävästi, muistakaa se, te itsenne laiminlyöneet naiset. Samaisen jutun mukaan naisen liikunnan pitää olla tärähtelevää. Tiedetään, luuliikuntaa. Mietin niitä naisia, jotka eivät ehdi lenkille, vaan ottavat askeleensa työpäivän aikana. Heidän on hakattava kantapäitään lattiaan joka askeleella, lähes marssia, jotta luut vahvistuvat. Pauks, pauks. Ei miehet, ei kolmas maailmansota ole alkanut sinun työpaikallasi. Kuulemasi äänet ovat itseään vahvistavien naisten ääniä.

Luuliikunnan väsyttämiä kinttuja on hoidettava ulkoisesti, kertoi edelleen sama lehti. Talvi-ihoa (!) on kuorittava ja rasvattava. Ja karvat poistettava. Tässäkin naiselle ovat edessään vaaran vuodet. Kelmeät sääret on kynittävä karvoistaan oikein ja niin, ettei synny vaaraa väärin kasvavista karvoista. Onhan historiassa monia kurjia esimerkkejä kieroon kasvaneista suurmiehistä, aurinkoisista isistä ja muista hihhuleista. Jos karva alkaa kasvaa sisäänpäin, ei sitä saa kaivella tai ronkkia. Ja lääkärin puoleen on käännyttävä, jos tilanne pahenee. Muista nyt, äläkä saata itseäsi vaaraan.

Nainen, sinun on ryhdyttävä toimeen heti. Tee itsestäsi karvaton, jottet muistuttaisi eläintä. Sen jälkeen sonnustaudu puuvillaisiin, pakarat peittäviin kalsareihin, jotta muistuttaisit mummoasi, etkä saisi hautuneita haaroja ja peräpukamia. Pingo pitkin lenkkipolkua kuin eläin. Olet kova luu.

Lokakuun loppua toivottaen,

Ee

Äidin käyntikortti

Minulla on kävelevä käyntikortti. Hän on pian kuusivuotias ja kulkee mukanani hyvin usein. Jo pienestä lähtien käyntikorttia on kuljetettu mukana siellä ja täällä. Syykin on selvä. Toisella, jolle käyntikortti kuuluu yhtä paljon kuin minulle, on usein niin pitkät työpäivät, pidemmät kuin minulla, että käyntikortti kulkee mukanani talvet ja kesät, etenkin kesät, jolloin olen vapaa työstäni.

Työstäni tämä käyntikortin kehittäminen ja puunaaminen ehkä johtuukin. Tai johtuuhan se muustakin. Siitä esimerkiksi, etten voi hyväksyä käyntikorttini olevan resuinen tai likainen. Tai printtivaatteisiin puettu. Yöpuvussa joku painokuva menettelee, muttei niissä tamineissa, joissa käyntikorttia kuljetetaan kodin ulkopuolella.

Mutta viestinkö käyntikorttini avulla myös minulle tärkeitä asioita, arvoja ja asenteita? Epäilemättä. Haluan, että käyntikorttini on varustettu kuin vuorikiipeilijä urheiluvaatteiden kuvastossa. Yhdestäkään saumasta ei saa tursuta vettä, värien on soinnuttava ja vaatteiden toimittava. Pohjimmiltani haluan kuitenkin kohdata käyntikorttini ajattelevana, keskustelevana ja sellaisena, jolla on oikeus tulla hyvin puetuksi, vaikkei käyntikortti ole ikänsä puolesta täysivaltainen. On käyntikortin oikeus on varustettu niin, ettei liikkuessa ole olo kuin kurkulla muovipussissa. Kenkien on oltava hyvät ja toimivat ja elokuviin mennessä jalassa täytyy olla toiset kengät kuin leikkipuistossa. Käyntikorttikin nauttii huolitellusta ulkonäöstä, siisteistä hiuksista ja pestyistä hampaista.

Käyntikortti on mukana kulkiessaan oppinut asialliseksi ja kohteliaaksi. Hänen yleissivistyksestään on pidetty huolta, puhuttu esimerkiksi uskonnosta ja vaaleista. Hän tietää Risto Rytin tarinan ja Akseli Gallen-Kallelan. Hän puhuu hiljempaa, jos hänen täytyy sanoa jotakin arkaluontoista. Toinen käyntikortin huoltajista, pidempi, keskustelee käyntikortin kanssa avaruudesta ja kannustaa ihmettelemään ja oivaltamaan. Kuljettaessani käyntikorttia päiväksi kaltaistensa joukkoon kerron mahdollisesta liputuspäivästä. "Tänään on Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivä. Seitsemän veljestä..." Iltaisin luemme Suomen lasten taidehistoriaa ja ihmettelemme asioita. Luemme me muutakin. Esimerkiksi Aku Ankkaa ja runoja, Vaahteramäen Eemelin tarinoita ja Ella-kirjoja.

En yritä tehdä käyntikortistani täydellistä tai ajattele hänen olevan parempi kuin muiden käyntikortit. Keskustelen käyntikortin kanssa, varustan hänet asianmukaisesti toimivin ja hyvännäköisin varustein ja edellytän käytöstapoja, joita opetan. -Miten pyydät nätisti? -Saisinko maitoa? -Sanopas moikka, kun lähdemme. -Kiitos ja moikka! Teen tämän kaiken käyntikorttini vuoksi. En silti kiellä, etteivätkö tarkoitusperäni olisi osin itsekkäitä. Mieluummin kuljen siistin ja asiallisen käyntikortin kuin resuisen rääväsuun kanssa. Haluan antaa käyntikortilleni edellytykset pärjätä.

Kirjoittamani ei tarkoita, että muokkaisin käyntikorttini sellaiseksi kuin haluan, erilaiseksi kuin käyntikorttini luonnostaan on. En suinkaan, onhan käyntikortillani puhevaltaa asioissa, jotka katsomme hänelle sopiviksi. Käyntikorttimme ei elä luomassamme henkisessä sisäoppilaitoksessa, eikä toimi kuin robotti. Hän saa olla kuten ikäisensä, leikkiä ja touhuta. Siitä huolimatta hänelle tarjotaan edellytyksiä ja valmiuksia, siistejä vaatteita, käytöstapojen opetusta, rajoja, huolenpitoa ja rakkautta. Ei pieni koko tarkoita sitä, etteikö käyntikortille voisi puhua ajankohtaisista asioista tai pohtia laajoja kokonaisuuksia. Pieni koko ei myöskään tarkoita huonoa pukeutumista, ketsuppisia poskia isotädin syntymäpäivillä tai käytöstavattomuutta.


Kommenttejanne odottaen, asioita hieman kärjiestäen,

Ee

Pissapurkki

Kävin eilen kyselemässä pissapurkkia kotimme viereisestä sairaalasta. Vaikka kodissamme on vessa, täytyy erään meistä liriä välillä purkkiin, jotta laboratoriossa voidaan varmistaa, että pissa on sellaista kuin pissan kuuluukin.

Purkin saaminen oli yllättävän vaikeaa. Kipitin tien yli ja suuntasin yksikköön, josta minun oli käsketty purkki hakea. Lähete tutkimuksiin tuli TYKS:sta, mutta heiltä emme voi purkkia saada, koska emme ole Varsinais-Suomesta. No, Satakunnassa oltiin samaa mieltä. Vaikka olemme satakuntalaisia, emme ole oikeutettuja saamaan pissapurkkia, koska tutkimukset on määrätty TYKS:ssa. En ole luonteeltani kaikkein tasaisin ja niinpä minua alkoi ärsyttää. Ajattelin mielessäni, että jollain jommassakummassa lasaretissa oli noussut liri otsaontelon taakse.

Kysyin kuitenkin purkkia asiallisesti. Toimistotäti ei osannut sanoa asiaan muuta kuin että hänen on kysyttävä sairaanhoitajilta. Paikalle nilkutti yksi hoitaja. Hän kertoi minulle, ettei hän voi antaa purkkia, kun tutkimuksista ei löydy lähetettä heidän järjestelmästään. Eikä sitä löytynyt, vaikka toimistotäti hakkasi henkilötunnusta koneeseen.

Minulla oli lähete kädessäni. Käsi ei tässä tilanteessa muuttanut mitään, vaan se, että lappu oli toisen sairaanhoitajan tulostama. Tulostaminen oli tapahtunut aivan väärässä paikassa samoin kuin tutkimusten määrääminen.
-Ei, en voi antaa purkkia sinulle.
-Aha, mihin astiaan me se pissa sitten pissataan?
- No vaikka Minigrip-pussiiin.
-Aha. Ja se pussiko sitten lähetetään Porista Turkuun?
-Ai, se pitää lähettää.
- Niin, se on lähetettävä, kun täällä ei tietojeni mukaan tutkita näytteitä, jotka TYKS haluaa.
-Aa, voi olla niin.
-Enkö voisi saada sitä purkkia?
-Mun täytyy soittaa henkilölle, joka näistä päättää.

[tuut-tuut-tuut]

-Valitettavasti tää ihminen on just syömässä, eikä hänellä ole puhelinta mukana.

Tässä vaiheessa minusta alkoi tuntua hieman epätoivoiselta. Niinpä aloin tilittää. Kun tää näyte on lapsen näyte ja kun hän on sairas ja kun häneltä täytyy saada näytteet otettua niin, että tulokset tulevat torstaiksi jajajaja..... Onneksi olin pukeutunut verkkahousuihin ja huppariin. Ilman kyseistä kostyymia olisin leimautunut Leenaksi, siksi leopardipöksyiseksi jaajattelijaksi, joka kekkaloi televisiossa joku vuosi sitten.

Viimein sairaanhoitaja heltyi ja antoi minulle purkin. -Yritä ensi kerralla saada nämä jostain muualta. Sanoin kiitos ja korostin, kuinka tärkeä juttu yksi muovinen pissapurkki ja kolme putkiloa meille olivat.

Jos tämä olisi ollut ainoa juttu, minua ehkä naurattaisi. Mutta kun kaikesta pitää kiistellä ja kaikkea vaatia. Niin kuin esimerkiksi kumihanskoja ja hengityssuojaimia. -Näistä päättää meidän ylilääkäri, sanoi täti, kun omasta kotikunnastamme näitä kysyimme. Kyseiset tarvekalut jäivät saamatta Turusta, kun emme ole varsinaissuomalaisia ja vaikka olemme satakuntalaisia, emme olisi kumihanskoihin oikeutettuja, kun lääkityksen on määrännyt joku lääkäri Turusta. Se joku lääkäri sattuu olemaan meidän onnemme ja helpotuksemme, vaikka onkin Turusta. Saimme kinuamisen jälkeen neulasäilön, kahdeksat kumihanskat ja kymmenen hengityssuojainta. -Me tarvitsisimme näitä kyllä enemmän. - No, sitten niitä täytyy anoa lisää uudella lähetteellä. Ja olkaa tyytyväisiä, että saitte neulasäilön, vaikkei potilaalla ole diabetestä.

Minulla vielä jalka nousee, pää toimii ja suusta tursuaa sanoja. Miten kaiken maailman vaatimisista ja tavaroiden keruusta Kelan papereista puhumattamakaan selviävät ne, jotka eivät oikeasti jaksa ja joilla itsellään tai perheenjäsenellään on todella vakava sairaus?

Iloista alkanutta syyskuuta toivottaen,

E

ps. Kaikki on hyvin, vaikka blogissa on ollut hiljaista. Arki vain on imaissut meidät mukaansa, eikä sen otteesta ole helppoa irrottautua.

Nuoruuden jälkeen tulee vanhuus

Olen palannut töihin, mikä tarkoittaa sitä, että teinien lausahdukset värittävät päiviäni. Teinejä väsyttää koulussa vähemmän kuin luulin ja ainakin viime viikolla vähemmän kuin minua. Valvoin ja vahdin raapimiskiellossa ollutta koiraa vuorotellen Pitkän kanssa. Muutenkin keho yski ensimmäisen kokonaisen työviikon tuskaa. Väsytti niin perhanasti. Onneksi olen maksanut Yle-veroni ja ostanut jokaiselle arki-illalle lepohetken, joka alkaa viideltä ja päättyy kuudelta. Sen ajan retkotan taju kankaalla. Tällä viikolla olen mennyt nukkumaan iltaisin jo kymmeneltä. Niin keski-ikäistä.

Kirjoitimme viime viikolla teinien kanssa tekstejä heistä itsestään. Kuka olen? Mitä harrastan? Mikä minusta tulee aikuisena? Kuka olen -kysymykseen monet vastasivat nokkelasti, että minä, johon totesin, että se on hyvä, jos voi olla oma itsensä. Mitä harrastan -kysymys kirvoitti hyvin samankaltaisia vastauksia suurimmalta osalta ja kysyinkin, missä tätä en mtn -harrastusta harrastetaan. Kuulemma kaikkialla, mikä tietysti on hyvä, niin huoltajien ei tarvitse kantaa huolta harrastuskuskauksista. Muita hytötyjä kyseisestä harrastuksesta en keksinyt.

Aikuisuus tuntui teineistä kaukaiselta ja kauhealta. Mitä nuoruuden jälkeen tulee, kysyi yksi ja toinen kiljaisi luokan toiselta reunalta, että vanhuus. Ja siihen muutama myönteli, että niin tietty. Kysyin, että mitä ikäkautta he ajattelevat minun edustavan, jos nuoruuden jälkeen ihminen pasahtaa suoraan vanhuuteen. Keski-ikäisyyttä, sanoivat teinit lievästi nasaalilla äänellään ja hokivat mielessään angstisesti jotain sellaista kuin voi tsiisus, mikä daiju. Sanoin olevani nuori aikuinen, mihin teinit tyytyivät reagoimaan hitailla mulkaisuilla.

Tulevaisuuden suunnitelmia tulevilla vanhuksilla oli vaikka muille jakaa. Moni halusi kampaajaksi ja kosmetologiksi, pojista kukaan ei vielä tiennyt muuta kuin että ei ainakaan lukioon. Vanhat merkit pitivät paikkaansa ja yksi teineistä kysyi minulta hieman säälivään sävyyn, kuinka olen ajautunut niin kamalaan ja kauheaan työhön kuin opettajaksi. Sanoin, että siksi kun teidän kanssa on niin kivaa. Eivät uskoneet. Muutama kommentoi, että muija servas. Teinipuhetta ymmärtämättömille kerrottakoon, että kyseinen ilmaustarkoittaa sanallista vastapalloon lyömistä. Ja te, joille kyseinen kieli on vierasta, kerron vielä, etten itsekään ole täysoppinut kyseisen kielen suhteen. Teinit kommentoivat kirjoittamisen lomassa jotakuta henkilöä kikehengariksi. Kysyin, mitä ilmaus tarkoittaa. Kirjaston luona hengailevaa tyyppiä tietty, kuului vastaus.

Sitten kirjoittaminen jatkui. Ja kysely. Onks pakko kirjoittaa, kun mä osaan jo sekä puhuu et kirjoittaa?

Alati lähestyvää vanhuuseläkettä tsiigaillen,

E

Arki rytkyy

Yö ennen ensimmäistä työpäivää on aina vähän kehno, joten tänä vuonna en edes yrittänyt siirtää rytmiä ja mennä pyörimään sänkyyn. Viimeistelin valvomisesta johtuneen turvotuksen syömällä iltapalaksi juustonaksuja. Olemus täydentyi vielä, kun lapseni vaihtoi maitoviiksipusun huulipunapusuun. 

Iltapäivisin olemme enimmäkseen olleet porukalla kotosalla ihan rauhassa. Eskarilainen totuttelee uuteen arkeensa, ja on selvästi kaivannut kotoilua. Päiväuniin tämä ei silti veny:

- Etkö ole yhtään väsynyt, vaikka heräsit jo seitsemältä?

- Mä en ole mikään äiti, joka tarvitsee lepoa, vaan lapsi, jolla on kiire pelaamaan!

- Kyllä lapsikin voi olla väsynyt.

- Niin mutta ei tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää!

Äiti makoilee milloin aurinkotuolissa, milloin sohvan nurkassa. Lapselle tärkeän rauhoittumisen nimissä. Lapsi pelaa, rakentaa, piirtää, lähettää postia nukkuvalle äidilleen, juoksee katsomaan, joko naapurin lapset ovat kotona. Lapsen lepo on omien juttujen tekemistä omaan tahtiin. Joskus se on sitä äidillekin, mutta päiväunia ei voita mikään!

Lapsi on oppinut eskarissa viiden päivän aikana seuraavaa:

• oikea ja vasen
• punaisesta ja keltaisesta tulee oranssia
• pitää kuunnella ohjeita ja olla hiljaa kun pyydetään
• ei saa kiusata kavereita
• ei saa tehdä mitään ennen kuin on tullut vastaus
• kannattaa maistaa ruokaa

Lapsen isä on oppinut muttei muista aina seuraavaa:

• kuravaatteet täytyy tuoda välillä pesuun
• lapsella on oma naulakko vaihtovaatteille
• vaihtovaatteet täytyy tuoda välillä pesuun
• lapsi tarvitsee eskarin jälkeen välipalan ja lounaan ennen elokuviin ja sirkuskouluun lähtöä

"Siellä repussa on joku kasvatuskaavake.”

Kivaa arkea kaikille!

J

Kesällä voi käydä niinkin, että

• makaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi lähellä istuttamiaan orvokkeja huomatakseen niiden kuolleen
• pitkittää pyykinpesua niin kauan, että  joutuu lopulta leikkaamaan puntit kulahtaneimmista pitkistä housuista saadakseen lapselleen shortsit hellepäivään
• leipoo kymmenisen mutakakkua erinäisille vierailijakokoonpanoille
• kerää marjat vain pensaiden julkisivulta, ja kutsuu ystävät poimimaan loput
• valmistautuu alkavaan työvuoteen hankkimalla työtuolin vaihtamalla sen kahvipakettiin (oikein Presidenttiin) sekä ostamalla Sisu-pastilleja ja uuden kasvovoiteen

Vielä ehtii kartuttaa kesäkokemuksia parin viikon verran ennen töitä. Perinteiset Facebook-päivitykset koskien kesälomakohteita ja säilönnän ihanuutta eivät lopu siihenkään. Olkaa ihmiset ihan rauhassa vaan, elämästä saa nauttia kesäloman jälkeenkin, ja jos lapselta kysytään, parasta kesässä ei ollut se kallein reissu vaan puumaja ja jäätelö. 

J

Pienessä sievässä pienen, sievän lapsen kanssa

Viime lauantaina oli kuuma. Pitkä lähti Turkuun tapaamaan kavereitaan ja me saimme kylään kavereita. Auringon ja lämmön innoittamina päätimme lähteä Yyteriin, kaksi äitiä ja kaksi viisivuotiasta nallikkaa. Pakkasimme mukaan viltit, pyyhkeet, eväitä, vettä, pillimehuja ja kivennäisvettä. Toinen meistä muisti ottaa aurinkorasvankin. Kaupasta haimme menomatkalla jäätelöt, jotka söimme Valintatalon pihassa. Olisi ollut kurjaa, jos autooni kohmettunut seitsemän kilon koirankarvalaatta olisi kuorrutettu jäätelöllä. Siksi söimme pihalla.

Rannalla oli mahtavaa heti ensimmäisestä sekunnista lähtien. Levitimme viltin lähelle vettä ja sudimme aurinkorasvaa molempien poikien iholle. Ystäväni levitti myös itselleen. Minä luotin päivetykseen. Ei olisi kaikilta osin kannattanut, tyhmä pää ja niin edespäin. Rasvauksen jälkeen pojat juoksivat mereen ja äidit jäivät viltille. Puhuimme niin kuin nyt kaksi naisihmistä vain voi ja tuijotimme mereen. Parempi katsoa kuin katua, kuulukoon ohje käytäntöön, jos meressä reuhaa kaksi lasta, joiden uimataito ei ole sataprosenttinen. Koko ajan pidimme silmällä kahta villivarsaa, jotka reuhasivat vedessä niin paljon, että illalla mehut olivat lopussa, niin tetroista kuin pojista. Lapsilla oli valtavan hauskaa, mutta niin oli meillä aikuisillakin. Juttua riitti, vaikkemme voineet keskustellessamme edes katsoa toisiamme. Viltillä käsiteltiin aiheita politiikasta ruuanlaittoon. Politiikkakeskustelu päättyi ystäväni toteamukseen "voi sitä Päiviä".

Kahden tunnin meriveden sekoittelun jälkeen pojat tulivat viltille ja viltin viereen kaivamaan hiekkaa. Äidit pylläyttivät itsensä toisinpäin ja napani sai kaipaamansa varjon. Samalla meille avautui täysin uusi näkymä. Kun olimme ensin katsoneet parin tunnin ajan kahden iloa pursuilevan lapsen leikkiä, saatoimme aloittaa aikuisten tarkkailemisen jälkikasvun leikkiessä viltin vieressä hiekalla.

Voi sitä pöhnäisyyden määrää. Monilla vilteillä vanhemmat, äiskät ja iskät, tissuttelivat, kännäsivät, ryyppäsivät ja tenuttivat. Viilennetty olut löysi tiensä kylmälaukusta janoisen sankarivanhemman nieluun yhdellä jos toisella viltillä. Lapset, meidän lapsiamme pienemmätkin, juoksivat mereen ja sinne, tänne ja tuonne. Vanhempien huomio kiinnittyi omiin kavereihin, itsensä ja kavereidensa valokuvaamiseen tai puolisoon. Pienessä sievässä oli mukavaa hinkuttaa ukon peffaa ja hörppiä keppanaa. Tai seikkailla meressä kaljatölkki kädessä.

Ai niin ne lapset. Heitä etsittiin, kun rannalta piti lähteä rämpimään kohti kotia. Tai jos koti ei vielä houkuttanut, hiljennettiin mukulat karkilla. Yksikin vaippahousu söi pussillisen Omar-karkkeja äidin ja isän imuttaessa tupakkia ja siemaillen olutta ja siideriä kavereiden kanssa.

Mitä helvettiä? Oliko yksivuotias ainoa ajokuntoinen, kun rannalta lähdettiin kotiin?


Kesäpipoaan kiristellen,

Ee

Meillä melkein kaikki laitteet on

Äiti ei ymmärrä iPadin peleistä tuon taivaallista, eikä kyläpaikan television käyttökään suju ongelmitta. Lapsen polkupyörään hankittiin nopeus- ja matkamittari. Lapsi ehdotti, josko testattaisiin. Äiti ehdotti, josko odotettaisiin iskä kotiin. ”Äiti, siinä on kyllä vain yksi nappi”, rohkaisi lapsi.

Luotan laitteiden logiikan avautuvan keskivertotolkulle, ja kokeilen uusia vempaimia ennakkoluulottomasti. Työpaikallani olen siinä vähemmistössä, joka ottaa uudet tietotekniset sovellukset innolla vastaan. En ole silti millään tasolla kiinnostunut television äänenlaadusta (jotta eron huomaisi, tulisi töllön volyymin olla häiritsevän kovalla) enkä tietokonepeleistä. Olen vain etäisesti tietoinen pelien ideasta, vain varmistuakseni, ettei niissä räjäytetä ketään tai näytetä tissejä.

Keittiössäni pauhaa radio, joka rätisee, kun sen ohi kuljetaan. Ei haittaa, sillä ratkaisu ongelmaan on tiedossa: älä kulje antennin ohi tai vaihda taajuutta. Eipä tarvitse päivittää ohjelmistoa.

Lapsi saa pelata kaksi kertaa viikossa. Kun ei ole pelipäivä, pieni keksii mainiosti puuhaa, mutta pelipäivien aamuina aika kuluu puhelimen tai tietokoneen kärttämiseen. Sairaalassa sain seurata, miten tablettitietokoneen silittely vaikuttaa pienen pulssiin. Syke nousi kymmenellä. Oli annettava pelata, sillä paikoillaan odottelua riitti, mutta nyt on äidillä näyttöä pelaamisen haitoista.

Tässä sitä sitten tasapainoillaan opettavaisen ja liiallisen tietotekniikkamäärän välillä. Tehdään vastapainoksi juustokuvusta ensilantille turvasäiliö ja talouspaperirullista avaruussukkula. Ei pudota kärryiltä, kun kehitys kehittyy, mutta pärjätään pahvilla ja maalarinteipilläkin.

J

Intiaanikesä

Äiti-ihmisen tekemä jousipyssyn maalitaulu näyttää äiti-ihmisen tekemältä, mutta ajaa asiansa mennen tullen. Torilta mukaan tarttunut jouskari imukuppinuolilla täydentyi myös pahvitötteröstä ja murukahvipurkin kannesta kyhätyllä nuolikotelolla, ja inkkarin varustus viimeistellään äidin puistatuksista huolimatta harakan sulalla hikinauhassa. Leikkiin sekoittuvat Asterixin voimajuomapyrähdykset ja vesisota Star Wars -kytköksellä. Pojat ovat poikia, ja äitinsä eivät ihan pienistä hätkähdä. Eivät ehkä taivu ihan aina vesisotaan, mutta sietävät roiskeita.

Kun äiti ja poika hösäävät lomalaisina kaksistaan, molemmat tasaantuvat. Ehditään jutella ja olla kiinnostuneita. Positiivinen oravanpyörä saa vauhtia. Kun arjen kiireet lyttäävät ajoittain kasvatusperiaatteet, äidin tukan ja päivällistarjoilut, kiristellään ja tiuskitaan. Se saa hermot huonoon kuntoon, mikä lisää luonnostaan huutoa ja kränää pikkuasioista. Ennen kuin oravanpyörä heilahtaa noille kierroksille, keräämme fiilistä ja muistoja varastoon. Poikakin jo tietää, että äiti kestää kaatuneen kukkaruukun ja inkkarihuudot paremmin, kun välillä pussaa ja lepertelee. Äidillä on parempi omatunto, kun ei ihan vuoden ympäri kiirehdi pienten mutta tärkeiden juttujen ja tovien ohi.

Tänään tämmöistä. Meininki paistanee tekstistä: tänään on ehditty, touhuttu ja oltu. Äiti tapasi vanhan kunnon ystävän, ja tällä ystävällä oli mukanaan passelia seuraa myös lapselle. Kesä tuntuu kesältä ja loma lomalta.

Hikinen lapsi etsii unta vesisodan ja ninjailun jälkeen. Äiti viettää omaa tuokiotaan avokadon, herneiden ja valkoisen suklaan voimin. Kesälomalaisen ruokaympyrä.

J

Sävy: jauheliha

Lomalainen on muuttunut. Hipiä on ruskistunut kuin jauheliha kuumalla pannulla. Rasvakin on tirissyt, kun hiki ja tali ovat sekoittuneet kasvoilla. En silti valita. Päivetys kasvoilla pukee minua paremmin kuin punainen nenä, jonka pakkanen saa aikaan.

Lämmössä on se hyvä puoli, ettei palella. On siinä muitakin posiitivisia yksityiskohtia kuten se, että lakanat kuivuvat lämpimässä ja vähän tuulisessa säässä mainiosti. Olen pessyt täkkejä nyt, koska en yön valoisina hetkinä ole täkkiä kaivannut. Hulluna pidän ihmistä, joka näillä helteillä tunkee paksun peiton alle yöpuvussaan.

Viime yönä en juuri nukkunut. Ansa Loukkunen sairastaa ja meikäläinen ei ole parhaita kestämään koirien kipeyttä. Potilas oli eilen niukemmalla ravinnolla ja kun ensimmäisen kerran yöllä hikisenä nukahdin, tuli Ansalle nälkä. Piip-piip, sanoi koira ja kipitti alakertaan suunnaten keittiöön. Minäkin tungin suuhuni kahden maissa ruisleipää ja Pepsiä, joka viilensi ja liuotti hampaitteni kiillettä. En huolinut kiilteistä, sillä vanhana hommaan kuitenkin kultahampaat. On sitten minussakin, helvetin kuivakkaassa mummossa, jotain kultaista. Eikä tarvitse vanhuuden unohdushöyryissä pelätä jälkikasvun ottaneen omin luvin ennakkoperintöä, kun omaisuus kulkee suussa.

Toinen herätys tuli toisen nukahtamisen jälkeen. Läpiveto, tuo taivaallinen helpottaja, heitti orkidean ikkunalta ja sai minut luulemaan, että joku rosvo kiipeää kotiimme. Ei kiivennyt, mutta sen verran säikähdin, että läveltä loppui veto ja minun oli sen jälkeen aivan järkyttävän kuuma. Kiitin yöllä jotain ylempää tahoa siitä, että olen vielä hedelmällisessä iässä, enkä joutunut helleaallon lisäksi kärsimään muista aalloista. Meren aallot sentään olisivat kelvanneet tällekin, joka niin kriittisesti kaikkeen suhtautuu ja mummomaisesti kitisee.

Näen tulevaisuuteni seuraavassa. Erään ystäväni iäkäs sukulainen tuli joskus vierailulle ystäväni kotiin. Ystävä kattoi kahvit aurinkoon terassille. Se oli todella huono ratkaisu. Vieraan mielestä auringossa oli liian kuuma ja varjossa liian kylmä. Niin pitkälle en ole vielä mennyt, vaikka kirosinkin t-paidan hikilaikkuja. Mutta odottakaa, kun täytän kuusikymmentäkolme tai jotain. Jo alkaa tukisukka kiristää pohkeeseen rantua ja kaikki vallitseva pakottaa mummin kaalia.

Kuten sanottua, ei lämmin luita riko, mutta eläinlääkärin saha huomenna Ansan leukaluun. Helle saa väistyä, että saan potilaani hoidettua tulehduksitta. Se ei tule olemaan helppoa. Vai mitä Ansan tuntevat sanotte kuuden viikon levosta ja kahden viikon ajan toteutettavista suuhuuhteluista?

Kivaa keskiviikkoa, tiistaita tai torstaita. Eipä näitä viikonpäiviä lomalla muista.

Ee

Juice

Kesäloma on pyörähtänyt toiselle viikolle. Loman loppumisesta ei ole tietoakaan ja lomailija on ottanut niin rennosti, että netistä piti tarkistaa, mitä päivää elämme. Emme ole tehneet oikeastaan yhtään mitään ja kuitenkin olemme touhunneet vähän kaikenlaista. Parasta päivässä on aamu, joka alkaa kun on alkaakseen. Jossain vaiheessa tulee lounasaika ja illalla ilta, joka nukuttaa lomalaiset autuaaseen uneen, jota ei herätyskello pahoinpitele ennen aamukuutta.

Yhtenä ja itse asiassa muutamana muunakin iltana luin asiallisia, mutta niin helvetin tylsiä tekstejä aika myöhään. Oli pakko, vapaaehtoisuudesta ei voitu puhua samana päivänä, eikä viikkonakaan. Yhden luku-urakan jälkeen kipusin yläkertaan yhden jälkeen yöllä tuijottaakseni itseäni peilistä. Jostain syvältä iski välähdys, jonka sisältö oli suunnilleen tämä: nelikymppinen maatalouslomittaja. Siltä minä näytin ja siltä minusta tuntui. Kolmen tunnin lukusessio oli kuin potkivien kantturoiden lypsämistä, sonnan laappaamista kouruun ja kourusta eteenpäin ja vielä kerran sorkkaansa tarjoavan lehmän tissien imutusta lypsykoneella.

Totuushan on, että olen kohdannut maatalouslomittajan viimeksi yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ilmeisen hyvin mieleeni jäi kyseiseltä kissanpennun kotiuttamisreissulta tuo lomittaja, jolla oli pisamainen naama, sotkuinen tukka ja suunta monestakin kohtaa alaspäin. Ja juuri tuohon viimeiseen kohtaan takerruin yöllisessä kylpyhuoneessani. Alaspäin se on suunta minullakin. Suihkussa tönöttäminen auttoi asiassa hieman, samoin nukkuminen, mutta siitä huolimatta päälle jäi lomittajaolo. Yritin karkottaa oloa seuraavana päivänä kynsilakalla, jonka sävyn nimi oli jotain metsämarjan suuntaan. Kynsilakat kestivät lohkeilematta päivän. Lakat pois ja taas pisteet lomittajamaisuuteen.

Tänään äitini, joka on viettänyt eläkepäiviään meillä, heitti viimeisen korren lomittajan heinäkärryyn. Mummo näet kommentoi koiria metsässä ulkoiluttanutta jälkeläistään iltapalapöydässä tavalla, joka oli suistaa näkkileivät henkitorveeni. -Näytät ihan Juice Leskiseltä, täräytti mummo. En hätkähtänyt, en vähäänkään, sillä minulla on kokemusta miehenä olemisesta muutenkin. Kerran Tampereella minun luultiin olevan mies ja pahoinpitelevän muijaani. Silloin minä ja siskoni olimme koiralenkillä, mutta en kiistä, etteikö reipas lenkkeilymme olisi voinut näyttää kauempaa lähisuhdeväkivallalta ja minä mieheltä. Toinen miehinen kokemukseni on vuoden takaa. -Onko kivaa ulkoilla sun isän kanssa, huuteli Pätkälle puiston ohi kävellyt mies, joka oli ehkä juonut jotain muutakin kuin lomittajan lypsämää maitoa. Tänään minua verrattiin Juiceen. Havaintojen tekijä ei ollut humaltunut, eikä kaukana, vaan pöydän toisella puolella.

En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Ehkä menen kampaajalle raidottamaan hiukseni ennen kuin alan todella näyttää Juicelta. Viime kampaajakäynnistä on aikaa seitsemän kuukautta. Mutta ymmärrättehän, lomittajalla on talvisessa navetassa päässään pipo ja kesälläkin Agrimarketin mainoslippis.


Räkä ja roiskis,


Ee

Ehdin olla viikon verran lomalla siivoamatta. Sanoisin hyväksi saavutukseksi, sillä ennen loman alkuakin olin onnistunut välttelemään imurointia saati luuttuamista aimo tovin. ”Hyvä, ettet ole siivonnut”, totesi lapseni ja keräsi pinseteillä kärpäset lattioilta mikroskoopin linssien alle. Helpotti. Samalla oli huomautettava, että on tässä perheessä muitakin, jotka ovat onnistuneet olemaan siivoamatta. Silloinkin sieppasi, kun lapseni nimitti silityslaudan ja mankelin asuttaman nurkkauksen äidin työhuoneeksi. No, niin kai se menee, sitä paitsi salaa vähän tykkään mankeloinnista. Siivoaminen, silitys ja varsinkin mankelointi ovat enemmän henkisiä kuin fyysisiä prosesseja.

Mikroskooppi oli reippauspalkinto. Ruoto tarttui pienen miehen kurkkuun, ja sairaalan ruuhkan vuoksi tähystysaikaa odotettiin ja odotettiin. Lapsi itse oli sairaalaympäristöstä pelkästään innoissaan: hissiin tönättävä sänky ja tärkeinä kulkevat hoitajat tekivät vaikutuksen. Vanhemmat hikoilivat ja odottivat. Olipa ainakin hyvä syy olla muualla kuin mattoja tamppaamassa. Nyt on kaikki hyvin, ruokatorvi auki ja enin osa pölystä ja kärpäsistä ulkona.

Äsken katsoimme uimahyppyjä televisiosta. ”Hienot tissiliivit”, totesi pikku positiivari eräästäkin uima-asusta. Olivathan ne. Huomenna menemme uimahalliin omia hyppyjä hiomaan. Äidin puku tulee olemaan pari astetta mälsempi kuin televisiossa nähty. Kivaa yhtä kaikki!

J

Kaikkea oppii, kun vanhaksi elää

Tässä muutama ohje.

1. Kun lähdet lapsesi kanssa Robinin keikalle, Reino-enon syntymäpäiville tai kyläyhteisön kesäjuhliin, vahdi jälkikasvuasi. Varsinkin, jos lapsesi on alle kouluikäinen.

2. Jos lapsesi on kuitenkin jäänyt vahtimatta ja loukkaa itsensä, älä ala valittaa lastasi auttaneelle. Kysy vaikka lapseltasi, miten kävi ja lohduta.

3. Usko hyvällä, ettet nuku missään niin hyvin kuin omassa sängyssäsi.

4. Nuku päiväunet, jos vaan voit.

5. Hommaa koira tai kissa, jos lapsesi sitä pyytää.

6. Hoida lapsesi vinkuma lemmikki. Saat itsellesi tosi hyvän kaverin.

7. Jos syöt herkkuja, syö hyvällä omallatunnolla, äläkä piiskaa itseäsi.

8.  Pidä huolta myös muista. Joillakin lapsilla ei ole turvallista aikuista.

9. Lähde retkelle. Kuka aina jaksaisi olla kotona?

10. Siivoa turhat pinot ja pinkat, kasat ja röykkiöt. Kotona on mukavampaa olla.


Mukavaa alkanutta viikkoa ja lomaa niille, joilla sellainen on. Meillä on!

Ee

Vanulaputon

En koskaan aiemmin ollut miettinyt, enkä tajunnut, kuinka tarpeellisia ovat vanulaput. Unohdin kahdella kauppareissulla ostaa vanulappuja, mikä tarkoitti, etten saanut silmiini sutimaani ripsiväriä pois karvoistani. Laitoin silmämeikinpoistoainetta talouspaperiin, joka imi kaiken televisiossa mainostettuihin imutaskuihinsa. Hukkaan meni hyvä aine ja ripsiväri jäi silmiin. Nukuin kahtena peräkkäisenä yönä kuten Kauniissa ja rohkeissa eli kauniina ja eteerisenä. Aamulla nousin sängystä virkistyneenä ja ehostettuna.

Oikeasti sängystä nousi kahtena aamuna tummilla silmänalusilla varustettu väsynyt nainen, ei kaunis, eikä rohkea. Kutitti. Hinkkasin rapisseet ripsivärit vessapaperilla ja silmämeikinpoistoaineella. Vessapaperi ei imaissut litkua yhtä tehokkaasti kuin talouspaperi, mutta vessapaperi rullautui. Aikaa ei säästynyt aamulla lainkaan, sillä samassa ajassa kuin hinkkasin rapisseet värit, olisin laittanut uuden värin.

Kolmatta ripsiväriyötä ei enää tullut. Pidin siitä huolen suuntaamalla kauppaan kesken työpäivän hyppytunnilla. Ostin kaksi vanulappupakkausta ja illalla hinkutin kovettuneet ripsivärit silmistäni. Olo tuntui huojentuneelta. Olin kulkenut kaksi päivää piinaavan syyllisyyden kanssa. Sanotaanhan naistenlehdissä, että meikki tulee puhdistaa joka ilta. Olin meikkirikkuri, jonka kotoa ei löytynyt vanulappuvarastoa. Olin kiireinen, huonomuistinen ja ilman ostoslistaa kauppaan suunnannut, lomaa odottava ihminen.

Vanulappu-unohduksen myötä aloin miettiä, mihin kaikkeen ihminen vanulappuja tarvitsee. Vauva-Pätkän napaa puhdistin nukkaamattomilla vanulapuilla, montaa haavaa on pyyhitty, kasvovettä lotrattu litratolkulla, runttaantuneita kynsilakkoja poistettu ja mitä vielä. Kaikkea sitä moderni nainen tekee ja tarvitsee ollakseen hyvä äiti ja huoliteltu nainen.

Vaikka vanulaput minulle tärkeitä ovatkin, keskityn tänäänkin niihin tärkeämpiin. Ohjelmassa oleilua Pätkän ja maansiirtoyritys A&A:n edustajien kanssa. Parasta niin! Pitkä huhkii töissä kuten vuorotyöläinen usein viikonloppuisin.

Mukavaa alkavaa viikkoa,

Ee

Mutsi, mude, äiti, äippä, muori, äiskä, mute, mami, maammo

Eilen juhlistettiin äitejä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Sain aamulla lahjoja, joita Pätkä oli tehnyt päiväkodissa. Ne olivat tälläkin kertaa liikuttavia, käsilaukkuja ja kukkia. Kortin runossa luki, että "äiti lukee minulle paljon ja kertoo tarinaa Urho-apinasta".  Pitkä puolestaan oli tiedustellut Pätkältä, että mitä äiti tahtoisi lahjaksi ja Pätkä oli vastannut, että korun. Niinpä sain Karhu-helan rannekoruuni. Uusi hela on hieno, viides Pätkältä saamani ja siksi niin tärkeä.

Menimme aamupalan jälkeen lähiliikuntapaikalle pelaamaan korista. Pätkä pyöräili kipeine kinttuineen, tarpeetonta kävelyä vihaava Pitkä pyöräili ja minä kävelin koirien kanssa. Koirien mukaan kiikuttaminen alkoi kaduttaa minua heti, kun saavuimme liikuntapaikalle. Alueen teinit olivat kaljoitelleet kaukalon tietämissä ahkerasti. Yhtä ahkerasti kuin olivat juoneet ja kuseskelleet, olivat he myös rikkoneet pulloja. Ymmärrän, että kylmä kalja houkuttaa teinejä (älköön yksikään luule, että suosin alaikäisten juopottelua) ja että tyhjentääkin täytyy, mutta että rikkoa lasipulloja. Se on yksinkertaisesti kusipäistä, sillä kyseinen lähiliikuntapaikka on erään alakoulun liikuntapaikka.

Pitkä ja Pätkä alkoivat heitellä palloa kohti koria. Minä etsin koirille turvallista lepopaikkaa. Sen löydettyäni keräsin lasia aika paljon. Onneksi joku kiva teini oli jättänyt tyhjän mehupurkin (Juissi) maahan ja minä keräsin sen melkein täyteen lasia. Sitten minäkin pelasin. Oli kivaa ja Pätkä heitti pallon läpi korisukan yksitoista kertaa.

Kotiin mennessämme mietin, olivatko kaljaa juoneet nuoret jaksaneet herätä äitienpäivänä ilahduttamaan mutsejaan. Ehkä äidit olivat nousseet katsomaan teinejään. Voi äitejä ja eritoten teinejä, joista itsestään tulee joskus mitä todennäköisimmin vanhempia. Joistakuista jonkun kaljanhuuruisen illan seurauksena. Sitten tulee teinin äidistä mummi.

Hyvää päivää kaikille vanhemmille, äideille ja isille tasapuolisesti. Teineille toivotin hyvää maanantaita jo aamulla. Mutisivat jotain takaisin ja pari nukkui. Lienevätkö lähiliikuntapaikan aktiivikäyttäjiä?

Ee

Kaksi punaista mollukkaa, auriko ja mä

Minulla on auringon kanssa viha-rakkaussuhde. En pärjää ilman, mutta mitta tulee äkkiä täyteen.

Aamulla levitän kasvoille kevyesti päivettävän kosteusvoiteen. Muuten en syksy- saati talvisaikaan erottuisi hailakan tapetin edestä. Seuraava kerros on meikkivoidetta, mikä tietysti haalentaa kosteusvoiteen ytyä. Tämän jälkeen vuorossa on aurinkopuuteri - onko tässä enää mitään järkeä?! Kun naamataulu on ripsiä myöten maalattu, siirryn keittiöön nielaisemaan aurinkokapselin. Sanovat, että vaikeuttaa palamista ja tuo väriä valkonaamaan. Sitten puolet kasvoista peittävät aurinkolasit päähän ja ulos.

Palaminen on liian todennäköistä ilman suojatoimenpiteitä, mutta mikään ei voita lämpimässä ilmassa kylpemistä. Ei huolta, tililläni ei taaskaan ole rahaa aurinkomatkaan, eikä täällä kotimaassa kovin usein paahde muodostu ongelmaksi asti.

Siksikin saisi paistaa, jotta kasvihuoneeseen kasvaisi jotain. Tänään maahan pääsivät herneet, kurkun, porkkanan ja kesäkurpitsan siemenet. Yrteistä timjami, rucola, ja tilli koittavat selviytyä naapurin 3-vuotiaan kasteluahkeruudesta huolimatta. Pinaatti kun kasvaa, se silputaan niin pieneksi, ettei kukaan mutise mitään pastakastiketta pupeltaessaan. Tuskin huomaavatkaan, ja vahvistuvat tietämättään.

J

Karvaisissa kalsareissa lattialla

Yöpukuisen terveiset!

Kello on yli kymmenen ja meno on kuin vapaapäivänä yleensä. Oleilemme pyjamissa ja yöpaidoissa, vaikka kello on pian puoli yksitoista. Mutta ei huolta, vaatteet vaihtuvat kyllä ennen kuin lähdemme kangaskauppaan. Pätkällä on tiistaina päiväkodin naamiaiset ja merirosvoasu kaipaa tuunausta. Värkkään paremman silmälapun ja väkerrän merirosvokapteenin koukkukäden paremmaksi. Toivottavasti homma onnistuu ja Pätkä on asuunsa tyytyväinen.

Aivan toimeton en aamulla ole ollut, vaikka yöpuvussa hiippailenkin. Pyykit on pesty ja ripustettu, veroilmoitusta paranneltu netissä ja pyydelty Pätkää syömään. Aamupalaksi riitti lasillinen maitoa ja pieni pala suklaakeksiä. Kyllä, tarjosin lapselleni suklaakeksiä tarjottuani hänelle ensin viiliä ja mysliä ja karjalanpiirakkaa. Yleensä päärynäviili ja mysli ovat Pätkä suurinta aamu- ja iltapalaherkkua, mutta nyt hän tyytyi tökkimään lusikalla myslikokkareita venyvän viilin sekaan. Karjalanpiirakka kiinnosti päälle laitetun juustosiivun haukkauksen verran. Kokeilin ruokahaluttomuuden todellista astetta ja tarjosin suklaakeksiä. Kun Pätkä otti keksistä pienen haukkauksen ja työnsi keksin minulle todeten, ettei maistu, vakuutuin ällötyksen ja ruokahaluttomuuden todellisesta olemassaolosta. Lounaaksi teen lasagnea ja mietin jo nyt, kelpaako sekään. Parin viikon kokemuksella sanoisin, ettei kelpaa ja että viikonloput ovat lääkkeen takia Pätkän paastopäiviä. Onneksi Pätkä ei ole hentoinen varpu, enkä usko hänen heti kuihtuvan.

Kangaskauppaan suuntaamme pyöräillen ja kävellen. Minäkin pyöräilisin, jos olisin saanut pyöräni huollosta eilen. Eilenhän sen piti sieltä tulla, mutta eipä kuulunut, eikä näkynyt. Soitin kyseiseen lafkaan ja kuinka ollakaan, kukaan ei vastannut. Ärsytti ja mietin, että maanantaina kävelen ja menen henkilökohtaisesti kysymään pyörääni. Tiistaina näet on tarkoitus suhauttaa pyörällä töihin ja takaisin. Olen päättänyt, että fillaroin työmatkani toukokuun ajan ja Pätkä saa fillaroida päiväkotiin. Ainoan poikkeuksen teemme niinä aamuina, jolloin minun pitää olla antamassa perusteellista perusopetusta jo kahdeksalta. Hyvä, kun silloin ehdimme hoitoon ja töihin autolla.

Eilen luulin olevani työviikon jäljiltä virkeä. Pätkä meni nukkumaan kahdeksan jälkeen. Mutsilla oli alakerrassa virityksiä: Voice tallentumassa, Pepsimaxia kylmässä ja jäätelöä pakastimessa. Luin Pätkälle hänen iltapesujensa jälkeen kirjaa Ella Lapissa ja jäin hetkeksi makaamaan keinokuituisissa pitkissä kalsareissani lastenhuoneen lattialle lopotettuani kaksi lukua tekstiä muunnellen ääntäni eri hahmojen mukaan. Kylmä minun ei maatessani tullut, sillä koirankarvat verhosivat pitkiä kalsareitani ja fleecetakkiani tasapuolisesti kaikkialta. Uni sen sijaan tuli. Lapsi nukahti ja samalla lasten uniaikaan aikuisten pakkomielteisesti odottama nukkumatti heitti unihiekkaa myös Voicea, Pepsiä ja jäätelöä odottavan äidin silmiin. Heräsin lattialta puolen yön aikaan kuullessani Ansan vinkuvan alakerrassa. Kinkesin itseni ylös ja menin alas. Pissatin koirat ja söin pari palaa ruisleipää. Yritin katsoa Voicea tallennuksesta, mutta en jaksanut. Tiedän voittajan jo, mutta katsonen ohjelman tänään iltapäivällä. Tai sitten poistan katsomattoman tallennuksen joskus kesäkuussa uuden lastenohjelmatallennuksen tieltä. Kiitos lastenohjelmien, digiboksi ilmoittaa melkein joka päivä, että tallennustilaa on jäljellä säälittävät 50 minuuttia tai jotain muuta. Alle tunti kuitenkin. Poistan salaa jonkun kauan sitten tallennetun pikkukakkosen ja tallennan tilalle jotain, jonka luulen ehtiväni ja jaksavani katsoa joskus. Sitten taas poistan sen tallentaakseni lastenohjelmia. Ikiliikkuja on keksitty.

Kivaa lauantaita toivottaen ja kohti päivävaatteita suunnaten,

Ee

Kotipoikapäivä

Tätä vuodenaikaa on helppo rakastaa. Pyörällä pääsee paremmin kuin jäätyneessä loskassa, ja silmät saa aamulla helpommin auki valon kuin sysipimeyden saattelemana. Oli tarkoitus livahtaa kesken työpäivän puoleksi tunniksi harppomaan Pispalan portaita auringosta nauttien ja maitohapoista puhisten, mutta toisin kävi.

Aamulla söin munuaiselta näyttävän sämpylän, joka oli tarkoitettu dinosauruksen jalan muotoiseksi. Lapsi herätettiin hoitoon lähtöä varten hiukan myöhemmin. Tänään peiton alla odotti lämmin mytty. Viesti hoitoon ja lapsen isälle, muutama työjuttu kuntoon jo kotisohvalla pienen pupeltaessa omaa aamiaistaan. Lapsi oli virkeä muttei ulkoilukelpoinen, joten kävimme töissä kuuluttamassa keskusradiossa ja työllistämässä luokallisen väkeä. Tämän puolitoistatuntisen toipilas jaksoi, kun sai pelata kosketusnäytöltä. Loput hommat saavat hoitua myöhemmin kotoa käsin.

Sisäilykeskiviikko sujui, kun haettiin vielä äidille multaa ja orvokkeja. Pieni vuoroin sohvannurkassa, vuoroin uusien rullaluistimiensa päällä eteisessä, vuoroin vesivärittämässä keittiön pöydällä. Äiti sormet mullassa ilmeisen myöhään (multapussi ilmoitti parhaaksi toiminta-ajaksi kevättalven). Tuloksena laveeraustöitä sekä neljä ruukullista pelakuita juuret uusissa mullissa ja orvokit ulko-ovenpielessä. Nuupahtaneet narsissit saivat siirtyä orvokkien tieltä pihan syreenipuskien juurille odottamaan ensi kevättä.

Kun molempien tuotokset olivat valmiina ja multaakin vähemmän luistinten rullissa ja äidin sukissa, ehdittiin vielä lukea päivän Aku Ankka. Lapsen ehdotus kylpyläretkestä ei mennyt läpi, perusteluna iltaseitsemän ajankohta sekä kainalon 37,2 lämpötila. Suunniteltua rauhallisempi päivä, mutta sangen mukava näinkin. Kiireettömät hetket lapsen kanssa ovat parasta mitä on. Huomenna on isän vuoro jäädä sisälle.

J

Yöpuku ja Converset

Kevät on tullut ja lapsen vaatevarastoa on päivitettävä. Viimesyksyinen, kirkkaan vihreä välikausihaalari on vielä sopiva. On kai, kun syksyllä se oli liian iso. En silti pode huonoa omaatuntoa liian ison haalarin ostamisesta, olihan syksylle sopivat vaatteet, nekin Polarn O. Pyretiltä. Olen vakuuttunut, että kyseisestä lafkasta saa toimivia, kestäviä ja väreiltään mutsin silmiä miellyttäviä vaatteita. On mahtavaa, että klenkka voi reuhata pihalla juuri niin paljon ja juuri niin oudoissa paikoissa kuin tohtii. Ei mene läpi vesi, ei kura ja vaatteiden kangas kestää hiekan hinkutusta.

Jos ei ollut tarvetta uusille välikausivaatteille, on kenkiä ostettu ja tilattu senkin edestä. On hankittu vedenpitävät lenkkarit,  Crocsin kevyttäkin kevyemmät kumpparit ja muotitietoisen mukulan iloksi Converset. Kävimme eilen hakemassa postista Crocsin paketin ja kumisaappaita testattiin niin sisällä kuin ulkona. Ensimmäisten testiajojen jälkeen mutsin puhelin vinkui uuden saapumisilmoituksen merkiksi. Niinpä suuntasimme uudelleen postikonttuuriin. Rouvat tiskin tunnistivat meidät, vaikka olimme uuden hakureissun kunniaksi vaihtaneet vaatekertaa. Oikeasti ensimmäisellä kerralla olin työvaatteissa ja toisella ulkoilukamppeissa. Naamioituminen vaatteita vaihtamalla ei siis toimi, tuli sekin nyt todistettua. Jos klenkka ihaili Crocseja, saivat Converset Pätkän aivan fiiliksiin. Iltapesun jälkeen pyjamaan puettu nassikka viritti jalkoihinsa Converset. Onhan se hienoa syödä iltapalaa ja katsoa Voicea kengät jalassa. Aamulla sama toistui. Nyt jannu istuu lepakkotuolin uumenissa kengissään. Sisäkenkäriemu loppuu, kun kumipohjaisilla tossuilla lähdetään ulos. Sen jälkeen ei mutsi suostu sisäkenkäilyyn. Eipä Pätkäkään sitä kenkien ulkoilutuksen jälkeen enää ehdota. Kenkähurmos on jotenkin liikuttavaa.

Eilen olin minäkin hurmoksessa, en tosin kengistä, vaan perjantaista. Prismaturneella ostin iltaa varten yhden siiderin. Ihan en huonon elämän valtaan heittäytynyt, niin pienestä putelista oli kyse. Mutta niinpä jäivät 250 millilitraa siideriä latkimatta. Tuijotin Voicea yhdessä Pätkän kanssa, vaikka alun perin suunnitelma oli, että Pätkä koisii ja minä latkin siideriä katsoen televisiota. Kotimatka Prismasta muutti kaiken. Pätkä kiskaisi kymmenen minuutin unet puoli viiden maissa ja siinähän se oli. Siideri jäi kaappiin ja odottelee aikaa parempaa.

Tänään elomme on melko rauhaisaa. Pätkä potee, syö kuin hiiri ja kärsii hienoisesta huonosta olosta. Kysyin, mitä voit tehdä. Vastaus kuului, että pyöräillä. Niinpä lähdemme ulos, Pätkä pyöräillen ja mamma kävellen. Suuntana päiväkodin taidenäyttely.

Lauantaita toivottaa,

Ee

Puuhaa olla pitää

Olen ommellut viikon aikana enemmän kuin kahden viime vuoden aikana. Tähän ei paljoa vaadita, en ole ompelevaa sorttia. Haluaisin osata, mutta inspiraation tullessa maltti katoaa, eikä pitkäjänteisestä näpertämisestä ole tulla mitään. Kolmannella luokalla ystäväni, yhtä hosuli kuin minäkin, liimasi kutimesta paenneen silmukan, jottei olisi karannut pidemmälle. Oman trikoopaitani kaula-aukko suureni suurenemistaan, kun päärmeessä oli aina jotain ruttua.

Löysin kuitenkin itseni esimiehen huoneesta ilmoittamasta, että voisin ommella kollegan läksiäislahjaan taskuja. Kyseessä oli puuvillainen taiteilijan takki, joten homma ei huimannut haastavuudellaan. Silti täytyi kaivaa ala-asteen käsityön kirja esille ja kerrata työvaiheet. Lopputulos olisi yllättänyt Esteri-openkin, vaikka yhdestä taskusta tulikin liian pieni.
Tästä innostuneena tilasin verhokangasta. Lapselle verhot sänkysyvennykseen ja pimennystä omaankin makuukammariin.

Ompelun lisäksi olen jumpannut. Puhisen eteisen matolla punnerruksia ja vatsarutistuksia, välillä välttelen kahvakuulan iskeytymistä polvilumpioihin. Kerran jumppasin pitkissä kalsareissani, kun ovi aukesi ja naapurin isäntä palautti poikani leikkitreffeiltä. Hehkeän kohtaamisen jälkeen varmistin naapurin emännältä, oliko miehensä selvinnyt hämmennyksestä. Oli, mutta ei ole sen koommin käväissyt.

Tänä pääsiäisenä ei maalattu munia Pirteiden munien kokoonpanolla, mutta oman perheen voimin kylläkin. Munien jälkeen maalasimme lapsen. Eihän se vesiväri kuivuttuaan kovin hyvin ihosta lähde. Loppupäiväksi huolettomat kledjut niskaan, jotta saatiin väri tarttumaan niihin. Oli taas hoitotädillä ihmettelemistä ja lapsella kerrottavaa.

J

Onneksi on tämä hetki

Emme ole kadonneet, vaikka päivitystahti on ollut hitaahko. Arki on vienyt meitä mukanamme kumpaakin. Pääsiäisenä kummatkin pirteät olivat samassa paikassa,  söivät ja lojuivat, kävivät lenkilläkin. Nauroivat, puhuivat keveistä jutuista, antoivat äänen särkyä vaikeiden asioiden kohdalla, olivat ystäviä toinen toisilleen. Suklaata kului, turkkareita, Pepsiä, siideriä, juustonaksuja ja älyttömän hyviä ruokia, joista Allu kävisi haukkaamassa osansa, törkimys.

Elämä on parasta tänään, eikä takaumiin ja ennakointeihin ole mahdollisuutta. Joskus ajattelin, että haluaisin tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Onneksi en ole tiennyt. Paljosta olisin huolehtinut turhaan. Tänäänkin on parasta, että lepakkotuolissa istuu viisivuotias, joka ilmoitti haluavansa ruuaksi "ei-keittoja". Kysyin, mitä ne ei-keitot ovat. -Pureskeltavia. Tein tortilloja perjantain kunniaksi. Pikkukakkosen jälkeen suuntaamme ulos ja liikumme varastoon. Ensi viikko on Pätkän osalta liikuntarajoitteista, mikä tarkoittaa erilaisten juttujen harjoittamista.

Oman lapsen sairaus on herättänyt miettimään niitä, joiden tilanne on vielä huonompi. Liityin kantasolurekisteriin ja lahjoitin rahaa 875g-keräykseen. Kyseisen keräyksen löydätte Facebookista.


Monesta asiasta tänäänkin kiittäen,

Ee

ps. Blogimme täytti vuoden. Lienee pian aika juhla-arvonnan.

Ei ole toivoa tänään näkynyt

Silmäni olivat eilen illalla aivan ristissä. Kaaduin sänkyyn ennen yhdeksää kuuneltuani kymmenen varislinnun kutsuhuutoja, soidinääniä ja lennosta aiheutuvaa mölinää lintujen äänikirjasta. Vertailimme siivekkäiden nokkia ja tutkailimme mustavariksen tuuheita höyhenhousuja. Pätkä sammui petiin kuin mummo saunan ja kahden kaljan jälkeen. Meikäläinen ei ollut Pätkää pahempi. Yhdeltä tosin heräsin ja rouskin yössä kaksi ruisleipää, jotka olin jättänyt syömättä ennenaikaisen uinahdukseni takia.

Eilinen ilta oli väsyttävä. Olin väsynyt työpäivästä, olin väsynyt aikaisesta aamuherätyksestä, olin stressaantunut kirkkaasta tulevaisuudestani ja siitä, etten osannut päättää eilenkään, lyönkö hakupapereita tämän kevään hakuihin. Pitkästä oli vain puhelinhavainto ja kateellisena kuuntelin, kuinka hän oli kuntosalin ja saunan jäljiltä lähdössä kurssi-illan päätteeksi syömään ravintolaan. En haikaillut restaurangiin, mutta jotenkin vain tuntui, että olisin kaivannut jotain ylevää iltaan, jona tungin nettipankkiin kolmesti väärän tunnuksen. Nettipankki lukittu, julisti asiallinen fontti tietokoneen ruudulla.

Tänään soitin pankkiin, konttuuriin, joka sijaitsee maantieteellisesti kaukana. -En voi avata nettipankkiasi näin puhelinkeskustelun perusteella, en, vaikka täällä on virkailija, joka sinut tuntee. Mene lähimpään konttoriin todistamaan henkilöllisyytesi. Kaahasin hyppytunnilla läheiseen pankkiin, jonka saliin astelin pipo päässäni ja silmien ympärillä tummat renkulat. Hyvä, ettei asiakasneuvoja painanut parfyymipilvensä keskellä ryöstönappulaa. Sain asian hoidettua ja kävi ilmi, että minä olen minä, vaikken edes ottanut pipoa päästäni, kun minua verrattiin ajokortin kuvaan. Vatsasta kouraisi, kun tajusin, että mustavalkoisessa kuvassa oli enemmän eloa kuin minun laikkunaamassani.

Auton öljyvalo vilkkui jo toista viikkoa ja näppäränä menin ostamaan öljyä. Ostin vain litran, koska sekin maksoi aivan riittävästi. Katsoin tikusta, että öljyä oli melko vähän. Lurutin litran öljysäiliöön ja kerroin puhelimessa ylpeänä Pitkälle, että osasin lisätä öljyä. Pitkä oli vähän aikaa hiljaa ja kysyi, että seurasinko mittatikusta öljyn määrää. -Liika öljy voi tukkia venttiilit ja kone leikkaa kiinni. Väsyneen mieli ei kestänyt ajatusta savuavasta autosta. Niinpä kirmasin silmät vetistäen punaisissa kotihousuissani pihalle ja katsoin, paljonko öljyä oli. Hitostako minä tiedän, onko sitä nyt liikaa vai liian vähän. Tulin sisälle ja rikastutin Soneraa ottamalla yhteyttä Pitkään, joka ei ymmärtänyt mittatikun rakennetta, vaikka kuinka selitin. -Ensin pitkä ohut osa ja sitten sellainen leveämpi, jossa oli sitä öljyä. -Ei siihen varmaan mitään tule, sanoi Pitkä, muttei kuulostanut kovin vakuuttavalta. Autoilu on jatkossa todella jännittävää. Leikkaako kiinni vaiko ei?

Päiväkodissa minua odotti kipeä Pätkä, jonka jalat sattuivat ja maallisessa majassa oli kamiinassa liikaa tulta. Lämpö oli noussut ja olo oli itkuinen. Pääsimme kotiin toistellen autossa kahta repliikkiä. -Äää, jalat sattuuuuuu. -Kulta, ei hätää. Ihan kohta ollaan kotona. Tungin parasetamolia Pätkän suuhun kuin mikäkin sekakäyttäjämutsi. Onneksi Pätkä otti tabletin, sillä illaksi tarkoitettua litkua ei voinut antaa. Pätkä sammui olohuoneeseessa Fatboyn uumeniin ja koisi tunnin. Sen jälkeen vointi oli parempi ja jalat tottelivat.

Organisoin Pätkälle alkuillan huvin herra Marion ja tämän kaiffarin Luigin kanssa. Samaan aikaan toppahousuihin somistautunut mutsi kirmaisi koirien kanssa takapihalla. -Viittilöi ikkunasta tai huhuile ovelta, jos on asiaa, ohjeistin. Lapsi oli jo tietokonepelin lumoissa. Minä taas huomasin miettiväni, kuinka kovin tarvitsemme tukiverkkoa ja kuinka kovin haluan pois nykyisestä kotikaupungistani. Ei tässä muuten mitään, mutta yksin on aika ankeaa.  Varsinkin silloin, kun lapsi on kipeä, äiti väsynyt, koira villi ja Pitkä edelleen saunareissullaan Tampereella. Onneksi löylyhuone huomenna kylmenee ja Pitkä tekee comebackin.

Puhuu muuten skeidaa se, joka väittää, että torstai on toivoa täynnä. Kyllä se toivo täyttyy vasta huomenna.

-Ee

On taas se aika

On taas se aika vuodesta, kun
lumisade ei enää ilahduta, mutta valon määrä tuntuu poskilla ja sisuksissa.

On taas se aika kuukaudesta, kun
turvottaa vähän vähemmän ennen kuin taas alkaa kiristää ja puristaa.

On taas se aika viikosta, kun
illan voi viettää töitä suunnittelematta ja viikonlopun kellottomaan eloon on enää mukava etäisyys.

On taas se aika päivästä, kun
kahvitauon iltapäivän tunteja jaksottava vaikutus on enemmän henkinen kuin kemiallinen.

On taas se aika. Nyt.

J

Purtavaa perjantaille

Saivat töissä ylipuhuttua mukaan kiinalaiskimppaan. Lounas läheisestä pikakiinalaisesta on aina ensin hyvä idea, ja johtaa sitten soijaähkyyn. Annokset ovat suuria. Aterioinnin alkaessa täytyy päättää, jättääkö loput itselleen seuraavaksi päiväksi, viekö kotiin kätevä emäntä -otteella, vai valikoiko kastikkeesta parhaat palat ja siirtää liian soijan ja riisin biojätteeseen. Tänään valitsin viimeisen tekniikan, ja tulin siten syöneeksi kovin paljon. Onneksi työpaikan keksit näyttivät raaoilta lindströmin pihveiltä, ja pääsin niiden ohitse helposti.

Kotiin tullessa olin tehnyt vatsa edelleen täynnä toisen loistavan päätöksen. Skippaisin päivällisen ja satsaisin perjantain kunniaksi tortilla-chipseihin ja salsaan. Lapsella oli eri idea: jos minä tekisin hänelle pastaa ja jauhelihakastiketta, hän tekisi minulle jotain muuta ruokaa. Miten kieltäytyä, kun pieni puhkuu intoa, ja tarvitsee apua vain tomaatin pilkkomiseen? Sitä paitsi oma ideani oli lapsellisempi.

Siinä me sitten kokkasimme. Pieni pilkkoi löytämäänsä taikinakulhoon jääkaapista juustokimpaleen ja kurkkua, repi päälle salaattia ja lisäsi lohkomani tomaatit. Vielä reilulla kädellä pestoa, ja äidin päivällinen oli valmis! Olin varautunut pahempaan sekamelskaan tai ankeampaan reseptiin, joten tämä oli iloinen yllätys. Söin päivällisen lapsen kattamalla muumihaarukalla, lusikkaakin sai käyttää jos ei saanut kaikkea tarttumaan piikkeihin. Tuloksena ylpeä lapsi ja taas kylläinen äiti.

Loppuiltaan kuului sohvalla köllöttelyä, sarjakuvia ja lego-projekteja. Koitin myös tasoittaa päiväunista virkistyneen pienen vireystilaa jalkakylvyllä. Ei onnistunut. Nyt pikkukokki kumminkin jo nukkuu, ja viimeistelen illan sillä salsadipillä. Iloista naistenpäivää!

J

Karvapään lasagnea

Olin tänäänkin töissä vaatteissa, jotka nappasin yläkerran kaiteelta pienen kiireen yllätettyä minut. Purjehdin pitkin työpaikan käytäviä viisi vuotta vanhoissa farkuissa, joiden lahkeista roikkuu valkeita lankoja. Yläosan virkaa toimitti musta trikoopaita, josta siitäkin roikkui valkoisia, ei nyt ihan lankoja, mutta langanomaisia höytyviä. Takaosan höytyvät olivat omasta päästä, etuosan villa koirista, joista nuorempi tunki syliini ennen kuin syöksyin hankien keskelle. Pieni häpeän pistos tuikki sisälläni, kun katsoin kollegoitani, joista useimmat olivat kuin muotikuvastosta. Minä viiletin edestakaisin hiukset pörrössä ja kenkien avonaiset nauhat huiskien sinnetänne. Valitin kuontalosta eräälle työkaverilleni, joka totesi sen näyttävän taltuttamattomalta. Yhdyin mielipiteeseeni, samoin hiusharjani ja suoritusrautani, jota on pidettävä kuumana tovi, jos aikoo suoria karvoja.

Onneksi pian tulee kevät ja sen jälkeen kesä. Sen jälkeen en enää pode pukeutumishuolia. Kesällä saan olla kuin kuontaloni nyt, laittamaton ja hompsahtanut. Ei silti, kuka tahansa Martta tai Martti, joiksi miespuolisia marttoja kuulemma kutsutaan, olisi tänään ollut ylpeä tästä emännästä, joka laittoi päivälliseksi lasagnea. Tai ei siinä lasagnessa mitään, mutta niissä kolmessa nahistuneessa porkkanassa ja kurtsahtaneessa palsternakassa oli. Raastoin näppäränä muijana ne tomaattikastikkeen joukkoon ja vältin biojätekuorman kasvamisen. Ja sitten nypin koirankarvoja, niitä samoja, jotka muistuttivat minua töissä rakkaista nelijalkaisistani ja kertoivat minut nähneille, etten huolla vaatteitani, ruuasta ennen uuniin laittamista. Ruuasta tuli tosi hyvää. Kenenkään suuhun ei osunut karvoja. Pitkä ei huomannut juureksia. Pätkä valitti, että hampaissa heiluu roskia ja ehdotti huomiseksi tortilloja. Meikäläinen ei korvaansa, kumpaakaan, lotkauttanut.

Mahtavaa tiistaita!

Ee

Party, party!

Vietimme Pätkän viisivuotissyntymäpäiviä pari viikkoa varsinaisen päivän jälkeen. Juhlien lykkäämiseen oli syynsä, oli työvuoroja ja kipeitä jalkoja. Näin jälkikäteen ajatellen oli tosi kiva, että vietimme itseksemme varsinaisen juhlapäivän, kävimme leffassa ja söimme illalla kakkua. Isomman porukan juhlat odottivat kyllä pari viikkoa.

Koska vieraita tuli paljon, piti tarjottavaakin värkätä paljon. Pitkä tuli töistä kotiin ja alkoi värkätä Pätkän kanssa kakkutikkareita. Pätkä pyöritteli palloja ja Pitkä kuorrutti. Kakkutikkarit olivat helppoja tehdä ja todella maukkaita. Suosittelen näitä juhliin kuin juhliin! Minun hommani oli tehdä kakku, jonka tein melkein valmiiksi ja kuorrutin vasta juhlapäivän aamuna. Suklainen kakku sisälsi valkosuklaata, tuorejuustoa ja puolukkahilloa. Tein myös suolaiset tarjottavat paistoa vaille valmiiksi. Se oli hyvä idea, sillä näin vieraat saivat tuoreita leivonnaisia syödäkseen. Tarjolla oli myös hedelmiä, popcorneja ja tikkareita, joita ostimme yhden lasipurkin täyteen. Idea tikkareista oli Pätkän ja voin todella suositella tikullisia herkkuja lastenjuhliin. Muumitikkarit ja Angry birdsit rulettivat!

Takana ihania kakkutikkareita, edessä sitruunalakuja.

Hedelmävati keveämpään juhlintaan.

Juhlien värit olivat musta, valkoinen ja keltainen.

Marimekkoa!

Vihaiset linnut.

Vitonen jo kasassa, jei!

Nyt ryntään apteekkiin, koiranruuan hakuun ja ruokakauppaan. Pitkä makaa kaameassa yrjötaudissa sängyssä. Toivon, ettei tauti tartu Pätkään ja minuun. Turha toivo, arvelen.

Launtaita toivottaen,

Ee

Ankea ruoka loppuu syömällä, mutina kutituksella

”Hoidossa kai syöt ihan reippaasti?” - "Niin, mutta siellä on parempaa ruokaa”.

Myönnetään, keskiankea lounashan se oli. Riisiä ja kaupan lihapullia ketsupilla. Markettivaellus oli lykkääntynyt kuumeen vuoksi.
Lapsi oli tehosairastanut torstain. Isänsä sai viettää koko päivän sohvalla kuumepotilaan kanssa. Minä jäin perjantaiksi kotiin, ja toki lapsi oli silloin jo kyllästynyt sohvailuun ja halusi toimintaa. Itse olisin hyvinkin pärjännyt torkkupeiton alla lehtipino sylissä. Olen kutakuinkin touhukas, mutta mieluummin vetelehdin kuin luovin sisätiloihin turhautuneen, tautiväsymyksestä itkuherkän napisijan kanssa tunnista toiseen. Afrikan Tähden rosvot ja jalokivet löytyivät vääristä paikoista, sitä tärkeintä pikkulegopalikkaa taas ei löytynyt mistään. Puolilta päivin olin jo valmis luopumaan sisäpäiväperiaatteesta, ja tuo lounasmeuhkaaminen oli viimeinen niitti. Tarvitsimme molemmat muuta ajateltavaa.
Lähdimme naapurikaupungin palloiluhalliin ihailemaan parvelta lukion tokaluokkalaisten tansseja. Prinsessat piristivät pienen päivää, vaikka itse parvikin olisi varmaan jo riittänyt. Jos ihan tarkkoja ollaan, pelkkä automatka taisi vähän helpottaa.

Nurina jäi kuitenkin päälle, vaikka tauti oli jo selätetty. Lapsi alkoi kuulostaa murrosikäiseltä möksöttäjältä. Inttäminen ja kitinä lähtivät vasta, kun me vanhemmat yhdessä huomautimme viallisesta äänensävystä. Kerroimme sen korjaantuvan vain yhdellä tavalla: kutituksella. Seurasi ankaraa kalsaripainia ja naurunremakka. Toimii ehkä viisivuotiaalla, mutta älkää kokeilko minuun. Haluan möksöttää hetken rauhassa. Halata saa.

J

Tegelbacken

Olemme asuneet yhdeksän kuukautta nykyisessä kodissamme. Olemme viihtyneet äärimmäisen hyvin, mitä nyt portaikko tai oikeammin kaksi, aiheuttaa toisinaan ongelmia. Ei niinkään tavaroiden roudauksellisesti, ehei, se sujuu, kun kuljetan romua edestakaisin. Portaikko on ongelmallinen lapsen kanssa. Muutama mukkelismakkelis on jo tullut, onneksi ilman suurempia vahinkoja. Nykyään portaat vaikeuttavat Pätkän kulkua muuten, kun koipea kivistää.

Alue on mukava, keskustaan on pieni matka ja metsään pääsee pienessä hetkessä. Pätkän mielestä parasta lähialueessa on lentokenttä, jonka päässä olemme tönöttäneet monen koiralenkin aikana ihastellen valoja (lentokentän jouluvalot, sanoi Pätkä joulukuussa) ja koneita. Joskus joku isompikin kone lähtee maailmalle ja se tuntuu pienestä ihmisestä huisilta. Joskin hän sanoo, että tahtoo itse jälleen lentokoneeseen. Viisivuotiaan lähdetään ulkomaille -painostus on kovaa. Kohta äiti taittuu. Itse toivoakseni kesälomalla.

Kotimme lähellä on sairaala. Sekin kätevää! Jos jotain sattuu, voi hilpaista omasta pihasta sairaalan pihaan. Tai juosta sairaalasta omaan kotiin iltapesulle, kuten minä tein syksyllä Pätkän lepäillessä lasaretissa. Pitkä otti hoitovuoron ja minä juoksin kotiin suihkuun. Ei siksi, ettenkö olisi voinut peseytyä sairaalassa, mutta kun vanhemmat eivät saaneet siellä suihkutella vartaloitaan puhtaiksi. Siksi olikin kätevää, että avasin yhden sairaalan ulko-ovista ja pujahdin omasta ovestamme sisään. Ja sitten toisinpäin. Sairaalaan sisäänpääseminen iltayhdeksän jälkeen oli hankalampaa kuin sieltä poistuminen, piti soitella ovikelloa ja kertoa vartijalle, mihin oli pyrkimässä.

Parasta kodissamme on takapiha, joka on niin iso, että koirilla on tilaa, omenapuulla on tilaa, Pätkän ja minun sählyottelulla oli männäkesänä tilaa. Etupihakin on ja siellä pitää paikkaansa auto, jota tarvitsen päästäkseni töihin. Mihinkään antakaa mullekin autotalli -taisteluun en ole ryhtynyt. Meneehän se kaara tuossakin. Toivehan olisi, ettei autoa tarvittaisi lain. Mutta vielä tulee se päivä, kun voin myydä autoni ja asua paikassa, jossa julkinen liikenne toimii ja pyörällä pääsee. Nytkin pääsisi pyörällä, mutta arjen moninaisten haasteiden takia kuskaan Pätkää päiväkotiin autolla.

Meillä on kaksi seinänaapuria. Toinen on Tellu, joka on mainio mummo! Hän harrastaa avantouintia ja suhaa fillarilla kesät talvet sinne, tänne ja tonne. Tellulla on upea puutarha, josta hän antoi minullekin taimia ja vähän isompiakin piha-asukkeja. Pätkän toive on, että jonakin päivänä meidänkin puutarha olisi samanlainen. Toinen naapuri on pakkauspaperinvärinen mies, yli kuusikymppinen. Ennakkotieto Tellulta: pakkauspaperimies ei pidä lapsista, eikä koirista. Kysyi ensimmäisenä muutettuamme ja nähtyään koirat, että räkyttävätkö. Uujee! Tätä naapuria näkee harvoin ja jos näkee, hän tikuttaa naapuritaloon tyttöystävänsä, kuusikymppinen hänkin, luo. Puskat pihalla geometrisesti aseteltuina.

Kolmas lähinaapurimme asuu meitä vastapäätä, tien toisella puolella. En tiedä hänestä juuri mitään. Paitsi että hän on ainakin viisikymppinen, vetää tupakkia, tuijottaa ikkunasta, tuijottaa ikkunasta ja tuijottaa ikkunasta. Tämä naapuri tietää meidän aikataulumme erinomaisesti. Kerran tulimme kotiin tunnin myöhemmin kuin tavanomaisesti. -Tehän myöhään tulette, huuteli naapuri tupakkisuussa, kun karautimme kotipihaan neljän maissa. -Juu, täytyy sitä joskus jossain käydäkin, sanoin. Että terkkuja vaan K-supermarketista ja päiväkodin pihalta, jossa oli niin hyvät leikit kesken, ettei heti Pätkä voinut heti lähteä mutsin matkaan.

Tervetuloa Tegelbackenille! Tällaista täällä on!

Ee

 Ps. Loppuviikosta kirjoitan suuresta juhlaviikonlopustamme. Pätkä täytti viisi jo reilu viikko sitten. Tulevana viikonloppuna juhlitaan!