Äidin käyntikortti

Minulla on kävelevä käyntikortti. Hän on pian kuusivuotias ja kulkee mukanani hyvin usein. Jo pienestä lähtien käyntikorttia on kuljetettu mukana siellä ja täällä. Syykin on selvä. Toisella, jolle käyntikortti kuuluu yhtä paljon kuin minulle, on usein niin pitkät työpäivät, pidemmät kuin minulla, että käyntikortti kulkee mukanani talvet ja kesät, etenkin kesät, jolloin olen vapaa työstäni.

Työstäni tämä käyntikortin kehittäminen ja puunaaminen ehkä johtuukin. Tai johtuuhan se muustakin. Siitä esimerkiksi, etten voi hyväksyä käyntikorttini olevan resuinen tai likainen. Tai printtivaatteisiin puettu. Yöpuvussa joku painokuva menettelee, muttei niissä tamineissa, joissa käyntikorttia kuljetetaan kodin ulkopuolella.

Mutta viestinkö käyntikorttini avulla myös minulle tärkeitä asioita, arvoja ja asenteita? Epäilemättä. Haluan, että käyntikorttini on varustettu kuin vuorikiipeilijä urheiluvaatteiden kuvastossa. Yhdestäkään saumasta ei saa tursuta vettä, värien on soinnuttava ja vaatteiden toimittava. Pohjimmiltani haluan kuitenkin kohdata käyntikorttini ajattelevana, keskustelevana ja sellaisena, jolla on oikeus tulla hyvin puetuksi, vaikkei käyntikortti ole ikänsä puolesta täysivaltainen. On käyntikortin oikeus on varustettu niin, ettei liikkuessa ole olo kuin kurkulla muovipussissa. Kenkien on oltava hyvät ja toimivat ja elokuviin mennessä jalassa täytyy olla toiset kengät kuin leikkipuistossa. Käyntikorttikin nauttii huolitellusta ulkonäöstä, siisteistä hiuksista ja pestyistä hampaista.

Käyntikortti on mukana kulkiessaan oppinut asialliseksi ja kohteliaaksi. Hänen yleissivistyksestään on pidetty huolta, puhuttu esimerkiksi uskonnosta ja vaaleista. Hän tietää Risto Rytin tarinan ja Akseli Gallen-Kallelan. Hän puhuu hiljempaa, jos hänen täytyy sanoa jotakin arkaluontoista. Toinen käyntikortin huoltajista, pidempi, keskustelee käyntikortin kanssa avaruudesta ja kannustaa ihmettelemään ja oivaltamaan. Kuljettaessani käyntikorttia päiväksi kaltaistensa joukkoon kerron mahdollisesta liputuspäivästä. "Tänään on Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivä. Seitsemän veljestä..." Iltaisin luemme Suomen lasten taidehistoriaa ja ihmettelemme asioita. Luemme me muutakin. Esimerkiksi Aku Ankkaa ja runoja, Vaahteramäen Eemelin tarinoita ja Ella-kirjoja.

En yritä tehdä käyntikortistani täydellistä tai ajattele hänen olevan parempi kuin muiden käyntikortit. Keskustelen käyntikortin kanssa, varustan hänet asianmukaisesti toimivin ja hyvännäköisin varustein ja edellytän käytöstapoja, joita opetan. -Miten pyydät nätisti? -Saisinko maitoa? -Sanopas moikka, kun lähdemme. -Kiitos ja moikka! Teen tämän kaiken käyntikorttini vuoksi. En silti kiellä, etteivätkö tarkoitusperäni olisi osin itsekkäitä. Mieluummin kuljen siistin ja asiallisen käyntikortin kuin resuisen rääväsuun kanssa. Haluan antaa käyntikortilleni edellytykset pärjätä.

Kirjoittamani ei tarkoita, että muokkaisin käyntikorttini sellaiseksi kuin haluan, erilaiseksi kuin käyntikorttini luonnostaan on. En suinkaan, onhan käyntikortillani puhevaltaa asioissa, jotka katsomme hänelle sopiviksi. Käyntikorttimme ei elä luomassamme henkisessä sisäoppilaitoksessa, eikä toimi kuin robotti. Hän saa olla kuten ikäisensä, leikkiä ja touhuta. Siitä huolimatta hänelle tarjotaan edellytyksiä ja valmiuksia, siistejä vaatteita, käytöstapojen opetusta, rajoja, huolenpitoa ja rakkautta. Ei pieni koko tarkoita sitä, etteikö käyntikortille voisi puhua ajankohtaisista asioista tai pohtia laajoja kokonaisuuksia. Pieni koko ei myöskään tarkoita huonoa pukeutumista, ketsuppisia poskia isotädin syntymäpäivillä tai käytöstavattomuutta.


Kommenttejanne odottaen, asioita hieman kärjiestäen,

Ee