sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kesällä voi käydä niinkin, että


  • makaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi lähellä istuttamiaan orvokkeja huomatakseen niiden kuolleen
  • pitkittää pyykinpesua niin kauan, että  joutuu lopulta leikkaamaan puntit kulahtaneimmista pitkistä housuista saadakseen lapselleen shortsit hellepäivään
  • leipoo kymmenisen mutakakkua erinäisille vierailijakokoonpanoille
  • kerää marjat vain pensaiden julkisivulta, ja kutsuu ystävät poimimaan loput
  • valmistautuu alkavaan työvuoteen hankkimalla työtuolin vaihtamalla sen kahvipakettiin (oikein Presidenttiin) sekä ostamalla Sisu-pastilleja ja uuden kasvovoiteen
Vielä ehtii kartuttaa kesäkokemuksia parin viikon verran ennen töitä. Perinteiset Facebook-päivitykset koskien kesälomakohteita ja säilönnän ihanuutta eivät lopu siihenkään. Olkaa ihmiset ihan rauhassa vaan, elämästä saa nauttia kesäloman jälkeenkin, ja jos lapselta kysytään, parasta kesässä ei ollut se kallein reissu vaan puumaja ja jäätelö. 

J

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Pienessä sievässä pienen, sievän lapsen kanssa

Viime lauantaina oli kuuma. Pitkä lähti Turkuun tapaamaan kavereitaan ja me saimme kylään kavereita. Auringon ja lämmön innoittamina päätimme lähteä Yyteriin, kaksi äitiä ja kaksi viisivuotiasta nallikkaa. Pakkasimme mukaan viltit, pyyhkeet, eväitä, vettä, pillimehuja ja kivennäisvettä. Toinen meistä muisti ottaa aurinkorasvankin. Kaupasta haimme menomatkalla jäätelöt, jotka söimme Valintatalon pihassa. Olisi ollut kurjaa, jos autooni kohmettunut seitsemän kilon koirankarvalaatta olisi kuorrutettu jäätelöllä. Siksi söimme pihalla.

Rannalla oli mahtavaa heti ensimmäisestä sekunnista lähtien. Levitimme viltin lähelle vettä ja sudimme aurinkorasvaa molempien poikien iholle. Ystäväni levitti myös itselleen. Minä luotin päivetykseen. Ei olisi kaikilta osin kannattanut, tyhmä pää ja niin edespäin. Rasvauksen jälkeen pojat juoksivat mereen ja äidit jäivät viltille. Puhuimme niin kuin nyt kaksi naisihmistä vain voi ja tuijotimme mereen. Parempi katsoa kuin katua, kuulukoon ohje käytäntöön, jos meressä reuhaa kaksi lasta, joiden uimataito ei ole sataprosenttinen. Koko ajan pidimme silmällä kahta villivarsaa, jotka reuhasivat vedessä niin paljon, että illalla mehut olivat lopussa, niin tetroista kuin pojista. Lapsilla oli valtavan hauskaa, mutta niin oli meillä aikuisillakin. Juttua riitti, vaikkemme voineet keskustellessamme edes katsoa toisiamme. Viltillä käsiteltiin aiheita politiikasta ruuanlaittoon. Politiikkakeskustelu päättyi ystäväni toteamukseen "voi sitä Päiviä".

Kahden tunnin meriveden sekoittelun jälkeen pojat tulivat viltille ja viltin viereen kaivamaan hiekkaa. Äidit pylläyttivät itsensä toisinpäin ja napani sai kaipaamansa varjon. Samalla meille avautui täysin uusi näkymä. Kun olimme ensin katsoneet parin tunnin ajan kahden iloa pursuilevan lapsen leikkiä, saatoimme aloittaa aikuisten tarkkailemisen jälkikasvun leikkiessä viltin vieressä hiekalla.

Voi sitä pöhnäisyyden määrää. Monilla vilteillä vanhemmat, äiskät ja iskät, tissuttelivat, kännäsivät, ryyppäsivät ja tenuttivat. Viilennetty olut löysi tiensä kylmälaukusta janoisen sankarivanhemman nieluun yhdellä jos toisella viltillä. Lapset, meidän lapsiamme pienemmätkin, juoksivat mereen ja sinne, tänne ja tuonne. Vanhempien huomio kiinnittyi omiin kavereihin, itsensä ja kavereidensa valokuvaamiseen tai puolisoon. Pienessä sievässä oli mukavaa hinkuttaa ukon peffaa ja hörppiä keppanaa. Tai seikkailla meressä kaljatölkki kädessä.

Ai niin ne lapset. Heitä etsittiin, kun rannalta piti lähteä rämpimään kohti kotia. Tai jos koti ei vielä houkuttanut, hiljennettiin mukulat karkilla. Yksikin vaippahousu söi pussillisen Omar-karkkeja äidin ja isän imuttaessa tupakkia ja siemaillen olutta ja siideriä kavereiden kanssa.

Mitä helvettiä? Oliko yksivuotias ainoa ajokuntoinen, kun rannalta lähdettiin kotiin?


Kesäpipoaan kiristellen,

Ee



sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Meillä melkein kaikki laitteet on

Äiti ei ymmärrä iPadin peleistä tuon taivaallista, eikä kyläpaikan television käyttökään suju ongelmitta. Lapsen polkupyörään hankittiin nopeus- ja matkamittari. Lapsi ehdotti, josko testattaisiin. Äiti ehdotti, josko odotettaisiin iskä kotiin. ”Äiti, siinä on kyllä vain yksi nappi”, rohkaisi lapsi.

Luotan laitteiden logiikan avautuvan keskivertotolkulle, ja kokeilen uusia vempaimia ennakkoluulottomasti. Työpaikallani olen siinä vähemmistössä, joka ottaa uudet tietotekniset sovellukset innolla vastaan. En ole silti millään tasolla kiinnostunut television äänenlaadusta (jotta eron huomaisi, tulisi töllön volyymin olla häiritsevän kovalla) enkä tietokonepeleistä. Olen vain etäisesti tietoinen pelien ideasta, vain varmistuakseni, ettei niissä räjäytetä ketään tai näytetä tissejä.

Keittiössäni pauhaa radio, joka rätisee, kun sen ohi kuljetaan. Ei haittaa, sillä ratkaisu ongelmaan on tiedossa: älä kulje antennin ohi tai vaihda taajuutta. Eipä tarvitse päivittää ohjelmistoa.

Lapsi saa pelata kaksi kertaa viikossa. Kun ei ole pelipäivä, pieni keksii mainiosti puuhaa, mutta pelipäivien aamuina aika kuluu puhelimen tai tietokoneen kärttämiseen. Sairaalassa sain seurata, miten tablettitietokoneen silittely vaikuttaa pienen pulssiin. Syke nousi kymmenellä. Oli annettava pelata, sillä paikoillaan odottelua riitti, mutta nyt on äidillä näyttöä pelaamisen haitoista.

Tässä sitä sitten tasapainoillaan opettavaisen ja liiallisen tietotekniikkamäärän välillä. Tehdään vastapainoksi juustokuvusta ensilantille turvasäiliö ja talouspaperirullista avaruussukkula. Ei pudota kärryiltä, kun kehitys kehittyy, mutta pärjätään pahvilla ja maalarinteipilläkin.

J