keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Olemme palanneet - tänne ja elävien kirjoihin

Blogimme on ollut heitteillä. Se on unohtunut syksyn alati kylmeneviin tuulahduksiin. Se on ollut kuin pelargonia, joka jää kesän ja hyvän hoidon jälkeen virumaan kylmään ja vaille virvoittavia kasteluita. Arki on rakentanut esteen minun ja blogin välille. Este on ollut niin korkea, etten ole onnistunut loikkaamaan muurin yli ja antamaan blogille sen tarvitsemaa aikaa.

Syksy on ollut haastava ja kiireinen työn puolesta. Olen istunut kansliassa ja hoitanut milloin mitäkin asiaa. Omalle paikalleni opettajainhuoneeseen olen ehtinyt kahdesti. Kun viime viikolla pylläytin beffani tuolilleni aineryhmäni pöydän ääreen, sanoi kaksi työkaveriani, että kappas, sinuakin näkee tämän pöydän tuntumassa. Opetuskin tuntuu menevän ilman erillisiä panostuksia. Välillä opetuksen laadusta tai laaduttomuudesta tulee kummallinen olo. Voisin tehdä tämänkin paremmin, jos ehtisin. Onneksi kevätlukukausi opetuksen huojennuksineen raivaa tilaa hallintotyölle ja antaa aikaa keskittyä huolella niihin oppitunteihin, jotka vastuulleni jäävät. Ei tarvitse enää juosten kusta.

Koska töissä on kiirettä ja tavallaan kaksi laajaa osa-aluetta, joista vastaan ja joista toinen on epämääräisen määrittymätön ja toiseen kuuluvat epävarmuustekijöinä murrosikäiset, olen työpäivän jälkeen ollut väsynyt. Välillä niin väsynyt, että olen tehnyt kotona vain välttämättömimmän. Minusta on tullut epäsosiaalinen ja aikataulujen karttaja vapaa-ajalla. En jaksa soitella tai tekstailla, suosin yllättäen tehtäviä treffejä ystävän luokse, en tahdo vapaa-ajalleni koulun kelloa, joka pimpauttelee joka jumalan tunti merkkinä siitä, että tulee mennä. Tästä ei pidä käsittää, että työ olisi kuormittanut minua liikaa tai että olisin jäänyt henkisesti jyrän alle. Ei, työ on ollut haastavaa ja siksi kiinnostavaa. Itsehän sitä pyysin. Mutta aikaa, joka minulla on työpäivän jälkeen, varjelen kuin merikotka poikasiaan. En tahdo uhrata aikaa, sillä silloin tuntuisi, etten ehtisi elää, ajatella, olla.

Se, että on aikaa työpäivän jälkeen, merkitsee vapautta hengittää ja olla ilman painetta tietystä muotista. On hienoa olla kotona, virittää jouluvaloja ja kulkea reikäisissä villasukissa. Eilen lakkasin kynnet yritettyäni sitä neljä päivää. Ennen lakkausta ainoa kauneuteen liittyvä toimenpiteeni pitkään aikaan aamuisten BB-voiteiden ja ripsivärien lisäksi on ollut sormessani majailleen syylän poisto. Kuuliaisesti poistin pikku palleroa hapolla ja niinhän siinä kävi, että syylä putosi eilen ollessani kirjastossa. Haahuilin hyllyjen välissä tuulen takuttamissani pääkarvoissani ja viihdyin.

Onneksi minun ei tarvitse jouluksi kiillottaa mummovainaan perintöhopeita, vaan saan retkua kotona ja laittaa suuhuni ruokaa ihan tavallisella haarukalla, sellaisella, jonka kiillottamisen voi hoitaa tiskikoneella. Syitä perintöhopeiden unohtamiseen on kolme. Ensiksikin, minulla ei ole mummovainaata. Toinen syy on, etten omista hopeitakaan. Kolmanneksi syyksi paljastukoon laiskuus. En minä niitä hopeita kiillottaisi, vaikka minulla olisi niitä laatikot väärällään.

Eilen kävelin auringonlaskuun. Kello oli melkein kolme iltapäivällä.

Ee

5 kommenttia:

  1. Saat tulla meille kiillottamaan hopeita. Aineetkin on, muttei aikaa :-)
    terv. A från Åbo

    VastaaPoista
  2. Kiva silti, että joskus aina piipahdat aineryhmän pöydässäkin :) M

    VastaaPoista
  3. A, tavatkaamme muissa merkeissä. Toivottavasti pian!

    M, mukavaa nähdä. Välillä rassaa, ettemme ehdi rupatella.

    VastaaPoista