torstai 31. toukokuuta 2012

Pienenä ihmisenä maailmassa.

Katson asioita melko korkealta ja lähes aina, kun minulta kysytään jonkun ihmisen tuntomerkkejä, sanon, että lyhyt oli. En enää muista, miltä maailma näytti silloin, kun olin 119 senttimetriä pitkä, asuin vaaleanpunaisessa huoneessa ja siivosin vimmatusti leikkimökkiä. Vuonna 2012 erään senttiä vaille metri ja kaksikymmentä mitassa olevan pienen ihmisen maailma näyttää tältä.

 Sohvan pohjalta, pyykkitelineen varjosta voi kurkistaa kohti valoa. Lohduttaudun monesti pyykkien levätessä telineellä rutikuivina, että taas siellä leikitään majaleikkiä. "Äiti, mä tykkään näiden lakanoiden tuoksusta."


Kaikki viltitkin oli siirretty majaan ja kori oli tyhjä.



Pian leikki oli jätettävä kesken ja alettava pukea harrastusreissua varten. Tanssitunnille lähtöä valmistellessaan päätön äiti sulki kodin ovia ja rajoitti koirakansalaisen asuinalaa seuraavan yön nukkumismukavuuteen panostaen. On mukavampaa nukkua hiekattomassa sängyssä.



"Mennään, mennään, reippaasti!" Hyvä alku lähdölle, kun ovi on auki rappukäytävään asti.




Tanssikoululta palattaessa löytyi ruosteinen portti, joka oli kiinnostava. "Miksi se on lukossa?"


Kysymysten sisällöt vaihtelivat, mutta niitä yhdisti se, että aikuisen oli vaikea vastata joihinkin esitettyihin kysymyksiin. Monesti täytyi myöntää, ettei tiedä. 

-Miksi taivas on niin korkealla?
-Voi, sun täytyy kysyä isältä.
-Eksä tiedä?
-Isä tietää ihan varmasti paremmin.
-Ai miks?
-Isä ymmärtää fysiikkaa ja muitakin luonnontieteitä.
-Mitä se on, se vysiikka?




"Oonpas mä pitkä!" Ja äiti taluttaa kaksinkerroin taittuneena fillaria.

2


Illalla uni tuli Mirkun ja viiden muun unikaverin viereen olohuoneen patjalle. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa.


Kivaa perjantaita!

E

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Totuus tulee lapsen, äidin ja anopin suusta. Kaunisteltu totuus Stockan myyjän suusta.

Viikonloppu on kääntymässä uuteen viikkoon. Aurinko on paistanut ja lämmittänyt kelmeän valkeaa ihoani. Säärissäni ei ole väriä muualla kuin toisessa kintussa kiristävässä vajaan viiden sentin mittaisessa haavassa ja parissa verisuonessa, jotka piirtävät kartan pohkeen takaosaan. Nenän päälle on ilmestynyt muutama pisama, jotka harmittavan himmeinä täplittävät kasvojani.

Posket ovat punaiset, kuten aina. Itseäni poskien punoitus ei häiritse, enhän minä sitä näe, ellen tuijota peiliin ja silloin kun tuijotan, täytyy sutia ripsiväriä tai nyppiä niitä kulmakarvauskalikkoja, jotka yrittävät kasvaa alueelle, jolta olen niitä jo vuosia karkoittanut. Stockmannin ja Sokoksen kosmetiikkaosastolla sen sijaan punainen väri saa osakseen huomiota. Valkoisiin takkeihin sonnustautuneet, eteerisesti tuoksuvat myyjättäret suosittelevat minulle vihreää voidetta, jolla punaiset posket muuttuvat normaaleiksi. En ole ostanut, vaikka kasvoillani hehkuvat punaiset jouluomenat.

1. (kaunisteltu) totuus: "Sulla on hiukan punasävyiset poskipäät."

Viikonloppuun on mahtunut urotöitä. Viikkasin vihdoin lakanat, joita jo kuukausi sitten piilottelin makuuhuoneeni nurkkaan erääseen koriin. Silloin en ehtinyt tehdä taitteluliikkeitä ennen kylään saapuvia kavereita ja sulloin lakanat paniikissa piilopaikkaan. Sitten kavereiden vierailun on tapahtunut kaikenlaista. Olen esimerkiksi käynyt töissä, lenkittänyt koiraa, käynyt kahvilla, syönyt lakunappeja ja maannut sohvalla jalat kohti kattoa. En siis millään ole ehtinyt aiemmin viikata kyseistä lakanamyttyä.

2. totuus: "Äiti, sä oot laiska. Välillä oikee laiskuri."

Olin kavereita odottaessa sullonut hätäpäissäni vähän kaikkea vähän kaikkialle ja tänään lakanoita kaapittaessani löysin pienen ihmisen uimapussinkin, jonka näkymättömyyttä olin jo ehtinyt ihmetellä. Tosin suurta huolta uimapussista ei ollut ehtinyt syntyä, mutta muutaman viikon ja helteisen päivän jälkeen niin olisi tapahtunut.

Paitsi viikkasin, myös imuroin tänään, parin päivän tauon jälkeen. Pienet kivet kilahtelivat ja päiväkodin hiekkalaatikolta perjantaina varastettu hiekka surahteli iloisesti imuriin, joka puhalsi tunkkaista ilmaa sisuksistaan. Koirankarvat, joita imuri ahnaasti hamusi sisäänsä, olivat osin tukkineet raitisilmasuodattimen tai jonkun vastaavan valkeahkon tilkun. Nypin väärälle puolelle harhautuneita Allu Koirasen karvoja ja mietin, että alkaa olla uuden imurin, pölypussittoman, aika. Itse tuunaamani pölypussit eivät näet näytä toimivan ja muutenkin imuri vetelee viimeisiään.

Sellaisen avaruusalusta muistuttavan Dysonin tahtoisin. Äitini osti sellaisen ja oli aivan haltioissaan. En tiedä, kuinka sairasta teistä on mennä sekaisin uudesta imurista, mutta minä hieman huolestuin äidistä. Pohdin jo, kuinka hän kahdenkymmenen vuoden kuluttua imuroi Dysonillaan kerran tunnissa, kun ei muista jo imuroineensa. Äiti kehui Dysonia kymmenessä minuutissa enemmän kuin isääni reilun kolmenkymmenen avioliittovuoden aikana. Ovat edelleen muuten naimisissa.

3. totuus: "Imuroit joka päivä. Lapsi ei voi olla karvaisella lattialla. Ja jos ostat sen Dysonin, peset pölysäiliön joka kerta imuroinnin jälkeen. Niin minä teen."

Äidin totuudet korvissani mietin tänään anoppeja, niitä toisten äitejä. Harvoin kuulee hyvää anopeista, joskus tosin kuulee ja silloin tarinat ovat jotain sellaista, että soittelemme päivittäin ja käymme vaatekaupoilla ostamassa vaimon miehelle, anopin lapselle, vaatteita. Hyviä anoppejakin löytyy, arvelen ja toivon, että itsestäni tulisi sellainen, jos minusta edes anoppia tulee. Yritän opettaa pienelle ihmiselle hyvän elämän opit jo nyt, niin ei sitten tarvitse opastaa miniää. Huomenna aloitan aiheesta "Lastenlasten oikea hoito ja salliva kasvatus". Luulen, että pieni ihminen omaksuu riittävät sisällöt kolmessakymmenessä vuodessa ja sitten 34-vuotiaana hän saa vapauden neuvoistani jahka muuttaa kotoa pois.

Pari viikkoa sitten eräillä lastensynttäreillä seurasin, kuinka anopit ja anoppien lasten puolisot väistelivät toisiaan. Anoppi antoi koko ajan ohjeita ja vävypoika näytteli keittiössä korppia heilutellen käsiään raakkuen. Miniä puolestaan oli avoimen huojentunut, kun hänen anoppinsa lähti. Niin paljon oli tullut ohjeita tältäkin.

Erään ystäväni anoppi oli puolestaan ohjeistanut alakouluikäisiä lapsenlapsiaan elämän poluilla kertomalla, ettei aina tarvitse tehdä kuten äiti sanoo, vaan lasten täytyy elää omaa elämäänsä. Ei aina tarvitsekaan tehdä, mutta tarvitsee niissä asioissa, joista aikuiset päättävät. Sellaisia asioita alakouluikäisten elämässä kuitenkin on. Sanojensa vakuudeksi anoppi oli tiedustellut lapsilta, että pelkäävätkö nämä äitiään. Pelkoa ei ollut ilmassa, mutta ihmetystä ja ärsyynnystä sitäkin enemmän. Ja anopilla edelleen huoli: Kukaanhan ei huolehdi lapsistaan paremmin kuin oma äiti. Ai niin, lapsenlapsilla onkin oma äiti, se vain pääsi unohtumaan. Samoin kuin se, että lapsenlapset eivät olekaan vaarassa.

Mietin, mistä anoppiongelmat kumpuavat. Luulen: Anopit eivät muista olevansa anoppeja ja miniät eivät halua ohjeita vierailta ihmisiltä. Anopit ovat edelleen lastensa äitejä ja lastenlastensa isoäitejä, jotka haluavat parasta omilleen. Vähän niin kuin minä hiekkalaatikolla, kun joku vie pienen ihmisen lapion tai huutaa jotain pöljää. Osa anopeista on kuitenkin unohtanut, että heidän lapsensa ovat heidän lapsiaan vain siinä mielessä, että anopit ovat joskus puskeneet heidät maailmaan. Lapsuus on kuitenkin loppunut jossain vaiheessa ja siinä vaiheessa lapsesta on tullut aikuinen lapsi, yhdistelmä, joka on toisinaan yhtä hankala kuin sairas terve.

4. totuus "Ei sun tarvitse tehdä niin kuin sun äiti sanoo."

Neljäs totuus olkoon meille aikuisille lapsille. Ei meidän tarvitse tehdä niin kuin äidit sanovat vain siksi, että äidit sanovat. Enää tarvitsisi vain päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, olla itselleen rehellinen ja alkaa toimia kuten aikuisuudenkodissaan tahtoo. Lapsuudenkoti oli asia erikseen ja silloin elämässä oli niitä asioita, joista aikuiset päättivät. Mutta silloin aikuis-lapsi olikin lapsi-lapsi.

Loppupäätelmänä todettakoon, että aikuiset lapset eivät yleensä tarvitse huolenpitoa samalla tavalla kuin ne ihmiset, jotka ovat lapsi-lapsia. Aikuiset lapset huolehtivat tavanomaisesti itsestään ja jos ihmisellä on puoliso, huoltaa puolisokin jollain tasolla tätä aikuista, joka on jollekin lapsi.

Äidit, luottakaa. Kyllä teidän aikuis-lapsenne selviävät, jos joku vie heiltä jonkun lapioon verrattavan asian. He selviävät, vaikka viejä olisi se ketku hiekkalaatikon toiselta reunalta, miniä. Ja mitä lapsi-lapsiin tulee, ne aikuis-lapset huolehtivat niistä lapsi-lapsista yleensä tosi hyvin. Suomessa on myös neuvolajärjestelmä, josta saa ajantasaista neuvontaa. Suositukset ovat muuttuneet sitten 1960-luvun.

Joskus toivoisin, että kuulisin kaunisteltuja totuuksia lähipiiristä. Sellainen voisi olla vaikkapa salliva vastaus imurointiin väsähtäneelle aikuis-lapselleen, vaihtoehto B sen iänikuisen aan tilalla.

Keskustelu A:
- Mä en oo jaksanut imuroida.
- No ei siinä olis kauaa mennyt. Annas mä imuroin, on se kumma...

Keskustelu B:
- Mä en oo jaksanut imuroida.
- Ei kuule haittaa, ehtiihän sitä huomennakin. Nyt juodaan kahvit!

Lapsi puhukoon totta, niin on hyvä. Stockan myyjäkin voisi yrittää totuutta. Eniten ärsyttää hienostelu: hieman punasävyiset poskipäät.

Mainiota alkavaa viikkoa,

E






Niksipirkkaan: sukat kuivuvat pyykkikopan reunoilla viemättä aikaa ripustajalta ja tilaa narulta

Viikko on ollut kesäinen, siitepölyinen, kiireinen ja täynnä tärkeitä ihmisiä. Kesäinen, sillä keli on hellinyt ja aurinkoa on riittänyt. Siitepölyinen, sillä kaikki on keltaisen pölyn peitossa ja suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä pärskii ja niistää (onpa yhä syy olla pesemättä ikkunoita!). Kiireinenkin, koska viimeisin pyykkikoneellinen on puoliksi ripustettu narulle, puoliksi levitelty pyykkikopan reunoille. Tärkeitä ihmisiä on tupsahtanut kesäloman viettoon lähitienoolle ja muuten vaan mukaan kuvioon.

Miehen työvuorot limittyivät omieni kanssa sillä seurauksella, että yhteistä hereilläoloaikaa on viime päivinä ollut muutama tunti vuorokautta kohden. Toisinaan osaan nauttia tilanteesta, toisinaan tuntuu työläältä odottaa toisen heräävän ja kiirehtien jotain yhteistä hommaa ennen kuin toinen taas lähtee. Vähitellen olen oppinut järjestämään itselleni ja lapselle jotain tähdellistä touhua, kunnes koko perhe on taas koossa ja voimissaan. Aika menee eri tahdissa, kun odottamisen sijaan nauttii hyvän ystävän seurasta ja samalla lapsellakin on ikäistään seuraa.

Tänä lauantaina saatiinkin yökylään tuiki olennainen ystävä ja lapsi. Mikäs sen parempaa kuin pienten väsytys pihaleikeissä, polkupyöräillessä ja saunassa ja sen jälkeen punaviiniä ja isoja asioita kesäillassa! Isot asiat vaativat pitkän illan, muutaman kyyneleen ja vankan ystävyyden.

Tämä päivä kului metsäretkellä, pallokentän laidalla ja omassa pihassa. Sisällä suoritettiin vain ruokailut ja pakollinen veden vaihto akvaarioon (niin armoton levämeininki, ettei kalanpoikasten suojelu enää tuntunut sopivalta tekosyyltä olla puhdistamatta allasta). Illalla kesäisen pikkuihmisen rusketus madaltui monta astetta, kun suihkussa saatiin liuotettua aimo kerros pölyä otsikosta ja varpaista viemäriin. Kesän lämpö iholla ja kettukarkit vatsassa on ihana siirtyä unille ja aloittaa uusi viikko. Hyvää yötä!

J

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Oy Allu Koiranen Ab. Maansiirtoa ja karvaa.

Olen elänyt koiratonta eloa vain hetken. Silloin olin pieni ja perheeseemme kuului kissa, jonka nimi oli Ali. Se oli aivan musta ja musta oli se päivä, jolloin tajusimme Alin kadonneen. Lapsen mieleeni on jäänyt kuva minulle valtavan tärkeästä siskosta itkemässä kadonnutta kissaa. Maalla kissat saivat kulkea vapaasti ja se oli monelle kissalle varmasti mainio ratkaisu. Mutta joskus kävi huonosti, kuten Alille ja myöhemmin myös Otolle, jonka sain seitsemäntenä syntymäpäivänä lahjaksi ilmoitettuani, että haluan joko elävän vauvan tai kissan.

Olin neljävuotias, kun meille tuli koira, kultainennoutaja Jallu, joka eli melko pitkään siihen nähden, että se oli kookas koira. Olin lukion ensimmäisellä luokalla, siis 16-vuotias, kun se siirtyi koirien taivaaseen. Isä laittoi pihalle kiven, johon kirjoitettiin teksti "Kiltti Jallu" ja kiltti se olikin. Sen turkki oli kultainen ja kiharainen ja Jallun mielestä ilmeisesti liian puhdas, kun turkkia piti silloin tällöin sutata erään maatalon lieteojassa uimalla.

Alma.


Touhusin paljon tämän uroskoiran kanssa ja edelleen minulla on molemmissa polvissani muistot yhteisistä lenkeistä. Jallulla oli enemmän voimaa kuin minulla ja minä en päästänyt hihnasta irti, vaikka mikä olisi tullut, en, vaikka välillä menin maata pitkin. Sisko oli näet sanonut, ettei antaisi minulle ikinä anteeksi, jos Jallu, joka oli hänen koiransa, karkaisi ja sille kävisi jotain. Joskus Jallu karkasi ja muistan, kuinka meille kerran soitettiin kotiin, että tulisitteko hakemaan koiranne urheilukentältä. Jallu häiritsi, suorastaan terrorisoi, paikallisen pesäpallojoukkueen ottelua napsimalla palloja matkaansa. Muistan hakeneeni koiran isän kanssa. Sen tarkemmin en ajatuksiani muista kyseisestä tapahtumasta, mutta nyt ajattelen, ettei kyseinen laji huonommaksi voinut muuttua pallojen kadottua.

Yhdeksänvuotiaana sain ensimmäisen oman koirani. Sen nimi oli Venla ja se oli rodultaan chihuahua. Väriltään Venla oli soopeli ja sen silmät pullottivat kuin sammakolla. Rotu on kotoisin Meksikosta ja Venla rakasti aurinkoa ja lämpöä. Se makasi lattialla auringon osuessa johonkin kohtaan, eikä siirtynyt, vaikka olisi joutunut läähättämään kuumuudesta. Venla myös saunoi. Venlalla oli tosi kova ääni, jolla se kompensoi pientä kokoaan. Se haukkui kaikkea ja aikanaan, kun minä ja Venla muutimme kerrostaloon, pelkäsin, että Venla hankkii meille häädön. Ei se hankkinut, vaan kulki kanssani alakoulusta yläkouluun, lukioon ja vielä yliopistoon. Venla kuoli 2003. Ajoin Tampereelta kotiin vanhempieni luokse Venla kenkälaatikossa. Isä maalasi kiveen tekstin "Pikku Venla".

Venla oli viisivuotias, kun sille tuli kaveriksi Siiri, chihuahua sekin. Olin tuolloin kahdeksannella luokalla. Kinusin vanhemmiltani koiraa, vaikka meillä oli jo kaksi: Jallu, joka asui meillä osin, tosin pääosin jo kotoa muuttaneen siskoni luona ja Venla, joka vietti aikaa kissamme Röllin kanssa. Äiti tokaisi joskus kinuamiseeni kyllästyneenä, että saat koiran, jos maksat sen itse. Niinpä aloin säästää rahaa. Koirarahat sain naapurin koiraa hoitamalla ja pian minulla oli melkein koko summa kasassa. Osa puuttui, mutta isosisko auttoi ja osti hetkeksi aikaa osan Siiristä. Haimme koiran kahdestaan, minä ja sisko, ja äiti oli todella yllättynyt, kun toimme pennun kotiin. Muistan, että se oli torstai-ilta. Isä tuli seuraavana päivänä työhön liittyvältä koulutusreissulta ja ihmetteli, mistä Siiri oli viikon aikana ilmestynyt. Siiri eli vain viisi vuotta ennen kuin se oli lukuisten nisäkasvainten takia lopetettava. Pienestä koirasta ei olisi leikkauksen jälkeen jäänyt kuin reilu kilo jäljelle. Siiri oli pieni vain kokonsa puolesta. Se luultavasti ei itse ymmärtänyt pienuuttaan, vaan puri toisinaan toisia koiria ja mummoakin kerran jalasta.

Altsu.


Siirin tultua meille saimme jo seuraavana vuonna uuden perheenjäsenen. Isä kertoi, että hänellä oli unelma bokserista, runttunaamaisesta koirasta. Äiti sanoi, että isä voisi ottaa koiran, kun me lapset lähtisimme kotoa. Siihen menisi vain muutama vuosi ja kaikki olisimme muualla. Minä innostin isää aivan toisenlaiseen aikatauluun ja eipä aikaakaan, kun meille oli varattu bokserinpentu. Sen nimeksi tuli Ukko. Muistan, kuinka kasvattaja toi koiran meille punotussa korissa. Ukko kiusasi Jallua minkä kerkesi, mutta kunnioitti pikkukoiria. Venla ja Siiri saivat kulkea aivan rauhassa.
Kuljin isän mukana Ukon koulutusreissuilla ja se oli mukavaa. Ukko oli tosi innokas ja se eli elämänsä alusta loppuun täysillä. Kesken juoksemisen se sitten kuolikin, onnellisena luulen.

Vuonna 2001 lähdin opiskelemaan ja muutto osui Siirin kuolemaa seuranneeseen päivään. Venla otti Siirin kuoleman raskaasti ja kun muutin Tampereelle, makasi Venla uudessa kodissa sängyn alla, eikä edes syönyt. Se oli paljon koiralta, joka kerran varasti ja söi pöydältä 20 isoa lettua. Sen episodin jälkeen Venla paastosi kolme päivää ja kakkasi arviolta 15 kertaa päivässä. Sen keskivartalo paisui tai oikeammin koko koira paisui, vain pää oli pieni ja häntä ohut suiro. Silmät tuntuivat pullottavan kahta kauheammin.

Minusta tuntui kauhealta jättää surullista koiraa yksin uuteen kotiin päiväksi. Niinpä ostin koiran rahoilla, jotka olin säästänyt kesätöistä pahan päivän varalle. Paha päivä tuli, ei minulle, mutta Venlalle ja niinpä meille muutti Papu, kiinanharjakoiranarttu, joka oli äärimmäisen arka. Se makasi kaksi ensimmäistä viikkoa sohvan selkänojalla ja säikkyi Venlaa, joka oli, myönnän, vahva luonne, muttei silti kovin uhkaava. Vähitellen Papu tottui Venlaan ja niistä tuli kaverukset siinä määrin, että ne mahtuivat molemmat nukkumaan minun peittoni alle, toinen polvitaipeisiin käpertyneenä ja toinen vasten vatsaani.

En tiennyt sitä heti, mutta vähitellen tajusin, että Papu oli lajitransvestiitti. Papu oli kissa koiran vartalossa. Papu eli kuin kissa, tuli syliin kun halusi, tykkäsi vain harvoista ja loukkaantui herkästi. Se ei suostunut kulkemaan ulkona, jos satoi ja monesti nauroimmekin, että hätätilanteessa Papun avulla voisi löytää erämaasta vettä. Se kun kiersi vetiset paikat kaukaa. Kerran se tosin muisti olevansa koira ja meinasi kuolla hukkumalla. Papu hyppäsi laiturilta sorsaparin perään ja huomasi olevansa uimataidoton tai ainakin hyvin heikko uimari. Vesi roiskui tassuista sen kasvoille ja se kauhistutti Papua valtavasti. Onneksi apu oli lähellä ja uitettu koira pääsi kuivalle maalle.

Venlan kuoltua Papu oli hetken ainoana koirana. Se sopi Papulle paremmin kuin hyvin, eikä se osannut aavistaa, että kohtalo heittäisi sen kiusaksi koiran, jonka nimi oli Wiikar´s yellow river. Eräänä lauantaina olin tekemässä yliopistolla tenttiä. Siihen oli mahdollisuus joka kuukausi jonain lauantaina ja usein kävin hakemassa muutaman opintoviikon matkaani. Lähdettyäni tuolla kerralla tentistä, huomasin veljeni soittaneen minulle useamman kerran. Äitikin oli soittanut. Asia koski kultaistanoutajaa, pentua, joka etsi uutta kotia. Pentu oli 10 viikkoa vanha ja sen omistaja halusi päästä siitä eroon, pian. "Ai , etteks te voi hakea sitä tänään? Sit sille tarvii hankkia joku hoitaja, kun mä meen baariin." Arki kahden yksivuotiaan lapsen, pissailevan pennun ja kaiken muun kanssa oli alkanut kahdessa viikossa tuntua karmealta yhdistelmältä parikymppisestä naisesta. Aloitin pehmityksen kotona, meitä kun oli silloin kaksi samassa taloudessa, enkä voinut omin päin ottaa koiraa. Päivän puhuminen riitti ja sunnuntaina lähdimme hakemaan koiraa, jonka kutsumanimeksi oli annettu Sinikka. Se juoksi suoraan syliimme ja siitä tuli paras kaverimme. Ja Alma. Olisi tuntunut oudolta taluttaa Sinikkaa.

Allu pienen ihmisen kuvaamana.


Alma pissasi paljon, kuten nimensäkin antoi olettaa. Onneksi siskonsa Wiikar´s yellow sea oli kotiutunut jonnekin toisaalle. Vuokra-asuntomme lattia vietti ja usein iltapäivällä lattialla oli kuivunut pissanoro. Valumasuunta oli olohuoneesta keittiöön. Pesin lattiaa ja Alma repi pissaisia lehtiä. Se oli pentuna aivan hullu. Se luuli olevansa suuri ja mahtava ja niinpä se kokeili kaikkea mahdollista. Se esimerkiksi puri isäntäänsä sormesta tämän käveltyä luuta syövän koiran ohitse. Sinä iltana Almalta otettiin luu pois kerran kymmenessä minuutissa ja tosissaan muriseva koira kannettiin eteiseen.

Kiusanteko ei loppunut siihen. Alma komenteli meitä ja me kitkimme tätäkin tapaa pois. Kuten näykkimistä ja hammaskaluston esittelyä. Alma oli ymmärtänyt, että hampaat olivat vain irvistelyä ja puremista varten. Vähitellen se oppi olemaan. Kuljimme paljon metsissä ja Alma sai olla vapaana. Se oppi etsimään suppilovahveroita ja hirvenpapanoita. Se oppi tottelemaan ja käyttäytymään, tekemään toko-liikkeitä ja myöhemmin selviämään agilityradasta. Mikään sähäkkä salama se ei agilityssa koskaan ollut, eikä tuntenut vetoa riistaan. Se kyllä piti kuollutta lintua suussaan, mutta siksi, että se tiesi saavansa herkkuja palkinnoksi. Muuten Alma viis veisasi kuolleesta pienriistasta.

Alman elon mullisti pieni ihminen, joka liikkumaan opittuaan makasi koiran päällä, tutki hampaita, silitti, rutisteli, tökki tietämättömänä silmiä, ajoi leikkiautolla ylitse ja harjasi turkkia. Koskaan pieni ihminen ei ole tehnyt Almalle mitään pahaa, tahallaan satuttanut, eikä Alma pienelle ihmiselle. Alma on ollut kärsivällinen, Papu sen sijaan opetti pienen ihmisen kunnioittamaan koiria. Pari kertaa Papun tekemät näykkäisyt olivat seurausta pienen ihmisen kovakouraisuudesta, mutta kyllä Papu puri tai oikeammin yritti purra muutenkin. Parhaiten pieni ihminen ja Papu mahtuivat samaan taloon oleskellessaan eri huoneissa.

Papu kuoli hiljattain. Pieni ihminen itki lohduttomasti ja vaati, ettei Papua saa lopettaa. Papu oli kuitenkin niin kipeä loukattuaan silmänsä, ettei muita vaihtoehtoja ollut ja hyvästelimme Papun yhdessä. Kuolema herätti paljon kysymyksiä ja sanoimme, että voi ajatella niin, että Papu on mennyt koirien taivaaseen Jallun, Venlan, Siirin ja Ukon kaveriksi. Ja Pyssyn, joka oli siskoni koira. Pieni ihminen mietti ja kysyi, sattuuko Papua enää. Vastasin, että enää ei satu. Miten se kuoleminen tapahtui? Selitin, että eläinlääkäri antoi Papulle lääkettä, joka vähitellen hidasti Papun sydämen lyöntejä niin, että sydän pysaähtyi. "Eiks voitu tehdä muuta?" "Ei voitu, eikä se olisi ollut Papua kohtaan oikein." Pieni ihminen oli pitkään hiljaa, itki vähän ja kysyi sitten aivan tosissaan hiljaisella äänellä: "Äiti, kun Papu nyt kakkaa koirien taivaassa, niin mihin se kakka tippuu?".

Nyt Allu Koiranen, Alma, on meidän ainoa koiramme. Mummolassa on bokseri nro 2, Unto, joka on nelivuotias ja kuin kumipallo. Täynnä hyvää tuulta ja energiaa. Meillä on kahdeksanvuotias, iloinen ja luotettava Alma, joka lähtee seurakseni säällä kuin säällä. Tai oikeammin minä saan luvan lähteä Alman seuraksi säällä kuin säällä. Joskus kaiken kuran, karvatuppojen, hiekan, kuran ja sanoinko jo kuran, keskellä olen sanonut, että kun näistä koirista aika jättää, alan elää koiratonta elämää.

Kunhan olen uhonnut, sillä totuus on, ettei minusta ole koirattomaan eloon. Minä haluan herätä aamulla niin, että Allu Koiranen seuraajineen tuijottaa kymmenen sentin päästä minua ja heiluttaa häntäänsä. Haluan avata kotioveni, sanoa Allulle moi ja  kysyä, miten päivä on mennyt. Haluan käydä lenkillä, katsoa kuinka pieni ihminen taluttaa koiraa, tallustaa kurasta ruskeaksi muuttuneen koiran kanssa sateessa ja istua märän koiran hajussa loppupäivän. Allun ansiota on myös se, että meillä on niin siistiä kuin on. Älkää vaan luulko, että minä muuten imuroisin joka päivä ja moppaisin lattiat kaksi kertaa viikossa.

E

maanantai 21. toukokuuta 2012

Energiasyöpöt

Ekologisuus on päivän sana. Sammuta valot, kierrätä, kierrätä lisää, käy pimeässä pissalla. Energiaa säästyy. Parasta ekologisuutta on (siis minun mielestäni) lihasvoimalla liikkuminen. Samalla säästää ja kuluttaa. Eritoten tykkään kuluttaa, muttei säästäminenkään haittaa.

Eniten taitaa säästää nukkumalla, suorastaan tallettaa, ainakin, jos on uskominen äitiäni. Nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, sanoo hän, yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella ja samalla käy hoputtamassa minua ylös sängystä, kun mummolareissulla makaan peittojen alla vielä yhdeksältä. Mummohan on herännyt mummolavierailusta seonneen lapsenlapsen kanssa jo 5.30, tehnyt 500 lihapullaa, virkannut yhden maton ja pessyt (ja ripustanut) kolme koneellista pyykkiä ennen kello kahdeksaa. Myös päivälliselle tarkoitetut muusiperunat on kuorittu ja upotettu kylmään veteen. Ja nuori ihminen sen kuin makaa, perse homeessa, saattaisi mummo jopa sanoa.

Paitsi lihasvoimin liikkumista ja kierrätystä, erityisesti lastenvaatteiden sellaista, olen alkanut suosia oman hyvän energiani säästämistä. Tämä on kestävää kehitystä parhaimmillaan, vaikkei maapallo pelastukaan kuin siltä osin, että minusta on mukavampaa kulkea tämän pallon päällä ja olen mukavampaa seuraa kanssakulkijoille.

Hyvän energian säästäminen ei ole salatiedettä ja ohjeet ovatkin melko yksinkertaiset ja siksi helposti noudatettavissa. Tosin joskus käy kuin roskasangon äärellä, että sekajäte tipahtaa biojäteastian puolelle. Silloin ei auta kuin noukkia banaanikärpästen keskeltä astiaan sopimaton jäte ja ohjata se oikeaan kaukaloon.

Ohjeita hyvän energian suhteen on kaksi tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen: Selvitä, minkä verran henkilö X kuluttaa energiaa. Toinen: Vältä energiasyöpön seuraa. Kolmas: Ole itse energisoija, älä energiasyöppö.

Näitä noudattaakseen voi joutua aluksi viettämään aikaa melkoisten energiasyöppöjen kanssa. Tämä siksi, ettei ihmisissä lue päällä, toisin kuin Ikean tuotteissa, seuraavaa litaniaa:  nimi, energiankulutus, kokoamis- ja kierrätysohje. Joudut siis selvittämään nämä asiat itse. Nimi selvinnee helposti. Yleensä toisilleen entuudestaan vieraat ihmiset esittäytyvät melko pian satuttuaan tilanteeseen, jossa he joutuvat viettämään aikaa toistensa kanssa nimettöminä. Energiankulutus selvinnee ajan kanssa. Ja sen mukana myös kierrätyksen tarve.

Usein energiasyöpöt ihmiset löytää nopeasti. He töksäyttelevät kielteisesti sävyttyneitä lausahduksiaan ja sanovat jonkun ajan päästä, että ethän sä pahastunut. "Sullahan on noi geelikynnet, kun sä etsit miestä... Ethän sä pahastunut?" "On sun hiukset joskus ihan kivastikin ollut." "Ai joskus?" "Niin." Ja seuraavana päivänä: "Mä siis tarkoitin, että sun hiukset on yleensä niin kuin arkena, mutta joskus on oikein juhlakampauskin." Just.

Nykyään olen alkanut sanoa kohteliaasti suoraan , että pahastuin ja että minusta sanottu asia oli kurjasti ilmaistu. Toisinaan ottaa sen verran päähän, että kommentoin jotakin mukamas nokkelaa, josta tyhmempikin tajuaa, että metsään meni. Välillä hermot menevät täysin ja pään sisällä on vain yksi repliikki: En pahastunut, kaikkihan *****ilusta pitävät. Hädin tuskin saan suuni pysymään kiinni, mikä vie älyttömästi energiaa, ainakin yhden Buffet-jäätelön verran, arvelen.

On kummallista, kuinka paljon helpompaa toisista ihmisistä on löytää kommentoitavaa kielteisessä mielessä. Kehu lapsi päivässä, sanottiin joskus jossain ja se kuulostaa minusta hyvältä kaikkien meidän suhteen. Usein on niin, että eniten kehuja perheessä saa koira. Uskaltanen silti väittää, että myös naapuri, lapsi, työkaveri tai puoliso ilahtuu kehuista, vaikkei hän kehumisen jälkeen katsoisikaan sinua iloisena silmiin tai heiluttaisi häntää.

Älä ole energiasyöppö, vaan pieni iloisen energian ydinvoimala. Välillä reaktori voi kuumentua, sellaista elämä on. Silloin tarvitaan lauhdevettä, arvelee humanisti. Älä huoli myöskään liiasta hyvän energian tuottamisesta. Ympärilläsi pyörii kuitenkin energiasyöppöjä kuin aktivisteja Olkiluodossa. Aidoista aktivisteista heidät erottaa siinä, etteivät energiasyöpöt lähesty sinua mereltä käsin, eikä poliisi tule kantamaan heitä pois.

Kivaa alkanutta viikkoa,

E

Rikkaruohoja ja kevätjuhlan seinäruusuja

Kesä on täällä!

Rakastan lämpöä. Mieluummin hiki kuin kananliha. Kalkkunanväriset koivet saivat tänään osansa paisteesta, ja samalla tuli lähtö nivaskalle vuohenputkea. Rikkaruohottomasta pihasta ei kannata puhua samassa lauseessa meidän pihapiirimme kanssa, mutta silloin tällöin  muodon vuoksi nyhdän jotain. Yksi kukkalaatikko varmaankin karaistuu, sille en muista juuri koskaan antaa vettä, toiset saavat lasten toimesta liikaakin kuravettä niskaansa. Kitkemistä enemmän harrastan aidalla notkumista. Onni on mukavat naapurit!

Meinasi jäädä lapsen muskarikevätjuhla väliin, kun äiti (taas) nukahti lastenohjelmien aikaan sohvalle. Siskonmakkarakeittotarpeet jäivät huomiselle, tänään oli (taas) aikaa vain pinaattilättypäivälliselle ja kynsien leikkuulle ennen kantele-showta.
Kevätjuhla oli hikinen mutta arvatenkin hellyttävä. Katsomoon houkuteltu mummi sai juhlan jälkeen puutarhassa mokkapaloja. Iltapala sekin. Mummi ei syönyt pelkkää kuorrutetta, kuten pieni. Äiti söi pieneltä jääneet pohjat. Ja illemmalla (taas) Tobleronen valkoista sohvalla.

Uusi sänky on palvellut nyt kaksi yötä. Kävi kuten silmälaseja hankkiessani: ero vanhaan on niin huikea, ettei nyt voi ymmärtää sietäneensä sitä epämukavuutta. Ensimmäiset silmälasit nenällä koin ahaa-elämyksen tarkkuuden ja syvyyksien suhteen, nyt aamuinen levännyt olo yllättää. Pieni kylkimyyryläinenkään ei enää herätä, kun patja tukee ahtaalle ajettua äitiä. Enää tarvitsisin pitempiä öitä!

J

perjantai 18. toukokuuta 2012

Viikon teema: makuuasento

Viikko alkoi puhelimeni iskeytyessä kylpyhuoneen lattialaattaan kosketusnäyttö edellä. Työpäivä sujui samassa hengessä: myöhästelin ja paikalle saavuttuani kävin nojailemassa väsymystäni varaston puolella. Kotona kuumemittari näytti jo 38,5 °C ja viiden päivän sohvakooma käynnistyi.

Varapuhelimen herätystoiminto täyttyi pitkin päiviä ajoista 15:20 (hae lapsi hoidosta), 17:00 (vie lapsi harrastamaan) 18:00 (hae lapsi harrastuksesta). Unta riitti siis joka kyljenkäänteessä. Sohvalla perunointi sai aikaan myös sen, että tulin katsoneeksi hieman jääkiekkoa ilman miestä. Kuumeen piikkiin menköön tämä.

Torstaina oma takki oli jo niin tyhjä ja toisaalta lapsi niin einestä ja televisiota täynnä, että oli pelattava mummu-kortti. Aamupäivällä pakkasin meidät ja lapsen polkupyörän autoon ja siirsin itseni mummolan viltin alle. Pikkuihminen pääsi vaarin seurassa lätäköihin. Ruoassakin oli takuulla vähemmän e-koodeja. Iltapäivällä siirryimme toiseen osoitteeseen, jossa oli jälleen tarjolla isovanhemman sohva sekä virikettä toiselle meistä. Illemmalla saatiin jo mies vahvuuteen. Tänään on jo parempi päivä, vaikka pystyasento vieroksuttaa edelleen.

Lasta harrastukseen kärrätessäni kuulin erään äidin siirtyneen siitepölyallergiassa hoitomuotoon punaviiniglögi. Koin suurta myötätuntoa, olinhan itse huonovointisuudesta harmaa ja valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni makuuasentoon - jopa antamaan lapsen kulkea ilmaiseksi Afrikan tähden merimatkoja (ei matolla röhnöttävä äiti jaksa periä puntia joka kerta). Tsemppiä meille!

Risteilyltä palattuaan mies ilmoitti, että sänky on vihdoin vaihdettava. Sänkymme kunnosta kertoo ehkä jotain se, että laivan sänky vaahtopatjoineen oli kuulemma selvästi parempi. Olemme jo tukeneet vanhaa kunnon petiä retkipatjoilla ja poistaneet päällimmäisen, losahtaneen runkopatjan sillä seurauksella, että alemmat runkopatjat irtoavat silloin tällöin toisistaan ja keskellä nukkuva valuu petauspatjan mukana sänkyjen väliin muodostuneeseen rakoon. Perustelut hankinnalle siis löytyvät, enää puuttuvat roposet. Toisaalta sohvaperuna kuluttaa vähemmän kuin aktiivisempi äiti, joten ehkä tämä tauti on auttanut säästöprojektissa!

J

torstai 17. toukokuuta 2012

Nainen ratissa ( ja arpajaisten tulos)

Usein autoilusta juteltaessa asia kääntyy ennemmin tai myöhemmin teemaan nainen ratissa. Monet miehet naureskelevat ja kommentoivat naisautoilijoita ja monesti miesautoilijan ohittaessa naiskuskia voi naisihminen melkein kuulla ohiajavasta autosta tutun sanaparin: Nainen ratissa! Perusolettamana monilla tuntuu olevan, että nainen ratissa tarkoittaa turvatonta, hidasta ja tunaroivaa kyytiä.

Sain itse ajokortin kaksitoista vuotta sitten. Inssin ajettuani vierellä istunut katsastuskonttorin setä kysyi minulta, että millainen kuski oma isäni on. Vastasin kämmenet inssiajosta ja jännityksestä hionneina, että hyvä ja että liikennesäännötkin ovat erinomaisesti hallussa ammatin puolesta. Ukkeli katsoi minua ja sanoi: "Aja isäs kanssa vielä muutaman kerran ennen kuin lähdet liikenteeseen." Näillä sanoilla evästettyään mies antoi minulle ajoluvan ja jonkun aikaa myöhemmin sain ajokortinkin, jota en koskaan ole joutunut näyttämään poliisille saati viinakaupan myyjälle. Poliisit ovat puhalluttaneet minut useampaan kertaan ja olen päätellyt reilun kymmenen vuoden autoilukokemuksella, että kortitta saisi ajaa, muttei humalassa. Alkossakin on kysytty vain maksukorttia ja siinä minulla on koirani kuva.

 Minä autoilin vuonna 2000, siis kortin saatuani, isän kanssa ja äidin kanssa myös. Isä istui hanttimiehen paikalla ja ohjeisti minua vähän oudosti: "Varo nyt, ettei mene ykkösvaihde päälle." Nyt vastaisin, että "ai kesken kaiken kahdeksankympin alueella?". Silloin olin hiljaa ja muistaakseni purin hammasta. Äiti istui takapenkillä ja luki kaupasta ostamaansa Iltalehteä kiljahdellen välillä ja huutaen varovarovaroa sopivin väliajoin. Helpointa oli ajaa yksin tai isosiskon kanssa. Silloin saattoi keskittyä vain liikenteeseen, ei etupenkkiläisen oivaltaviin ohjeisiin, eikä takapenkkiläisen panikoiviin huudahduksiin.

Olen autoillut kolaroimatta tai lähes kolaroimatta kaksitoista vuotta. Kerran peruutin kermanvaaleaan lauta-aitaan sen verran, että autoni takakulmaan tuli maalijälki. Se lähti nahkahanskoin hinkkaamalla pois. Kerran ajoin mutaisella ja hyvin töyssyisellä tiellä niin, että auton etuhelma kaapaisi annoksen mutaa matkaansa. Missä sä oot tolla autollas ajanut, kysyttiin minulta ja minä vastasin jotain ympäripyöreää. Jälkikäteen mietin, että onneksi ei kolahtanut pohja. Olen kuullut, että se olisi saattanut käydä kalliiksi.

Sisko on kokeneempana autoilijana ohjeistanut minua monesti. Parhaiten mieleen jäänyt ohje on, että aina voi kääntyä takaisin. Monta uukkaria olen heittänytkin ajettuani ohi risteyksestä. Ajan näet autoa paremmin kuin suunnistan. Siskon ohjeilla olen myös lähettänyt lentosuukkoja niille mieskuskeille, jotka ovat ottaneet asiakseen näyttää nyrkkiä tai keskisormea minulle. En ymmärrä, miksi liikennevaloista pitäisi lähteä kuin jänis makuulta tai tikka puusta, mutta joidenkin autoilevien miesten mielestä juuri niin täytyy tehdä. Silloin kyytiläisten päät painautuvat pääntukiin, heilahtavat eteenpäin ja muksahtavat takaisin mukapehmeisiin pääntukiin.

Eilen autoilin Turussa, puoliaurinkoisena iltana pitkin moottoritietä. Nopeutta sai olla 120 kilometriä tunnissa, minulla oli neljä yli. Musiikki soi lujaa, Happoradio lauloi ja kaikki oli hyvin. Tuntui hyvältä ajaa kohti jotakin päämäärää, olla hetken vapaa ja ilman sen suurempia velvoitteita. Olin menossa siskon luo pikavisiitille. Osasin reitin, menin jokirantaa pitkin. Ykkösvaihteen venkslasin paikoilleen punaisissa valoissa.

Helatorstain jatkoa toivottaen,

E


ps. Netistä löytämäni arpajaiskoneen avulla ensimmäisten arpajaistemme voittajaksi nousi seuraava kommentti: "Iltsukin haluaa osallistua!". Otathan yhteyttä, niin saamme palkinnon matkaan!

Kiitos kaikille osallistumisesta ja erityisesti kannustavista kommenteistanne. On mukavaa kirjoittaa, kun tiedämme, että luette.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Vielä ehdit osallistua arpajaisiin!

Tänään klo 21 mennessä arpajaispostaukseen tulleet kommentit osallistuvat arvontaan!

Osallistu, voit voittaa Eilen desingin lahjakortin!



maanantai 14. toukokuuta 2012

Hygieniafriikki, joka käy suihkussa alasti, uimahallilla.

Kävin työpaikkakunnallani uimahallissa. En joutunut maksamaan uimahallin pääsymaksua, sillä kaupungin työntekijät saavat käydä lillumassa viileässä vedessä ilmaiseksi. Myöhemmin minulle kuitenkin osoittautui, että reilun neljän euron pulittaminen kotikaupungin halliin olisi ollut paljon edullisempaa kuin uida työpaikkakunnalla muka ilmaiseksi. Kaikellahan on hintansa, sanotaan.

Uimahallin kostea ja kloorinen ilma tervehti minua heti ovella. Kävelin tiskin luo, vilautin nopeasti henkilökorttiani ja otin muovisen avaimen miettien, kenen ihosoluja se on aiemmin hinkannut. Hygieniasta kiinnostuneelle uimahalli on hankala paikka, samoin kylpylä ja yleinen vessa. Jos voisin, kävisin yleisessä vessassa levitoiden. Niin tekisi luultavasti siskonikin.

Menin pukuhuoneeseen ja aloin riisua vaatteitani. Tungin alusvaatteet housun toiseen lahkeeseen, toiseen lahkeeseen runttasin t-paidan ja hupparin. Housut täytteineen ripustin koukkuun. Taas hygienian maksimointia. Sitten otin pyyhkeen, kolme kertakäyttöistä istuinalustaa yhtä löylykertaa varten ja hiusten pesuaineet.

Kävelin pyyhe ympärilläni suihkuun. "Hihhih!" Vilkaisin ympärilleni. Taas sama ääni: "Hihhih!" Toisen kerran jälkeen tunnistin äänen lähteen ja yhdistin sen siihen ihmisryhmään, jonka kanssa vietän työpäiväni. Ei auttanut, en voinut mennä suihkuun pyyhkeeseen verhoutuneena, joten taittelin pyyhkeeni muovipussiin ja survoin tavarani metallisen lieriön sisään.

Alasti, kas kummaa, menin suihkuun alasti. Hihhih-ryhmäläisistä moinen oli epätavallista, vaikka he tekivät niin itsekin. Ryhmäläiset eivät tienneet, mihin suuntaan mennä, mihin katsoa tai mitä sanoa, kun he sattuivat kohdalleni. Tervehdin ja ryhmän edustajat vastasivat vaimeasti vilkuiltuaan ensin toisiaan. Tunsin, kuinka parin suihkun päästä jonkun silmät kurkkivat koko ajan suuntaani. Vähän väliä kuului "hihhih" ja epämääräistä kiljahtelua.

Pukeuduin uima-asuuni ja vesijuoksin kipeätä alaselkää kuntouttaen altaan päästä toiseen vanhoja naisia ohittaen. En voinut olla miettimättä, mitä kaikkea vedessä lillui ja muistin omilta kouluajoiltani inhottavasti ikimuistoisen maauimala-päivän. Kakkaa altaassa. Puhtaanapitolaitoksen mies noukki pökäleet haaviin, nosti haavin olalleen ja tokaisi: "Helppo nakki!". Osa ihmisistä jatkoi uimista, minä ja monet muut emme.

Kun olin vesijuossut puoli tuntia altaassa, jossa kellui sinisten vöiden varassa n. 700 vuotta naista, nousin ja menin suihkuun. Ja taas alasti. Hihhih.

Seuraavana päivänä kuulin, kuinka hihhih-ryhmäläiset päivittelivät uimahallikokemuksiaan ja sitä, että minäkin olin suihkussa alasti. Meinasin kysyä, käyvätkö heidän äitinsä suihkussa vaatteet päällä, mutten viitsinyt, sillä meinasin tikahtua karvakeskusteluun. Tai karvojen puuttumis-keskusteluun. OMG, sanoivat hihhih-ryhmäläiset.

Oli lähellä, etten mennyt kertomaan ryhmäläisille kuuluvani siihen länsimaisten naisten ryhmään, joka ei nauti karvoista. Silmäripset ovat mielestäni naiskehon alimmat karvat ja hiukset ylimmät. Väitän, että monet hihhih-ryhmäläisistä liittyvät samaiseen jengiin jossain vaiheessa. Ja menevät suihkuun alasti kavahtaen uimahallin suihkun lattioilla vellovia hiusnippuja ja sukkanöyhtää.

Kesän maauimala-aikaa odottaen,

E

lauantai 12. toukokuuta 2012

Finlaysonin uusi värikartta: Sävy 402, ruohoa syöneen koiran oksennus

Ostin pääsiäislauantaina uusia pyyheliinoja, kaksi kesän vihreää kylpypyyhettä ja samanväriset käsipyyhkeet. Pääsiäisen villitsemämänä yksi ostamani kylpypyyhe oli keltainen. Niin keltainen kuin auringonkukka.

Kotona leikkelin varovasti laput ja lipukkeet pyyhkeistä ja pieni ihminen ilmoitti, että hän haluaa heti käyttää keltaista pyyhettä. Kerroin, että pyyhkeet on pestävä paitsi hygieniasyistä myös siksi, että niiden imukyky paranisi. Muuten kävisi suihkureissun jälkeen kuin pienen ihmisen enolle, joka kuivasi itseään uudehkoon pyyhkeeseen ja huusi pää punaisena kylpyhuoneesta äidilleen: "Voi *****, tää on kuin muovipussiin kuivaisi!". Tapahtumasta on aikaa, sillä silloin pienen ihmisen äiti ei vielä ollut pienen ihmisen äiti, vaan ei-vielä-enon seinänaapuri, siis viereisen huoneen asukas ja lukioikäinen.



Uusien pyyhkeiden käyttönottoa nopeuttaakseni heitin kaikki pyyhkeet pesukoneeseen, vihreät ja keltaisen. Niiden lisäksi kaivoin pyykkikopasta muita pesua odottaneita pyyhkeitä. Ekologista on pestä vain täysiä koneellisia. Lorotin pesuainetta muovisen palluran sisälle ja väänsin nappulan kuuteenkymmeneen. Hur-hur, sanoi kone ja vajaan kahden tunnin päästä minulla oli koneellinen puhdasta ja vihreää pyykkiä. Uudet vihreät pyyhkeeni hymyilivät hurmaavan vihreinä koneessa. Niiden väri oli entisellään, niin raikkaana ja kesäisenä. Keltainen oli ottanut värihuuhtelun. Ei mitään tyviväriä, vaan ihan kokovärin, jokaista lankaa ja ja langanpätkää myöten. Likainen lime oli Finlaysonin uusi sävy. Se asettuisi värikartalla johonkin sammalenvihreän lähettyville ja toi minulle mieleen kesäpäivänä ruohoa rouskuttaneen koiran vaahtoisen oksennuksen. Aivan saman sävyinen oli pyyhkeeni. Myös vanhemmat pyyhkeet olivat vaihtaneet väriä. Ne olivat olleet keltaista pyyhettä viisaampia ja ottaneet vain kevytvärin, sellaisen, joka lähtee pesu kerrallaan pois.



Ne vihreät pyyhkeet, jotka olivat ihanan vihreitä koneeseen mennessään, pääsivät pyykkinarulle. Muut vihreät joutuivat uudelle kierrokselle, kuuteenkymppiin. Vanhat pyyhkeet vaalenivat ja niiden väri lähestyi alkuperäistä. Myös entinen keltainen kirkastui hieman jääden kuitenkin likaiseksi limeksi.



Muutama pesukerta on tehnyt tehtävänsä, ei värille, vaan kuivausominaisuuksille. Enää ei tarvitsisi enonkaan huudella.

Kivaa lauantaita toivottaen,
E

Ps. Muistathan arpajaisemme! Tsekkaa postaus ja osallistu jättämällä kommenttisi!

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

"Voi j*malauta! Nyt mulla menee hermot!"

"Miksi hitossa se tulee taas tänne?"
"Emmä tiedä! Nyt meet viemään sen takasin!"
"Moooooi!"
"Ymmärrätkö, että sun täytyy pysyä siellä? Me ei tulla tänne enää uudelleen, jos sä et pysy siellä!"
"Mene nyt. Juokse sinne! Tee niinku muutkin!"
"Mee nyt!"
"Voi j*malauta. Mä en kestä!"
"Lopeta! Mä en ota sua mukaan tänne ensi kerralla!"
"Kato nyt miten paljon reippaampia noi toiset on! Ne tekee, mitä sanotaan."
"Mut ne voi olla hei nollaseiskoja!"
"Niin, mut silti."
"Mooooi!"
"Mee nyt sinne jonoon! Hei, mee nyt!"

Istuin tunnin ajan vihreällä, muovisella nurmella. Pieni ihminen juoksi muiden pienten ihmisten kanssa, laittoi ylleen sinisen liivin ja harjoitteli pallon kuljettamista. Välillä hän makasi nurmella ja tarkkaili palloiluhallin isoja kattovaloja. Valmentaja innosti, nosti nurmesta, hauskuutti ja nauratti. Pienillä ihmisillä oli mukavaa, ainakin suurimmalla osalla. Minun pieni ihmiseni etsi välillä katsellaan minua kentän reunalta, nosti peukalonsa ylös ja hymyili! Minä viitoin takaisin ja hymyilin.

Osaa nurmen reunalla ei hymyilyttänyt. Olin harvoja naisia, pääosa kentän reunalla odottelijoista oli miehiä, isiä, joiden hermoja kiristi. Vieressäni istui pariskunta, jonka 3,5-vuotias poika ei tahtonut pelata, vaan juosta vanhempiensa luokse, juoda vettä ja katsella reunalta. Vanhemmat ja edestakaisin juossut poika kävivät ylläolevan keskustelun. Lopuksi perheen äiti ilmoitti, ettei isän tarvitsisi seuraavalla kerralla tulla mukaan, mihin isä vastasi: "Mä en tiedä, mikä muhun on mennyt. Mä oon ihan pois ittestäni."

Meinasin sanoa kyseiselle kyselijä-isälle, että urheilukenttäraivo häneen oli mennyt. Se sama, joka pujahtaa jääkiekkopelissä yhden jos toisenkin penkkiurheilijan sisälle. Ja se raivo puskee aikuiseen, joka unelmissaan on nähnyt lapsensa potkivan palloa kuin Sami Hyypiä. Joku isä mietti ääneen, että jos poika osaisi pelata aikuisena kuin Litmanen. Hyvä, ettei suustani muljahtanut sanojen jonoa, jonka sisältö olisi ollut kutakuinkin se, että ei kannata toivoa lapsestaan Litmasta, koska Litmasella oli niin paljon vammoja. Kerran oli silmävammakin, pullonkorkista.

Toinen isä oli huolissaan siitä, ettei hänen lapsensa juossut aina oikeaan suuntaan. Niinpä isäkin meni kentälle. Kymmenen pientä ihmistä, yhdeksän poikaa ja yksi tyttö, valmentaja ja sitten tämä beigeen takkiin, farkkuihin ja nahkakenkiin sonnustautunut isä, juoksivat kentällä edestakaisin. Tai oikeastaan juoksevia pikkupoikia oli vain kahdeksan. Tämä yksi, jota juokseva isä piti kädestä, lensi. Isä juoksi kuin ravihevonen ajolähdön jälkeen pienen kentän päästä toiseen ja lapsi yritti parhaansa mukaan pysyä perässä. Kohta siltä muljahtaa kyynärpää, ajattelin ja mietin, mitä tapahtuisi, jos arviolta 85-kiloinen isä kaatuisi jonkun pienen ihmisen päälle. Olin huojentunut, että oma lapseni oli kaikkein isokokoisin lapsi kentällä. Laskin, että kyllä reilut parikymmentä kiloa kestää, jos päälle rojahtaa kesken jalkapallopelin aikuinen mies. Kaikkein eniten kiitin kuitenkin luojaani siitä, että istuin muovisella nurmella, enkä valmentanut jalkapalloilijoita. Itseni tuntien olisi näyttänyt beigetakkiselle punaista korttia. Sanallisesti.

Täysin kommentoimatta en pystynyt olemaan. Joku isä kommentoi reunalta minun pientä ihmistäni, joka katseli kesken pelin palloiluhallin lamppuja. "Hidas sytytys tolla, kun vaan katselee", tokaisi yksi hihattomaan paitaan sonnustautunut, pulleamasuinen isä ja sai vieruskaverinsa nauramaan. Vastasin hänelle, että "Niin, hän on puoliksi hämäläinen." Mies jäi tuijottamaan minua suu raollaan. Minä hymyilin takaisin.

Ei silti, kyllä äiditkin voivat innostua jalkapallosta. Kokoonpanolla kaksi mutsia ja kolme lasta pelasimme tänään jalkapallon uusinta muunnosta jalkavaraspalloa. Siinä kaksi äitiä pelaa vanhimman lapsen kanssa jalkapalloa leikkipuistossa kahden nuorimman varastaessa palloa itselleen. Varaslapset nauroivat niin, että juokseminenkin oli hankalaa, jalat venkoilivat kuin kuminauhat.

Mainiota kestaita!

E

 ps. Meillä on arpajaiset! Kaivahan tiistainen postaus esiin ja käy osallistumassa.


tiistai 8. toukokuuta 2012

Lapsi pitää valppaana nuutuneemmankin äidin

Vie lapsi tieteisluennolle ja ota mukaan hiljaisia ja fiksuja leluja, kuten liikennemerkkipelikortit, niin hän näyttää luennoitsijalle stop-merkkiä, punaista valoa sekä jalankulku kiellettyä. Seuraavaksi hän laittaa aurinkolasit auditoriossa nenälleen ja ilmoittaa: ”Tää on ihan pimee konsertti”. Vie lapsi tämän jälkeen kotiin.

Naapurustossamme kiersi juttu, että eräältä perheeltä oli nyysitty pihasta mönkijä. Samaan aikaan huomasimme autotallin avaimen (mallia 20 cm ja täyttä rautaa) kadonneen ovesta. Tällä seudulla on suht leppoisin mielin saanut pitää ovensa auki. Seuraa armoton etsintäoperaatio: jätinkö sen oveen vai otinko sisälle? Pesinkö sen takin taskussa (ei, ei se mahdu taskuun ja kone olisi jo kolinallaan ilmoittanut)? Tippuiko nurmelle kuin temppuilin hiekkaleluja kauniimpaan kekoon?

Päädyimme naulaamaan oven sisäpuolelta kiinni ja hankkimaan seuraavana päivänä uuden salvan. Ei muuta kuin mies sorkkaraudan varteen ja vanha lukko väkivalloin irti. Ei tarvittu kovasti valtaa, joten turhaa pöllivät avaimen. Uusi lukko tilalle ja yörauha oli taattu.

Kului minuutin verran lukkonäpertelystä ja lapsi kaivaa kaivatun avaimen lelukaapistaan. Sekin on nyt napakammin kiinni. Yrittäkääpäs nyt kähveltää kahden lukon läpi te, joita turhaan syytimme!

Sorkkarautamies kävi juuri ilmoittamassa, että hänellä on nyt minulle mainostauon verran aikaa. Kiitin kohteliaasti saamastani huomiosta ja työnsin työhuoneeni ulkopuolelle - ilmeisen toivottu reaktio, työhuoneeni ulkopuolelta nimittäin ulottuu askeleetta jääkaapin oluthyllylle. Penkkiurheilu yhdistää minut ja tietokoneen sekä mieheni ja sohvan. Puolisen tuntia ja lätkä saa tehdä tilaa suosikkisarjalleni Solsidan (Onnea onkimassa, FST5)!

J




Arpajaiset!


Blogimme on saanut sisäänsä tuhansia kirjaimia, satoja sanoja, kymmeniä ajatuksia. Monet ovat käyneet lukemassa, sillä sivumme on ladattu kuukaudessa yli tuhat kertaa. Kiitos, että luet!

Ensi tiistaina, 15.5. klo 21, arvomme kaikkien kommenttinsa jättävien kesken 20 euron lahjakortin Eilen Designin nettikauppaan.



Kirjoita siis, sano vaikka moi. Olisi mukava tietää, mitä meinaat. Pirteistä munista ja ihan mistä tahansa muusta.

Kommentoida voi myös anonyymisti, vaikkapa nimimerkin suojin.
Mainiota tiistaita toivottaen,

E

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Makkaraa? Ei kiitos!

Katsoin jo kaukaa kylttiä, jossa julistettiin viidennen syntymäpäivän koittaneen. Ei kai se ole tänään, mietin ja pysäköin pihaan vain huomatakseni, että paikallisen Lions Clubin jäsenet tarjoilivat grillimakkaroita paikalle tulleille vanhemmille miehille. Hetken mietin, että jättäisinkö asiani maanantaille, mutta viikonloppua seuraava pitkä työpäivä ei antanut vaihtoehtoja. Kun en ehtisi alkuviikosta millään, oli pakko hoitaa asia sillä siunaamalla hetkellä.

Jouduin komentamaan itseäni: "Mene nyt!". Astelin makkarakojun ohitse ja toivoin, ettei sisätiloissa olisi kuin henkilökuntaa. Toiveeni oli kuolleena syntynyt. Sisällä, kahden ja puolen neliön tilassa, oli väkeä samassa suhteessa kuin viime keväänä Kauppatorilla jääkiekon maailmanmestaruusjuhlissa. Syykin selvisi, arpajaiset. Palkinnot olivat kesää silmälläpitäviä: tikkataulu ja lämpömittari. Voittajan kelpaisi heitellä tikkoja pihamaalla ja lämpömittarin voittavan naapurin ukon päivitellä orapihlaja-aidan takaa, kuinkaa viileää ja sateista on taas ollut.

Tiskillä minun oli pakko kaivaa esiin kainaloon puristamani auton huoltokirja. Olin etukäteen yrittänyt selvittää, mitä autolleni pitäisi tehdä. Pyysin hommaan reilu kuukausi sitten apuakin. Hiljaisella automatkalla hanttimiehen paikalla istunut kyytiläinen luki huoltokirjaa vaivaantuneena ja huolestuneena mutisten jotakin tarvittavista huolloista. Luulin huoltokirjan vaikeaselkoisuuden ahdistavan häntä kuten minua, mutta seuraavana päivänä ymmärsin, että olin väärässä. Huoltokirja ahdisti vain minua. Hänen syynsä oli vähän isompi, elämä.



Iäkkäät miehet keskeyttivät viidensien ja kuudensien arpalippujen raapustamisen, kun astahdin autohuollon tiskille.

-Hei, mitäs sulle?
-Tulin auton huoltoaikaa varaamaan.
-Mitäs sille pitäisi tehdä?
-Tota, kun mä en tiedä. Mä kyllä yritin lukea sitä tästä huoltokirjasta.
-Aha.
-Niin, kun tää auto on ollut mulla vasta vähän aikaa. Tai siis kohta vuoden. Seitkytneljätuhatta ajettu.
-Aha. Näytäs sitä kirjaa. Joo, öljynvaihto ja raitisilmasuodatin uusiksi. Onkos siinä ollut jotain vikaa?
-Ei ole, tosi hyvin on toiminut.
-Aha. Ja rekisterinumero on...
-Niin, se on, öö, niin se on tää...
-Just. Tuu 16.5. klo 8, niin katotaan.
-Mä tuun. Moikka!
-Heiny.



Arviolta 30 korvaa kuunteli minun ja huoltomiehen keskustelua. Arviolta sama määrä silmiä tuijotti selkääni, kun yritin päästä ulos. Ovessa luki vedä, minä työnsin ensin. Perkule. Onneksi oli hame ja korkokengät. Ja mukana isot aurinkolasit, joihin liittyen pieni ihminen kysyi vappuna, yritinkö jotenkin naamioitua, kun laitoin valkolakitettuun päähäni vielä kyseiset lasit. Harmi, ettei minulla ollut ylioppilaslakkia mukanani autohuollossa.



Tänään autohuolet olivat pienempiä, mutta sitäkin likaisempia. Paska(nen) auto, voisi sanoa. Kiitos naakkojen.

Alkavaa viikkoa toivottaen,

E


lauantai 5. toukokuuta 2012

Jos mietit, mikä oranssi hahmo harppoi takapihallasi, se olin minä. Ostetaan kotiseutuni kartta ja kuivat sukat.

Tiivis kaksipäiväinen Helsingissä takana. Hotellihuoneen sänky kutsui iltakävelyn ja kirsikkaoluen jälkeen. Pidin tutun linjan ja nukuin laidalla roikkuen, vaikka kerrankin olisin voinut vallata koko sängyn. Aamupalan hotkin kotona opittuun malliin, mutta murusia tarvitsi pyyhkiä tällä kertaa vain omista suupielistä.

Jos työkseen kiskoo perässään laumaa, joka toisinaan muistuttaa impulsiivista kivirekeä, on yllättävän helppo heittää keskittymiskyky kulkuvälineen hattuhyllylle ja kulkea porukan mukana huolehtimatta mistään. Saldona bussimatka oikealla linjalla mutta väärään suuntaan, kadotettu rinnuksissa heilunut henkilöllisyyskyltti ja vartija, joka hienovaraisesti tiedusteli, mahtaako tämä olla henkilön kapsäkki.

Käsillä oma ilta. Muu väki telttailee (toivottavasti) huomiseen. Iltapäivällä pikavisiitti leninkikaupoille. Matkat täytin pitkillä puheluilla, jotka lapsen läsnäollessa sekottuvat kotihärdelliin ja jotka siksi niin usein jäävät soittamatta, vaikka tärkeiden ihmisien tärkeys on ja pysyy.

Kävin myös juoksemassa (lue: eksymässä) läheisillä metsäteillä. Jokamiehenoikeuden rajamailla hiippailin asutuksen lähettyvillä mutta mielestäni yksityisyyttä kunnioittavan tai ainakin peräänkuuluttavan matkan päässä. Tämä tarkoitti paikoin suolla rämpimistä, toisaalla pikatien ojassa nilkuttamista ja muualla hakkuiden yli koikkelehtimista. Se se vasta hämärältä vaikuttaa, hämärämmältä kuin rehellisesti pihan poikki oikaisu, sanoisin. Ilta täyttyi siis umpikujista, pihoihin päättyvistä teistä ja kurasta. Jälkikäteen tärkeintä ovat kuitenkin ihanan väsyneet jalat ja ulkoillut mieli.

Spelttimurot ja pakastimen pakkotyhjennyksestä seuranneet pensasmustikat (ensin ihminen säilöö, sitten säästää säilömiään tärkeähköjä vieraita varten, viimein kiirehtii säilöttyjen syömistä, jotta seuraava sato mahtuu pakastimeen) sekä Somersby muodostivat iltapalan, jota täytyi täydentää hyvällä suklaalla. Nyt muutama rivi Tuomas Kyrölle hykertelyä, sittemmin keskeytymätöntä unta kunnes sitä on tarpeeksi. Keskellä sänkyä.

J

perjantai 4. toukokuuta 2012

24 kiloa onnea

Tutkimusten mukaan liikunta lisää ihmisten tyytyväisyyttä elämään. Yhdyn tutkijan mielipiteeseen ja laajennan näkökulmaa todeten, että minun liikkumiseni lisää myös lähipiirini tyytyväisyyttä elämään. Liikkuneena olen kivempaa seuraa kuin liikkumattomana. Hymyilen enemmän ja murisen vähemmän.

Paljasjalkakenkä.

Liikunnasta huolimatta minulla ei eilen ollut siivousintoa. Niinpä pesin vessan olosuhteiden pakottamana. En ole ikinä halunnut asioida junan vessassa ja siksi pitkät junamatkat ovat minulle hankalia. En myöskään halua, että kotivessassani voin silmät sulkemalla aistia yhden junan vessaan oleellisesti liittyvän asian, urean hajun. Pienen ihmisen omatoiminen vessakäyttäytyminen on välillä sellaista, että vessaa on puunattava päivittäin. Pissaaminen toimii näet toisinaan niin, että kun pieni ihminen katsoo vasemmalle, pissaa hän vasemmalle ja toisinpäin. Siksi eilenkin avasin siivouskomeron oven ja ryhdyin työpäivän jälkeen toimiin.

Vierailin eilen työni puolesta eräässä oppilaitoksessa, jossa oli tämä  "siivous komero". Minulla ei sellaista ole, enkä tahtoisikaan, sillä onhan siivouskomero ihan eri asia.

Eilen hoidin myös kotini viherkasveja. Oli pakko, sillä muutamat niistä roskaavat niin paljon, että joudun hurruttamaan imurilla niiden lähiympäristöä taajaan. Biojäteastia kutsui yhtä lankaköynnöstä, joka ei pitänyt vedettömyydestä. Roskakaapin kolistelun ja kauppareissun jälkeen meillä alkoi taas vihertää. Totuus on, että minulla on kivoja kukkasia vain toisinaan ja vain siksi, että ostan uusia, kun edelliset alkavat näyttää rämähtäneiltä. Tänään hommasin kupsahtaneen lankaköynnöksen tilalle kodinonnen. Aika näyttää, kuinka minun ja onnin elo sujuu ja onko minun etsittävä uutta onnea jo kesän aikana.



Päivän vilpittömästi yllättävin juttu sattui samaisella kukanostoreissulla. Tarvitsimme mutterin, pienen metallisen pyörylän, jonka katoaminen oli saanut pienen ihmisen polkupyörän etummaisen lokasuojan pitämään ritinää. Etsin paikallisesta Prismasta uutta. Palvelu oli erinomaista ja sopiva mutteri löytyi. 

"Otatko muuta?"
"Kiitos ei!"
"Vie se mutteri mukanasi. Ei yksittäisille ole hintaa, joten ei siitä rahasteta."
"Aha, ai jaa, no kiitos tosi kovasti sitten."
"Eipä kestä!"

 Melko yllättävää!  Pieni ihminen tosin kysyi, että "saadaanko me oikeasti sen miehen luvalla ottaa mutteri, vai onko se varastamista?".



Kun tulimme kotiin, löysimme ammatin valitsemiseen liittyvän kortin, joka tuli pienelle ihmiselle Åbosta. Palomiesoppiin på svenska! Vain Ruotsissa haetaan potentiaalisia palomieskoulutukseen näin sydämellisesti!


Alkuillasta piipahdin kirpputorilla etsimässä aarteita, kuten pieni ihminen kirpputorien tonkimista kutsuu. Riihimäen lasin purkit huutelivat minua luokseen ja varmistavat mukaan pääsynsä vilauttamalla hyvin edullisia hintojaan. Joku ei ollut tainnut hoksata, että näistä purkeista voisi pyytää vähän enemmänkin rahaa kuin alle kolme euroa purkilta.


Kirpputorilla haahuilemisen jälkeen osallistuin eläimellisiin leikkeihin. "Tää panda olis hyvis...", kuului leikin aloitus.



Iltasella saimme iltapalaseuraa minulle ja pienelle ihmiselle tärkeästä ihmisestä. Joimme teetä ja meillä oli tosi mukavaa. Onnea on ystävyys. Ja Kiinasta tuotu tee.



Eilisenkin päivän paras hetki, joka onneksi toistuu niin monesti, näytti tältä.


Mukavaa lauantaita toivottaen,

E

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

E-aineita

"Nimeni on E ja olen Pepsimax-riippuvainen.

Aluksi join Pepsimaxia vain siskoni luona, enkä opiskeluaikana ostanut juomaa kotiin kuin joskus ja jouluna. Kun valmistuin ja menin oikeisiin töihin, rahavarantoni suurenivat. Ja siitä se sitten lähti, käsistä.

Ostopäätökseeni vaikuttivat aiemmat ongelmattomat kokeilukerrat. Olin nauttinut tuota tummaa juomaa mukavissa tilanteissa ja ihmiset, joihin luotin, joivat Pepsimaxia. Itse liitin juoman moniin erilaisiin tilanteisiin, arkeen ja juhlaan ja nykyään juon esimerkiksi kokouspepsit kuukausittain.

Pahempien riippuvuuksien pelossa olen latkinut ja lipittänyt Pepsimaxia ja sanonut esimerkiksi karkkipusseille hyvin usein ei Pepsimaxin tukemana. Pepsimaxin kohdalla ei siis voi puhua porttiteoriasta, jonka mukaan tämä kasvisuutejuoma veisi kohti kovempia aineita, päinvastoin PM on pitänyt minut kaukana monesta muusta. Kuinka monta juhlaakin olen viettänyt selvinpäin Pepsimaxia nauttien.

Tunnistan Pepsimaxin maun ja erotan sen muista kasvisuutejuomista. Olen toisinaan joutunut tyytymään muihin juomiin ja huomannut, että ne eivät ole minua varten. Kaikkein kamalinta on juoda ravitsemusliikkeessä haalean ruskeana lasiin suihkuavaa, kevyttä kasvisuutejuomaa, joka maistuu siltä kuin olisi laittanut lasiin yhden neljänneksen Pepsimaxia ja loput vettä. Sokerilliset versiot eivät maistu yhtä hyviltä, ne ovat liian makeita minulle. Toisista mustista juomista taas maistan vain makeutusaineen.

Olen yrittänyt vierottaa itseäni Pepsimaxista. Ensioire: päänsärky. Kaikkinensa vieroitusoireet ovat olleet sitä mittaluokkaa, että on tarvittu vähintään ½ litraa juomaa taltuttamaan yläpään jomotus. Työpäiväänikin Pepsimax on vaikuttanut. Toisinaan olen havahtunut kesken työtehtävien ja huomannut, että haluaisin juoda Pepsimaxia töissäkin. Olenhan minä niin kyllä tehnytkin.

Hammaslääkärissä käydessäni puhuin riippuvuudestani. Hammaslääkäri myönteli, että huonoahan ne hapolliset juomat hampaille tekevät, mutta ilmaisi samaan hengenvetoon juoneensa tätä minullekin niin tuttua juomaa viime kesän helteillä litratolkulla. Lääkäri hymyili valkeat hampaat loistaen ja minunkin suuni oli terve. Nähdään neljän vuoden päästä, hammaslääkäri toivotti ja minun teki mieli lisätä, että 1500 Pepsimax-litran jälkeen.

Olen yrittänyt vierottaa itseäni myös E-ainepelotteluilla. Samaan aikaan pieni ääni päässäni on huutanut, että Pepsimax on terveellisempää kuin huumeet, liika alkoholin kittaaminen tai jatkuvat hiilariähkyt. Ja että yksi ydinvoimalaonnettomuus itärajan takana ja tadam, E-aineet ovat pienin kuona elimistössäni.



Tänään, Pepsimax-lasillinen seuranani, päätin selvittää, mitä kaikkea tuo musta kulta sisältää. Hartwall kertoo nettisivuillaan seuraavaa:

Pepsimaxin sisältö:
Vesi, hiilidioksidi, väri (E150d), makeutusaineet (E951, E950), happamuudensäätöaineet (E338, E330, E331), aromit (mm. kofeiini). Sisältää fenyylialaniinin lähteen. (http://www.hartwall.fi/fi/Juomat/tuoteryhmat/Virvoitusjuomat/Pepsi/Pepsi-Max/)

E-koodien tarkempaan sisältöön tutustuin Euroopan Unionin lisäainesivustolla:

E150d: Sulphite ammonia caramel
E951: Aspartame
E950: Acesulfame K
E338: Phosphoric acid
E330: Citric acid
E331: Sodium citrates

(https://webgate.ec.europa.eu/sanco_foods/main/?event=substances.search&substances.pagination=1)

 Liha on heikko ja Pepsimax hyvää. Ostin vappuna kahdeksan litran säästöpakkauksen. Sää oli niin lämmin ja Prismassa pitkät välimatkat jalkapallo-hyllyn, meikkiosaston ja purkkapussien välillä, että minun tuli jano."

Terveisin, ei niin anonyymi pepsiholisti E