Minulla on auringon kanssa viha-rakkaussuhde. En pärjää ilman, mutta mitta tulee äkkiä täyteen.
Aamulla levitän kasvoille kevyesti päivettävän kosteusvoiteen. Muuten en syksy- saati talvisaikaan erottuisi hailakan tapetin edestä. Seuraava kerros on meikkivoidetta, mikä tietysti haalentaa kosteusvoiteen ytyä. Tämän jälkeen vuorossa on aurinkopuuteri - onko tässä enää mitään järkeä?! Kun naamataulu on ripsiä myöten maalattu, siirryn keittiöön nielaisemaan aurinkokapselin. Sanovat, että vaikeuttaa palamista ja tuo väriä valkonaamaan. Sitten puolet kasvoista peittävät aurinkolasit päähän ja ulos.
Palaminen on liian todennäköistä ilman suojatoimenpiteitä, mutta mikään ei voita lämpimässä ilmassa kylpemistä. Ei huolta, tililläni ei taaskaan ole rahaa aurinkomatkaan, eikä täällä kotimaassa kovin usein paahde muodostu ongelmaksi asti.
Siksikin saisi paistaa, jotta kasvihuoneeseen kasvaisi jotain. Tänään maahan pääsivät herneet, kurkun, porkkanan ja kesäkurpitsan siemenet. Yrteistä timjami, rucola, ja tilli koittavat selviytyä naapurin 3-vuotiaan kasteluahkeruudesta huolimatta. Pinaatti kun kasvaa, se silputaan niin pieneksi, ettei kukaan mutise mitään pastakastiketta pupeltaessaan. Tuskin huomaavatkaan, ja vahvistuvat tietämättään.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti