Keltainen valo

Jostain arjen uumenista päähäni työntyi ajatus keltaisesta väristä. Tuli olo, että kotiin täytyy saada keltaista, vielä pieni häivähdys kesästä. Kolmen kuukauden päästä keltainen on out ellei lasketa Paradis-konvehteja. Vai mitä sisko?

Pian täytynee leipoa sitruunapiirasta.

Banaaneja pikkuapinalle.

Happohyökkäys, varo vaan!

Työpäivän tavarat.

Lepakko.

Tervetuloa teelle!

Huomenna on torstai! Jei!

-Ee-

Perjantaissa on tulevaisuus!

Kuulaat syyspäivät ovat ihania. Mahtoivatkohan opiskelijat huomata, että käytin oppitunnin suunnitteluun tarkoitetun ajan pyöräillen töihin lähes tunnin? Joku ehkä huomasi, useimmat eivät.

Päivään sisältyi parin tunnin tauko keskellä päivää. Ehdin isäni kanssa lounaalle, ja laukusta löytyi töihin palatessa närästyslääkettä, liian kallis shampoo, valkosuklaamustikoita ja ihana laukku, joista kaksi viimeistä ei kylläkään lukenut ostoslistassa. Syytän aurinkoista perjantaita tästäkin.

Isä lähtee pitkälle ja vaativalle moottoripyörämatkalle. Lounaan tunnelma oli sen mukainen. Isälle tämä on rakkaan harrastuksen huipentuma; me muut olemme tajunneet seikkailun hurjuuden vasta nyt, kun ajoasun panssareiden väliin ommellaan vara-avainta, kopioita passista ja rahaa. Omat pienet suunnitelmat tuntuvat aiempaa pienemmiltä, vaan tärkeitä ne ovat pienetkin unelmat!

Kirpeää perjantaita kaikille!

J

Pää- ja sorkkatauti

- Äiti, tule katsomaan mun tekemää hienoa junarataa!
(äiti kömpii migreeni päätä juimien sohvalta yläkertaan ja takaisin sohvalle)
- Äiti, mä käyn kakalla!
(äiti kömpii avuksi vessaan)
- Äiti, kurkista nopeasti mun tekemää tornia!
- Äiti ottaa nyt pikku unet eikä katso mitään.

Pääkipu ja pienen lapsen tärkeät asiat sopivat kehnosti yhteen. Paitsi silloin, kun pieni lapsi haluaa tulla sohvalle viereen ja katsoa Rölliä Röllin näköisen äidin toipuessa.

Tämä lamauttava vaiva ei enää vuosien jälkeen yllätä. Kipuun ei totu, eikä sen analysointi lopu koskaan, mutta nykyään se on osa elämääni. Nyt onneksi harvemmin kuin taannoin. Olen kuitenkin kohdannut uuden esteen: rasitusvamman. Sen sulattaminen on vasta alussa, enkä millään suostu hyväksymään tätä eloa ilman hyppyaskeleita.

Kesä sujui juosten, mikä alkoi jo tuntua loistavalta. Sitten töiden alettua kintut kieltäytyivät kestämästä sekä lenkkejä että työpäivää kovalla lattialla kipitellen. Viikon verran yksikin juoksuaskel on ollut liikaa, tulehduslääkettä kuluu ja kylmäpakkaukset vaihtuvat taajaan.

Vaikka juoksu on ollut tavoitteellista,  valmistavan työn tekeminen on ollut ehdottomasti tärkeämpää kuin lokakuinen tavoite. Onneksi, muuten lepo harmittaisi vielä enemmän. Pyöräily lohduttaa hieman, mutta metsäpoluilla kirmailua on kova ikävä.

Jalka ei ole sietämättömän kipeä. Pää ajoittain on. Silti migreenissä pahinta on henkinen kipu. Ettei pysty parhaimpaansa, ei edes välttävään. Jalkakipu ei vie toimintakykyäni kokonaan, joten olen kanavoinut hölkkäenergiani muihin puuhiin. Josko kirjoittamiseenkin olisi nyt helpompi keskittyä? Ei kuitenkaan tänään tätä enempää, kun burana pehmentää pään ja vatsan vaikka sen pitäisi tehdä niin jalalle.

J

Opettelen nukkumaan omassa sängyssäni

Olen nukkunut maaliskuun alkupuolelta asti patjalla intiaanileirissä. Kesäkuussa leiri vaihtui Ansan yöhoitoon ja siirryin nukkumaan sohvalle. Viisi kuukautta sänkyni on ollut käyttämättä, mitä nyt pari yövierasta Turusta loikoi siinä yhden yön.

Perjantaina päätin mennä omaan sänkyyni. Ihana, leveä sänky ja niin vieras. Ansa seurasi yläkertaan ja hänelle pedattiin nukkumapaikka makuuhuoneen lattialle. Allu Koiranen päätti olla alakerrassa ja siitähän seurasi se, että Ansa viime yönä otti asiakseen herättää minut: alakerrassa liikkuu joku. Menin muriseva Ansa mukanani katsomaan ja Alluhan se siellä, vesikipolla.

Ensimmäinen viikko töissä oli uuvuttava. Harmi, että sänky on yläkerrassa. En meinannut torstaina jaksaa sänkyyn asti. Työuupunut olin.

Huomenna uusin voimin!

Ee