Olen lapsen kanssa retkellä olohuoneen joulumatolla. Syötiin iltapalan jälkeen piparkakkuja ja juteltiin äärettömästä. Nyt pieni jo nukkuu.
Tämä talo on minulle koti jo toistamiseen. Muutin ensi kerran sisään nelivuotiaana, mistä muistan vain tallustelun kesäisenä päivänä kotikatua edestakaisin äidin kyljessä, ilmeisesti ainakin kahdesta syystä: sekä nukuttaaksemme pienempää veljeäni että pysyäksemme kantajien jaloista pois. Sisältä talosta muistan viininpunaiset ja oranssit seinät, jotka isä sittemmin loihti valkoisiksi.
Ensimmäiset vuodet asustimme velipoikien kanssa yhteistä huonetta, kunnes muutin yläkerran ainoaan valmiiseen huoneeseen. Isä maalasi vaatehuoneeni hyllyt ja seinät vaaleanpunaisiksi ja kiinnitti seinään balettipeilin ja -tangon. Puruvintti rakennettiin pikkuveljien valtakunnaksi.
Opin pian kulkemaan narisevat raput äänettä ja vauhdilla. Rintamamiestalon pannuhuone tuoksui ja hörähteli, kellari hiukan pelotti, ja oven kolkutin ynnä terrierit ilmoittivat vieraista. Vieraita kävikin paljon ja usein. Kellarissa pystyi villimpikin poikalauma pelaamaan ja painimaan. Koirien ilmoittaessa siilivieraista joku paikalle ehtinyt nosti nahkahanskoilla piikkipallot aidan toiselle puolen. Vanhempien illanvietot ajoittain häiritsivät olohuoneen yläpuolella nukkuvaa, tulevaa ääniherkkää migreenipotilasta. Avointen ovien elämäntyyli on jäänyt osaksi omaakin aikuisuutta; pitäähän sitä isossa talossa elämää olla, ja ystäviä!
Lukioikäisenä kotikaupungista tuntui olevan ylitsepääsemättömän pitkästi ihmisten ilmoille. Bussi körötteli kolme varttia iltariennoista kotiin, ja opiskelemaan lähtiessä lapsuuden aarreaitat, loputtoman pitkät vinttivarastot alkoivat ahdistaa tavarapaljoudellaan. Jätin lapsuudenkodin taakseni ja nautin pienestä asunnosta ja vähistä omista tavaroistani.
Kului muutamia vuosia, ja vanha kotitalo oli myytävä. Samaan syssyyn sain käsiteltäväkseni liian monta liian suurta asiaa, enkä jaksanut käydä kotiin jääneiden tavaroiden kimppuun. Taisipa jotain muistoja hukkua, pelkään. Olin jo itse lähtenyt, mutta en silti ollut jättänyt hyvästejä talolle, ja yhtäkkiä se ei ollutkaan mahdollista.
Oma elämä siirtyi opiskelupaikkakunnalta toiselle, kaikenlaisin kääntein. Pahimpien mutkien jälkeen ja ihanan pienen pojan synnyttyä entinen naapuri vinkkasi vanhan kotitaloni tulleen taas myyntiin. Halusin näyttää sen lapseni isälle, jotta tietäisi, mistä tulen. Annoin kiinteistönvälittäjän kierrättää meitä kerroksissa ja välittää oikein olan takaa, ennen kuin tunnustin, että tunnen ihan jokaisen komeron ja nurkan tässä huushollissa. Eipä aikaakaan kun istuimme jo pankissa, ja kolmen viikon kiertolaisuuden jälkeen (mummut ja mummit majoittivat edellisen kodin mentyä kaupaksi) kannoimme jo tavaroitamme sisään. Minä toista, poika ja mies ensimmäistä kertaa.
Jotkut asiat olivat muuttuneet poissa ollessani. Balettipeiliä ei enää ollut, joten ohikulkija ei nähnyt peilikuvansa vilahdusta. Olohuoneeseen oli ilmestynyt takka. Yläkerran rappusiin mentiin nyt parhaan piilopaikkakomeron kohdalta, joten alas juostessa piti muistaa kääntyä viime hetkellä, jottei törmännyt väärässä kohdassa olevaan seinään. Nykyisessä makuuhuoneessamme en ollutkaan aiemmin nukkunut, vaikka nelisentoista vuotta saman katon alla majailtiin.
Moni asia oli kuitenkin ihan samoin. Vaikka pintoja oli uusittu, oman isän kädenjälki näkyi edelleen keittiössä, saunassa, kylpyhuoneessa, ja olipa vaatehuoneen vaaleanpunainen värikin vielä tallella. Toisinaan pidin vanhoista kuvioista tiukasti kiinni, mutta välillä muistin antaa muillekin asukkaille mahdollisuuden. Osin tuntui tutulta, osin ihan eriltä, ehkä siksi, että olin lähtenyt tyttönä ja palannut äitinä.
Lapsi sai äitinsä huoneen ja äitinsä sängyn. Kirjahyllyn alla on salalokero, ja vaatehuoneesta pääsee superjännittävään mattovarastoon. Vielä ei lapsi ymmärrä äidin tietävän kaikki salakätköt. Isä toi työkalunsa takaisin talliin. Äiti kyseli, mahtoiko pihlajasta olla edes kantoa jäljellä, vai olivatko löytäneet sitä kaivaessaan terrierin haudan. Pikkuveljet etsivät keittiön kaapista kukkaroa, jonka kolikoilla saattoi hakea lähikaupasta evästä. Naapureista osa on samoja, joku seuraavaa tai sitä seuraavaa sukupolvea, ja muutama ihan uusi mutta sitäkin tärkeämpi.
Nyt täältä ei enää ole liian pitkä matka mihinkään.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti