Tegelbacken

Olemme asuneet yhdeksän kuukautta nykyisessä kodissamme. Olemme viihtyneet äärimmäisen hyvin, mitä nyt portaikko tai oikeammin kaksi, aiheuttaa toisinaan ongelmia. Ei niinkään tavaroiden roudauksellisesti, ehei, se sujuu, kun kuljetan romua edestakaisin. Portaikko on ongelmallinen lapsen kanssa. Muutama mukkelismakkelis on jo tullut, onneksi ilman suurempia vahinkoja. Nykyään portaat vaikeuttavat Pätkän kulkua muuten, kun koipea kivistää.

Alue on mukava, keskustaan on pieni matka ja metsään pääsee pienessä hetkessä. Pätkän mielestä parasta lähialueessa on lentokenttä, jonka päässä olemme tönöttäneet monen koiralenkin aikana ihastellen valoja (lentokentän jouluvalot, sanoi Pätkä joulukuussa) ja koneita. Joskus joku isompikin kone lähtee maailmalle ja se tuntuu pienestä ihmisestä huisilta. Joskin hän sanoo, että tahtoo itse jälleen lentokoneeseen. Viisivuotiaan lähdetään ulkomaille -painostus on kovaa. Kohta äiti taittuu. Itse toivoakseni kesälomalla.

Kotimme lähellä on sairaala. Sekin kätevää! Jos jotain sattuu, voi hilpaista omasta pihasta sairaalan pihaan. Tai juosta sairaalasta omaan kotiin iltapesulle, kuten minä tein syksyllä Pätkän lepäillessä lasaretissa. Pitkä otti hoitovuoron ja minä juoksin kotiin suihkuun. Ei siksi, ettenkö olisi voinut peseytyä sairaalassa, mutta kun vanhemmat eivät saaneet siellä suihkutella vartaloitaan puhtaiksi. Siksi olikin kätevää, että avasin yhden sairaalan ulko-ovista ja pujahdin omasta ovestamme sisään. Ja sitten toisinpäin. Sairaalaan sisäänpääseminen iltayhdeksän jälkeen oli hankalampaa kuin sieltä poistuminen, piti soitella ovikelloa ja kertoa vartijalle, mihin oli pyrkimässä.

Parasta kodissamme on takapiha, joka on niin iso, että koirilla on tilaa, omenapuulla on tilaa, Pätkän ja minun sählyottelulla oli männäkesänä tilaa. Etupihakin on ja siellä pitää paikkaansa auto, jota tarvitsen päästäkseni töihin. Mihinkään antakaa mullekin autotalli -taisteluun en ole ryhtynyt. Meneehän se kaara tuossakin. Toivehan olisi, ettei autoa tarvittaisi lain. Mutta vielä tulee se päivä, kun voin myydä autoni ja asua paikassa, jossa julkinen liikenne toimii ja pyörällä pääsee. Nytkin pääsisi pyörällä, mutta arjen moninaisten haasteiden takia kuskaan Pätkää päiväkotiin autolla.

Meillä on kaksi seinänaapuria. Toinen on Tellu, joka on mainio mummo! Hän harrastaa avantouintia ja suhaa fillarilla kesät talvet sinne, tänne ja tonne. Tellulla on upea puutarha, josta hän antoi minullekin taimia ja vähän isompiakin piha-asukkeja. Pätkän toive on, että jonakin päivänä meidänkin puutarha olisi samanlainen. Toinen naapuri on pakkauspaperinvärinen mies, yli kuusikymppinen. Ennakkotieto Tellulta: pakkauspaperimies ei pidä lapsista, eikä koirista. Kysyi ensimmäisenä muutettuamme ja nähtyään koirat, että räkyttävätkö. Uujee! Tätä naapuria näkee harvoin ja jos näkee, hän tikuttaa naapuritaloon tyttöystävänsä, kuusikymppinen hänkin, luo. Puskat pihalla geometrisesti aseteltuina.

Kolmas lähinaapurimme asuu meitä vastapäätä, tien toisella puolella. En tiedä hänestä juuri mitään. Paitsi että hän on ainakin viisikymppinen, vetää tupakkia, tuijottaa ikkunasta, tuijottaa ikkunasta ja tuijottaa ikkunasta. Tämä naapuri tietää meidän aikataulumme erinomaisesti. Kerran tulimme kotiin tunnin myöhemmin kuin tavanomaisesti. -Tehän myöhään tulette, huuteli naapuri tupakkisuussa, kun karautimme kotipihaan neljän maissa. -Juu, täytyy sitä joskus jossain käydäkin, sanoin. Että terkkuja vaan K-supermarketista ja päiväkodin pihalta, jossa oli niin hyvät leikit kesken, ettei heti Pätkä voinut heti lähteä mutsin matkaan.

Tervetuloa Tegelbackenille! Tällaista täällä on!

Ee

 Ps. Loppuviikosta kirjoitan suuresta juhlaviikonlopustamme. Pätkä täytti viisi jo reilu viikko sitten. Tulevana viikonloppuna juhlitaan!