sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kohti kolmeatoista

Loman sunnuntai on mainio päivä. Se on sunnuntaimpi kuin tavallinen sunnuntai, sillä huomenna on vielä vapaata ja tiistaina ja keskiviikkonakin. Söin aamupalaksi tortilloja, joita jäi eiliseltä päivälliseltä. Minusta tukevamman aamiaisen syömiseen oli selkeät perusteet, ruokailinhan vasta yhdentoista jälkeen. Olin oikeasti hereillä jo seitsemän maissa, kun Koiranen ja Loukkunen söivät, mutta sitten kömmin takaisin kolmen peiton alle. Jatkounille oli mahdollisuus, sillä Pätkä ja Pitkä ovat mummolassa yhden yön reissulla palatakseen tänään. Ennen poikien paluuta minä ehdin nukkua vielä päiväunet, jos niikseen tulee. Ja tuleehan niin.

Yksinolosta on seurannut nukkumisen lisäksi muitakin hyviä asioita. Olen ehtinyt kirjoittaa kilpaa ja käydä hiihtämässä. Olen myös miettinyt ompelutöitä ja lukenut paria kasvatustieteeseen liittyvää kirjaa. -Just joo, sanoi eilen meillä poikennut ystäväni, opettaja hänkin, kun kerroin pohtivani osallistuvampaa koulua. Tutkimuksethan juuri kertoivat, etteivät suomalaislapset ja -nuoret viihdy opinahjoissaan. Olen lukenut myös muuta, esimerkiksi viimekesäistä ja Loukkusen pureskelemaa naistenlehteä, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Mitä nyt kerrottiin, että persikkaiset sävyt sopivat päivettyneelle iholle. Mietin lukiessani peittojen alla lepäävää vartaloani ja ajattelin, että Marimekon tasaraitayöpaita, punavalkoinen, sopii minulle erinomaisesti. Valkoiset raidat sulautuivat ihanasti valkeaan ihooni ja punaiset kohdat komppaavat punaiseksi rohtuneita laikkuja.

Tänään käyn ostamassa tähtisädetikkuja, sellaisia pitkiä. En ymmärrä suureellista rakettien paukuttelua, rahaahan siinä poltetaan. Käry on kauhea ja eläimiä pelottaa. Allu Koirasta ei, enkä usko, että Ansaakaan. Loukkunen saa huomenna olla alkuillasta aidatulla pihalla kuuntelemassa paukkeita ja mussuttamassa possun sydäntä. Oi, miten ihanalta pauke pian kuulostaakaan! Allukin syö possua, ihmiset pitsaa, jota Pätkä on tilannut minulta. Siivosin uuninkin pitsaa varten ja joululaatikoita, milläpä muulla kuin hopeisella kakkulapiolla ja imurilla. Ensin kärähtäneet leipätaikinakokkareet irti, noin! Ja sitten hur-hur imurilla. Kyllä on kätevää. Pitkä tosin kummasteli menettelyäni, mutta niin kai miehet usein siivoustoimia ihmettelevät. Pitsan lisäksi valmistan mikrossa popcorneja [pokkorneja]. -Äiti, tehdään niitä sitten paljon.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, menen nukkumaan ennen vuoteen 2013 siirtymistä. Olen kolmekymmenen vuoden aikana huomannut, että vaihtuu se vuosi vahtimattakin. En lupaa uudeksi vuodeksi mitään, en haikaile mihinkään ihmeellisiin paikkoihin vaan olen mahdollisimman paljon kotona kuten tänäkin vuonna, kuokin kesällä pihaa ja ajan pyörällä, pidän Pätkää paljon sylissä, harjaan koiria, haen töitä, syön salmiakkia edelleen ja varmaan kittaan PepsiMaxia, olen jatkossakin ilman alkoholia ja kuljen pikkukaverini, Pätkän, kanssa samaa matkaa, lyhyillä askelilla. Ja suurimmaksi osaksi juosten. -Äiti, otetaan juoksukisa. Ja muista, mun täytyy välillä voittaa.

Rentoa sunnuntaita toivottaen, Ee


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Savupirtistä päivää.

Olen alkanut valaista tupaamme päreillä ja lämmittää savua hönkäävällä uunia tapailevalla rakennelmalla. No en ihan, vaikka vähän olivat olot sellaiset, kun tulin etupihalta Pätkän ja koirien kanssa lumitöistä. Leipomukseni, joista on tarkoitus tulla ruokalahjoja perjantaiksi muutamille työkavereille, olivat hiukan tursunneet yli vuoista. Kiertoilmauunini piti huolen siitä, että paistoastioista lumpsahtaneet taikinaklimpit olivat palaneet uunin pohjalle mustiksi, epämääräisiksi möykyiksi. Tuuletin, siis avaamalla räppänät. Muuten jäivät tuuletukset aika vähäisiksi, sen verran kärysi. Toisena toimenpiteenä irrotin palovaroittimista paristot, kun en ehtinyt juosta ylä- ja alakerran väliä kirja kädessäni huiskimassa käryä pois varoittimien antureista. Myönteisenä seikkana mainittakoon, että nyt tiedän, että kyllä, jos meille tulee kämppään joskus savua, siis silloin, kun rouva ei ole kotirouvaillut ja leiponut, heräämme varmasti metakkaan. Olen melkeinpä varma, että vähän kuurompikin heräisi. Ja mikä hienointa, alensin juuri kuuloani, kiitos kahden huutavan hälyttimen.

Leipomukset ovat edelleen uunissa, joskin paistoaika on pian täynnä. Odotan innolla paistoksiani ja etenkin testimaistamisia. Toivonen maistaessani ja jo nyt, että savustetut paakkelsit maistuvat hyviltä. Onhan vankka aikomukseni paketoida ruokaa joulupaketteihin. Varmuuden vuoksi kerron, etten paista pannukakkua, vaikka varmaan olisi pitänyt. Sen saan sentään savuamatta sisään uuniin ja ulos.


Mainiota kestai-iltaa toivottaen,

Ee

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kauneimmat joululaulut toppahousut jalassa

Päätimme tänään mennä kirkkoon. Emme kovin usein siellä käy, enkä tiedä, pitäisikö käydä. Pätkä tosin oli kirkossa tällä viikolla jo aiemmin. Että niin hengellistä eloa.

Pätkä keksi tänään, että mennään kirkkoreissun paluumatkalla ängri bööds-puistoon. Niinpä otimme kulkupeliksemme pulkan, mikä sopi minulle liikunnallisena toimena. Meikäläinen kiskoi pulkkaa naama punaisena ja Pätkä istui kyydissä hänkin punaisena. Hiekoitetut osuudet jalkapuoli joutui kävelemään. Se oli välttämätöntä paitsi pulkan kiskojan mielenterveyden, myös kyytiläisen ruumiinlämmön säilyttämiseksi. Viima oli kylmä ja siksi asuvaihtoehtoja ei ollut montaa. Pitkät kalsarit, hiihtosukat, talvikengät ja toppahousut. Niihin me sonnustauduimme, pysyimme lämpiminä ja talsimme kohti Herran huonetta, jossa oli muutama muukin. Muut tosin olivat viluisia, oli kuulemma kylmät penkit. En huomannut, oli hiki.

Ennen lähtöämme mietin asuvalintojamme ja sitä, voisiko kirkkoon mennä ulkoiluvaatteissa. Päätin, että kirkon on otettava meidät vastaan sellaisina kuin olemme, kahisevina ja topattuina. Pähkäilin ja päädyin siihen, että kirkko sanoo michelinmäneiksi muuttuneille seurakuntalaisilleen, että tulkaa vaan. Monihan on sanonut kirkolle, että ei tulla, ei enää koskaan ja niinpä kirkon on oltava avoin.

Kirkossa ei ollut kauheasti väkeä, mutta me olimme ja lauloimme, kun punatukkainen naispastori meitä laulatti. Lopuksi laulettiin Tuiki, tuiki tähtönen ja tunnelma oli kuin eilisellä Robin keikalla. -Kai teistä vähän enemmän lähtee ääntä! Hyvä, etten huutanut jee.

Pastorin siunausten ja toivotusten jälkeen suuntasimme ängrien luo ja kahvilaan glögille. Kirkkoreissu kesti kaikkinensa kolme tuntia. Ollaan me hartaita. Joo.

Ee

lauantai 15. joulukuuta 2012

6,25 dl vaniljakastiketta, 3 tiuta munia ja neljä leivinpaperirullaa

Joululomaan on viisi työpäivää. Lomalle laskeutuminen on jo alkanut: ajatukset ylettyvät jo hiukan muihinkin kuvioihin kuin töihin. Se huomaa mm. siitä, että tekee mieli kirjoittaa, vaikkei ole kummoisempaa asiaa. Arkena olisi asiaa, mutta ei sitä sisäistä rauhaa, jonka tämä pienimuotoinenkin naputtelu vaatii. Näin joulun alla tulee mietittyä muita niin paljon, että teenpä hetkeksi poikkeuksen ja mietin minua.

Olen tietyissä jutuissa sopivan ja jopa kätevän, monessa liian nopea. Temmon hissin ovea siitä millisekunnista lähtien, kun hissi on saapunut muttei vielä pysähtynyt kohdalle. Nälkä tulee äkkiä.  Toisinaan puhun päälle ja joskus ostan ehtimättä kunnolla katsoa tuotetta (siksi meillä on 50 litran biojätepusseja ja melkein samaa kuohuviiniä kuin viimeksi).

Ennakoin ihan kivasti lähestyviä juhlia ja pyhiä, mutta joskus sekin menee liiallisuuksiin. Kaupassa käydessäni luulen miltei aina, että meiltä puuttuu vaniljakastiketta, kananmunia sekä leivinpaperia. Nyt näitä kaikkia on taas moneksi toviksi. En juuri koskaan muista ketsuppia saati ikkunanpesuainetta.

En pidä tuulesta enkä metelistä. Kylmä häiritsee selvästi kuumuutta enemmän ja tylsistyn totaalisesti palkkakuittien ja verotuksen edessä. Olen tosikko enkä siksi tajua fantasiakirjallisuutta enkä -elokuvia. Autolla edestakaisin ajelu - on se sitten tahatonta tai suunnitelman puutteesta johtuvaa - saa hermoni riekaleiksi.

Rakastan nukkumista, päiväunia ja hitaita heräämisiä. Kehoni vaatii juoksemista ja muuta itsensä likoon laittamista vaativaa. Olen omimmillani metsässä tai edes ulkoilmassa ja sieltä juuri palanneena. Tärkeät ihmiset ja pitkät keskustelut todellisista asioista vasta tärkeitä ovatkin.

Haaveissani osaan tanssia, nukun keskeytyksettä ilman hikinihkeitä pikkukäsiä kaulallani ja makaan lämpimällä hiekalla. Käytän iltani edes välillä muuhun kuin sohvaan vajoamiseen. Jos vielä saisi keittiöön radion niin avot.

J.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Kahta en vaihda.

Ensimmäinen, eikä toinenkaan, liity Turkuun, eikä sinappiinkaan enää. Ensimmäinen on tietenkin pieni ihminen, joka ei ole oikeastaan niin pienikään enää, vaan kaksikymmentäviisikiloinen ja yleensä tosi iloinen. Viime viikolla havahduin miettiessäni, kuinka monta vuotta menee ennen kuin Pätkä on niin pitkä, että jättää minut pituuskisailusa toiseksi. Oikeastihan Pätkä on vielä pieni, kohta viisivuotias. Mutta pitkä hän on ja isokenkäinen. Jalat tungetaan kolmenelosiin tossuihin, kesällä varmaan kolmevitosiin. Omat tossuni ovat kokoa 39. Ei paljoa naurata.

Pätkä on muuten löytänyt idolin, Robinin, jonka keikalle menemme huomenna. Pätkä väsäsi Robinille joulukortin ja kirjoitti siihen itse horjuvilla kirjaimilla "Hyvää joulua, Robin". Ope neuvoi, mihin pilkku tulee. Huutomerkkiäkin ehdotin, mutta sen Pätkä torjui. -Ei tää oo mikään huuto. Robin on innostanut Pätkän volttitreeneihin ja iltaisin olohuoneessa tehdään jos jonkinlaisia loikkia. Se siitä rajoitetusta liikunnasta, jota lääkärit ovat Pätkälle määränneet. Arvelen, että Pätkä on anarkisti. Niin kovin hän vastustaa auktoriteetteja, siis lääkäreitä. Kohta korvista roikkuvat hakaneulat. Poliisien vastustamistakin olen havainnut, pappien en, kun ei ole pappeja näkynyt. Ehkä pian näkyy, kun sunnuntaina suuntaamme kirkkoon veisaamaan. Pätkä ilmoitti, ettei laula, kun Robinkaan ei laulaisi niitä kirkon biisejä. Kaivoin netistä videon, jossa Robin veivasi joululaulua. -Katotaan, sanoi Pätkä.

Toinen, jota ei vaihdeta, ovat tietenkin Koiranen ja Loukkunen. Heistä ei sen enempää kuin maininta, että mukavaa, kun jo nukkuvat. Kolmas pysyvä instanssi on kampaaja. Työkaveri sanoi tänään, että kampaajan vaihtaminen on samanlaisen kriisin paikka kuin jos vaihtaisi miestä. Mene ja tiedä, mutta en tahdo vaihtaa kampaajaanikaan. Maanantaina saan uuden pään. Jo on aikakin, sanokaa mun sanoneeni. Oppilaat vertasivat minua edesmenneeseen pulsuun, ihan kohteliaisuuttaan siis, sanoivat.

Aloin kasvattaa hiuksiani tammikuussa ja pian on vuosi täynnä tätä aikaa. En silti aio leikkauttaa kuontaloani lyhyeksi, vaan kasvattaa edelleen. Olenhan mä kasvattaja muutenkin, mikä ei paljoa aina naurata. Saksiakin tärkeämpää lienee jonkin sävyn näyttäminen päänupilleni. Nyt on syksy vetänyt sävyn vähän valjuksi ja se alkaa jo tuntua pään sisälläkin. Uskon vilpittömästi siihen, että kampaajakäynnillä on mielenterveydellisesti myönteinen vaikutus. Paitsi silloin, kun hiuksista tulee kauheat. En muista sellaista sattuneen. Lukioikäisenä minulla oli kaalissani millin sänki, jonka vielä valkaisimme siskoni kanssa. Suvianne Siimes, sanoi joku ohikulkiessaan koulussa. Vanhemmilleni tuli kriisi. Luulivat minua enemmän maskuliiniseksi kuin olin.

Sanonta ilta on aina nuori on muuttunut mielessäni muotoon hohhoh, onpas kello jo paljon. Menen joka ilta kymmenen tietämissä sänkyyn ja nukahdan hetkessä. Ei jaksa vanha enää, eikä edes tahdo jaksaa. Tahdottomaksi sitä muuttuu, en osannut joululahjaakaan nimetä, kun sellaista minulta kysyttiin. Onneksi Pätkä tahtoo meillä kaikkea. Ja Ansa. Hän juoksisi yölläkin lumihangessa. Loukkusella on suomalaisen luonto.

Mainiota perjantaita toivottelee, Ee

Huomenna me lauletaan tätä. Osataan ulkoa. Kummatkin.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Talvellakin voi, vaikka kesällä paremmin

Jopas on vierähtänyt viime kirjoituksesta. Tässä kumminkin tämän hetken tuntoja.

Meinaa närästää. Syytän töitä ja puolustelen suklaata, vaikka näin meidän kesken asia lienee päin vastoin. Pyrkii myös paleltamaan, mikä on helposti väistetty liikunnolla, hihallisella torkkupeitolla sekä saavillisella teetä. Yrittää väsyttääkin, mutta perusfiilis on kumminkin ihan käypä ja jopa hilpeä. Syitä siihen seuraavassa:

Joulukalenterista on avattu pian puolet luukuista, ja olen unohtanut vasta kerran täyttää ylläpitämäni kuorma-autokalenterin, jonka pieniin luukkuihin mahtuu tarra, keräilykortti tai pieni lappunen: ”kurkista halkopinoon”. Halkojen päältä tai paikalta löytyy toisinaan piparkakkumuotti tai muuta luukkuun liian suurta. Jos luukku ammottaa tyhjyyttään, huijaan pienen hetkeksi loitommalle ja turvaudun hätäapusuklaakonvehtiin. Joulua on kiva väsätä pientä ihmistä ajatellen ja tämän jännitystä seuraillen.

Syksyn työt ovat kelpo mallilla. Kevääksikin puuhaa jää, mutta tänä vuonna olen onnistunut välttämään jyrän alle jäämisen tunteen. Taannoinen työharjoittelujakso horjutti muutaman viikon verran ajatuksiani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Tuntui, että pitäisi sittenkin tehdä joskus jotain muuta. Nyt olen sopeutunut takaisin ja viihdyn niin työtehtävien kuin porukankin ansiosta. Kuka tietää, mihin vielä päädyn, mutta nyt on hyvä näin.

Talvi näyttää ja tuntuu talvelta. Elän kesästä ja valosta, mutta tykkään olla myös pakkasen armoilla. Jos on tarpeeksi vaatteita yllä, glögiä lasissa tai edes odottamassa. Ja lähellä tärkeimmät.

Niin että närästäköön.

J.


Väärässä paikassa

Tänään olen tuntenut monta kertaa olevani väärässä paikassa, kuullut vääriä asioita, miettinyt miten suhtautua niiihin ja tehnyt turhia hommia. Turhista hommista käyköön nettikaupassa hengailu sen sijaan, että olisin korjannut kokeita, kirjoitelmia, kirjatöitä ja raportteja, joita minulla on hauenkuvilla kuvitettu kangaskassi pullollaan.

Viime yönä päästin Ansa Loukkusen pissalle kolmen aikaan. Lapseni koki saman kohtalon, joskin hänen pissapaikassaan oli enemmän lämpöasteita kuin edellisen lirijän. Takaoven raosta puhaltanut pakkasilma virkisti minua ja stressaantunut mieleni virkosi entisestään, kun lapsen vessareissun jälkeen päähäni pälkähtivät kokeet, siis ne korjaamattomat. Aamulla korjasin kokeita ennen lähtöä reitille päiväkoti-koulu ja ystäväni Ansa onnistui puremaan palasen yhden oppilaan kokeesta sillä välin, kun minun vuorostani oli poikettava huussissa. Ja tiedoksi niille lukijoille, jotka arvelevat meidän vain tramppaavan vessoissa ja takapihalla pissoilla, teemme muutakin. Tänäänkin olen juonut Pepsimaxia, jota sisareni puolusti, kun minä erehdyin kutsumaan tuota ruskeaa litkua turhuudeksi.

Päivässä on toki ollut hyviäkin hetkiä toisin kuin ankeasta alkutilityksestä voisi päätellä. Olen tänään ehtinyt jumpata työpäivän päätteeksi mainiossa työpaikan naisporukassa, viesteillyt ystäväni J:n kanssa, puhunut siskon kanssa puhelimessa lapsen oksennuksesta, saanut viettää aikaa pienen ihmisen kanssa ja harjoituttaa Loukkusta koiraeskarissa.

Parasta päivässä ovat hetket lapsen kanssa, joka jaksaa herätä aamuisin joulukalenterin voimalla. Ja iltaisin luemme kirjaa, usein liikaa pitkiä pätkiä niin, että kello on rientänyt kauas. Mutta kun kirja on niin hyvä. Tällä hetkellä luemme teosta Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Ihan mahtava lastenkirja.

Kivaa tiistaita!

Ee

ps. Jotenkin kummallisesti kaipaan Tampereelle. Ehtisinköhän ennen joulua?

maanantai 3. joulukuuta 2012

Talviturkissako?

-Mä olen karvainen nainen, sanoi työkaverini muutama viikko sitten koulutuspäivän kahvitauolla ja katsoi käsivarttaan. Samainen työkaveri oli seuranani ensiapukurssilla. Ensin sidoimme kuvitteellisia haavoja yläraajoista. Sitten tuli alaraajojen vuoro. -Sitokaa sääreen tullut haava, neuvoi sairaanhoitaja, joka kurssia piti. -Ootsä ajanut säärikarvat? -En. -Emmäkään. -No sit meillä on se haava reidessä.

2000-luvun naisella on kamala karvaongelma. Ennen puhuttiin ihokarvojen liiallisesta kasvusta. Muistan yläkoulun biologian tunnit ja opettajan maininnan hirsutismista. Lunttasin terveyskirjastosta, jossa kerrottiin, että vaivasta kärsii 5-10 prosenttia naisista. Hei onnea liian karvaiset, vaiva on hyvänlaatuinen, kertoo Duodecim. Minäpä kerron, että arviolta kaikki naiset kärsivät ihan tavallisesta karvanpukkaamisesta. Sääriin tulee karvaa, kainaloihin, kasvoihin, sinne ja kulmakarvoissa vääriin kohtiin. Ei hirsutismia, mutta nykynaiselle ongelmallista. Ei ihme, jos joskus on pinna piukealla, kun tietää, että joutuu iltapesujensa yhteydessä höyläämään metritolkulla talvikuivaa ihoa tai pientä ihokaistaletta, joka pitää verhota jälleen seuraavana päivänä pieniin alushousuihin. Siis sellaisiin, joihin on käytetty kymmenen kertaa kaksitoista senttiä kooltaan oleva kankaanpala ja narua.

Sata vuotta sitten ihmisillä oli oikeita ongelmia ja sellaisia töitä, niin kuin hemmetin rankka maanviljelys ja pyykkien pesu käsin, ettei ehtinyt Mäkitalon Liisikään miettiä häpykarvojaan, kun itseään lahkeellisiin kalsareihin tunki ja synnytti seitsemättä lastaan saunassa. Toista on nyt. Nainenhan ei voi harrastaa mitään liikuntaakaan (paitsi sauvakävelyä) ilman, että vääriin paikkoihin kasvaneet karvat on poistettu. Kukapa haluaisi saada saakutin kalliilla jäsenyyskuntosalilla lisänimen karvanainen. -Hei varo, sä joudut jumppaamaan karvanaisen vieressä. Tai synnytys. Tuskin kukaan haluaa kätilöiden puhuvan kahvihuoneessa, että se karvatoosa on parantunut ihan hyvin. Selvyyden vuoksi kertaan vielä, mihin saa kasvaa karvaa. Karvojen hyväksytyt kasvualueet ovat silmäluomien reunoilla (ripset), kulmakarvojen tietämillä tietyllä rajatulla alueella ja sitten päässä. Hiusten on syytä olla tuuheat ja ripsien niin vahvat, että niillä torjuu sudenkorennon lennon, jos sellainen nyt sattuisi ensi kesänä maauimalassa silmää kohti syöksymään.

Nykyään mummotkin ovat karvattomia. Tai siis eivät ihan kaikki. Kuusikymppiset ovat, olen katsonut uimahallissa. Maire ja Irma, niin ja Tellu, jotka ovat seiskakymppisiä tai vanhempia, antavat kaikkien karvojen kasvaa eli he eivät luojan luomaan koske. Siinä ovat peitossa niin jalkojen väli, kainalot kuin sääretkin. Nilkoissa mummoilla on karvareunukset. Samanlaiset olen nähnyt yhdellä ihanalla työhevosella. Mutta hevonen onkin muutenkin karvainen.

Kasvatamme karvatonta sukupolvea, sillä höylääväthän ne neljäsluokkalaisetkin, joiden murrosikä on alkanut aikaisin. Niin Hesarin mukaan käy nykyään. Onneksi en ole neljäsluokkalainen, enkä ollut silloin, kun murrosikäni alkoi. Evoluutiolle esittäisin toiveen. Karvat veke silmien alapuoliselta alueelta. Vaikeampiakin asioita on ihmisestä muutettu aikojen saatossa, poistettu luusiltaa silmien päältä ja niin poispäin. Kyllä kai sitä yhdet sääri-, kainalo- ja alakarvat saisi ihmisestä pois. Nykyään on lämpökerrastotkin jo, niin eivät paikat jäädy.

Eilen sauvakävelin säärikarvoineni pitkin metsää. Minun ja ystäväni lenkki päättyi maauimalan parkkipaikalle. Kiitin mielessäni vuodenaikaa ja sitä, että uimala oli kiinni. Nyt ei tarvitse moneen kuukauteen siirtää jälkikasvuaan lastenaltaasta syvempiin vesiin. Viime kesänä piti. Lastenaltaan vesi ulottui syvässä päässä erään äidin reisiin. Siinä uivat vierekkäin hänen lapsensa ja häpykarvansa. Minä katsoin parhaaksi nostaa omani, karvani ja lapseni, pois altaasta.

Maanantaita toivottaen,

Ee