Olen ommellut viikon aikana enemmän kuin kahden viime vuoden aikana. Tähän ei paljoa vaadita, en ole ompelevaa sorttia. Haluaisin osata, mutta inspiraation tullessa maltti katoaa, eikä pitkäjänteisestä näpertämisestä ole tulla mitään. Kolmannella luokalla ystäväni, yhtä hosuli kuin minäkin, liimasi kutimesta paenneen silmukan, jottei olisi karannut pidemmälle. Oman trikoopaitani kaula-aukko suureni suurenemistaan, kun päärmeessä oli aina jotain ruttua.
Löysin kuitenkin itseni esimiehen huoneesta ilmoittamasta, että voisin ommella kollegan läksiäislahjaan taskuja. Kyseessä oli puuvillainen taiteilijan takki, joten homma ei huimannut haastavuudellaan. Silti täytyi kaivaa ala-asteen käsityön kirja esille ja kerrata työvaiheet. Lopputulos olisi yllättänyt Esteri-openkin, vaikka yhdestä taskusta tulikin liian pieni.
Tästä innostuneena tilasin verhokangasta. Lapselle verhot sänkysyvennykseen ja pimennystä omaankin makuukammariin.
Ompelun lisäksi olen jumpannut. Puhisen eteisen matolla punnerruksia ja vatsarutistuksia, välillä välttelen kahvakuulan iskeytymistä polvilumpioihin. Kerran jumppasin pitkissä kalsareissani, kun ovi aukesi ja naapurin isäntä palautti poikani leikkitreffeiltä. Hehkeän kohtaamisen jälkeen varmistin naapurin emännältä, oliko miehensä selvinnyt hämmennyksestä. Oli, mutta ei ole sen koommin käväissyt.
Tänä pääsiäisenä ei maalattu munia Pirteiden munien kokoonpanolla, mutta oman perheen voimin kylläkin. Munien jälkeen maalasimme lapsen. Eihän se vesiväri kuivuttuaan kovin hyvin ihosta lähde. Loppupäiväksi huolettomat kledjut niskaan, jotta saatiin väri tarttumaan niihin. Oli taas hoitotädillä ihmettelemistä ja lapsella kerrottavaa.
J
Moi! Pitkästä aikaa tulin kurkkaamaan blogia. Teitä on kiva lukea! Oon kyllä vähän järkyttynyt että olet tehnyt sovinnon ompelukoneen kanssa. :) Se laite kuuluu edelleen fobialistalleni. Mut puikkojen kanssa olen kyllä sinut, neulominen silloin tällöin on ihan kivaa!
VastaaPoistaEen kirjoituksissa on tummempia sävyjä. Toivotan voimia!
Meillä on kaikki terveitä, mistä en aina muista olla kiitollinen. Mutta Ee sai taas muistamaan kuinka arvokasta se on.
Terveydestä huolimatta viime viikkoina on tuntunut, että oravanpyörä pyörii liian nopeasti enkä vain pysy mukana. Siis ihan klassinen työn ja perhe-elämän yhdistämisen ongelma. Usein petyn itseeni kun huomaan väsyneenä kaatavani työhuolia lasten niskaan. Hermostun pikkujutuista. En olisi ikinä ennen lapsia uskonut että HUUDAN näin paljon. Pahinta on riehuvat, painivat veljekset iltapala-aikaan. Onneksi esikoinen osaa jo suhtautua: "äiti, nyt sulla meni hermot". Niin.
Ihaniahan ne, maailman tärkeimmät. Voin vain aavistaa, kuinka näitä ruuhkaisia vuosia on vielä joskus ikävä.
Paljon terveisiä!
L
L,
VastaaPoistapienet tuntevat äitinsä, eivätkä pienestä hätkähdä. Kun perusluottamus on vankka, sekaan mahtuu vähän sekaisempiakin tilanteita.
Vaikka olenkin kasvanut veljien elävöittävässä seurassa, yllätyn silti toisinaan poikain maailmaan kuuluvista jutuista. Ne opettavat meitä kaiken aikaa, mokomat!
J