Äiti ei ymmärrä iPadin peleistä tuon taivaallista, eikä kyläpaikan television käyttökään suju ongelmitta. Lapsen polkupyörään hankittiin nopeus- ja matkamittari. Lapsi ehdotti, josko testattaisiin. Äiti ehdotti, josko odotettaisiin iskä kotiin. ”Äiti, siinä on kyllä vain yksi nappi”, rohkaisi lapsi.
Luotan laitteiden logiikan avautuvan keskivertotolkulle, ja kokeilen uusia vempaimia ennakkoluulottomasti. Työpaikallani olen siinä vähemmistössä, joka ottaa uudet tietotekniset sovellukset innolla vastaan. En ole silti millään tasolla kiinnostunut television äänenlaadusta (jotta eron huomaisi, tulisi töllön volyymin olla häiritsevän kovalla) enkä tietokonepeleistä. Olen vain etäisesti tietoinen pelien ideasta, vain varmistuakseni, ettei niissä räjäytetä ketään tai näytetä tissejä.
Keittiössäni pauhaa radio, joka rätisee, kun sen ohi kuljetaan. Ei haittaa, sillä ratkaisu ongelmaan on tiedossa: älä kulje antennin ohi tai vaihda taajuutta. Eipä tarvitse päivittää ohjelmistoa.
Lapsi saa pelata kaksi kertaa viikossa. Kun ei ole pelipäivä, pieni keksii mainiosti puuhaa, mutta pelipäivien aamuina aika kuluu puhelimen tai tietokoneen kärttämiseen. Sairaalassa sain seurata, miten tablettitietokoneen silittely vaikuttaa pienen pulssiin. Syke nousi kymmenellä. Oli annettava pelata, sillä paikoillaan odottelua riitti, mutta nyt on äidillä näyttöä pelaamisen haitoista.
Tässä sitä sitten tasapainoillaan opettavaisen ja liiallisen tietotekniikkamäärän välillä. Tehdään vastapainoksi juustokuvusta ensilantille turvasäiliö ja talouspaperirullista avaruussukkula. Ei pudota kärryiltä, kun kehitys kehittyy, mutta pärjätään pahvilla ja maalarinteipilläkin.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti