tiistai 6. tammikuuta 2015

Tsirp, tsirp! Tipusenne ovat jälleen täällä.

Monta munaa on putkahtanut kanalan pahnoille sitten viime päivityksen. Vaikka arki on ollut paikoin kuin kolmen minuutin munan viipaloiminen aamiaisleivälle, on kaikki hyvin. Sadanyhdeksän kilometrin työmatka on vaihtunut lyhyempään ja työyhteisö toiseen. Näin jälkikäteen voin kertoa, että ihmiselle tekee hyvää nähdä muutakin kuin 11-tie ja Pori.

Viime päivät mieleni on askarrellut erään visaisen ongelman parissa. En nimittäin ymmärrä, millaisin kutsuhuudoin minun pitäisi pikkulintuja kutsua, että he suvaitsisivat saapua lintulaudalle, jonka viritin koivusta töröttävään oksaan. Valitsin lintulaudan paikan täysin itsekkäin perustein. Haluan istua lauantaisin ja sunnuntaisin keittiössä, juoda teetä ja seurailla, kuinka pienet lintuset syövät herkkuja, joita tarjoilen heille valkoisessa ravintolassa. Arkisinkin oletan lintujen ruokailevan valoisaan aikaan, mutta minä olen silloin töissä ja juon teeni toisaalla. Siksi kaikki odotukset on ladattava viikonloppuun, kuinkas muutenkaan.

Laitoin lintulaudan paikalleen jo monta päivää sitten. Odotin ja tuijotin niin lauantaina, sunnuntaina kuin loppiaisena pihalle. Ei linnun lintua. Naapurin kissa kävi kaivamassa talomme kivijalkaa (tarpeillaan, otaksun) ja minä koputin ikkunaan. Ei helkkari, kissakin sabotoi minun ja lintujen välistä yhteyttä, joka syntyisi heti, kun linnut suvaitsisivat saapua lintulaudalle, jonka valitsin talomme väriin sointuvana.

Googlasin vinkkejä lintulaudan sijoittamiseksi. Ei sillä, en ole lautaa siirtämässä. Pahimmassa tapauksessa joutuisin juomaan  teeni kodinhoitohuoneessa keskellä viikkaamattomia pyykkejä, enkä näkisin pyykkikasojen takaa yhtään lintua. Birdlifen sivuilla kerrottiin, että lintulauta pitää sijoittaa kauas ikkunoista. Päätin sivuuttaa ensimmäisen ohjeen. Siirryin kohtaan kaksi. Lintulauta käskettiin pistää pensasaitaan. Melkein aloin itkeä. Pihallamme ei ole pensasaitaa. Ehkä ensi syksynä pihaa ympäröi hentoisten taimien rivi, mutta sellainen ei kanna lintulautaa kymmeneen vuoteen.

Koska hätäni on aito ja lintulauta pyörii mielessäni alituiseen, päätin kysyä mieheltä, kuinka linnut löytävät lintulaudalle ja kuinka saisin pikku sirkuttajat huomaamaan heille tarjoillun aterian. Mies nauroi ja ehdotti kylttiä tien reunaan. -Surkeita ohjeita, sanoin. Virkkeen loppuun mies tunki oman kysymyksensä -Siis onko meillä jossain lintulauta?

Odotan jo tulevaa viikonloppua. Toivon, että näen lintulaudalla vaikka oravan, jota todelliset lintuharrastajat pitävät ryövärinä. Tai harakan tai hiiren, sillä jonkunhan ne lintujen ruuat täytyy syödä.

Olemme palanneet blogimme lintulaudalle uusin voimin. Lennähtäkäähän jälleen mukaamme!

Ee