sunnuntai 25. marraskuuta 2012


Viikonloppu on parhautta. Perjantaina sai mennä nukkumaan niin, ettei puhelinta tarvinnut ajastaa herättämään. Heräsin niin lauantaina kuin tänään ennen pientä ihmistä ja ehdin tehdä opiskelujuttujani. Tänään kuuntelin opiskelutouhujeni taustalla Vain elämää-sarjan musiikkia. Hyvä, että eilen naputtelin digiboksin nauhoittamaan.

Ansa Loukkunen viihtyi seuranani koko aamun, tuli alakertaan samaa matkaa ja seurasi kuin hai laivaa. Niin aina.





Hetken hänellä oli omia touhuja ilmaisjakelulehtien parissa. Sivujen välissä oli nameja.




En jaksanut odottaa ensimmäistä adventtia, vaan viritin valoa pimeään, keittiöön ja olohuoneeseen. Verhottomasta olohuoneesta tuli minusta ihana. Ulkona on vihreää, kuten olohuoneen ikkunasta näkee.


Yhtä vehreältä näyttää etupihalla.


En viitsinyt laittaa lauantaina lounasta itse. Niinpä suuntasimme kotikaupunkimme taidemuseoon brunssille. Ruoka maksoi aikuiselta kympin ja lapselta vitosen. Ruokaa oli tarjolla monenlaista ja se oli ihan hyvää, ehkä hieman liian kotiruokamaista kuitenkin. Ruokaa enemmän minua miellyttikin miljöö. Pieni ihminen söi nopeammin kuin iso ja niinpä hänellä oli aikaa nauttia kahvilan puolella taiteesta. Katsella näytöltä kuvia ja kuunnella lasten naurua. Ja nauraa mukana.


Punajuurikeitto, tuore ruisleipä ja sinihomejuusto maistuivat minulle erinomaisesti. Keitto tarjoiltiin isosta mukista.



Brunssin jälkeen suuntasimme taidenäyttelyyn, jossa oli kova meteli ja pimeää. Pienelle ihmiselle museon lipunmyynnistä sai kuulosuojaimet, siis kuulottimet, kuten loistavalahkeinen vesseli niitä kutsuu.

Pimeässä sai tutkia sydäntä, ei omaansa, vaan Pavel Mrkusin, jonka näyttely Next Planet on. Ja juu, hänen nimensä kirjoitetaan juuri noin.


Pienistä rei'istä sai kurkistaa useisiin laatikoihin. Yhdessä näytti tältä.


Toisessa näyttelyssä kurkistimme Mairen Gullichsenin kokoelmaan. Läheltä katsoen se näytti erilaiselta kuin kauempaa.






Ihana väri, lämpö kaiken tämän hämäryyden keskellä.

Alkavaa viikkoa toivottaen ja illan tanssikisoja odottaen,

Ee

Jälkikirjoitus. Ei viikonloppu mitään jatkuvaa auvoa ole ollut. Neljävuotias osaa vaatia saakelinmoisella tahdolla ängri bööds-pelejä pelattavakseen. Nyt on pelitaukoa viikko.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Martta

Olen päättänyt muuttua kokonaan martaksi. Siis sellaiseksi ihmiseksi, joka hilloaa, säilöö, harjaa maton hapsut, leipoo, tekee kotikaljaa, sukii itsensä ja lapsensa, käyttää Prisman muovikassit ja alushousunsakin matonkuteena, vetää keskelle päätä jakauksen käytännöllisyyden vuoksi, hakkaa matot, pesee mattojen välit vähintään pari kertaa viikossa, kasvattaa kaikkea mahdollista (ei tietenkään mitään höpöheinää), kitkee porkkanapenkkiä pyrstö pystyssä, sauvakävelee, pesee jääkaapin ja vessan etikalla ja leikkaa kyntensä, koska pitkillä kynsillä ei ihminen tee yhtään mitään, vaan muistuttaa Jöröjukkaa tai jotain muuta satuhahmoa. Uskottava nainen ei ulkoisilla ansioilla koreile.

Syyslomalla haravoin. Olen ilmeisesti tehnyt sitä lapseni nähden liian vähän, sillä lapseni kysyi isältään, joka vieressä vaihtoi autoon talvirenkaita (kyllä, sukupuoliroolit elävät ja tosimartta tekee vain naisten töitä, mies puunatkoon autoja), että onko toi juuriharja, millä äiti huiskii. Lapseni on viettänyt aikaa liikaa urbaanissa ympäristössä, siinä sykkeessä, josta Furmanin Ben, Tahkokallion Keke ja Sinkkosen Jari varmaan nykyvanhempia varoittavat. Jaria kiittäisin tässä kohtaa, kyllä, lapseni leikkii pyssyillä, mutta Jarin mukaan se on ok. Niin, juuriharja se ei ollut, vaan harava. Johtopäätös: Olen lintsannut paitsi haravoinnista, myös mattojen pesusta. Lehdet ovat jääneet lumen alle tai syyssateiden. Matot on pessyt pesula.

Totuus tulee lapsen suusta. Portaikossamme on kapea ikkuna, josta näkee etupihalle. Meidän ja parin naapurin. Naapurin täti, seitsemänkymppinen ja niin pirun vireä Tellu, hakkasi yksi lauantaiaamu mattoja. Lapseni huusi minulle, joka istuin Hesarin ja teemukillisen äärellä alakerrassa siinä kymmenen jälkeen aamulla (ripsiväriä olin jo laittanut, kiitos äitini lausahduksen, että kyllä ihmisen täytyy laittaa itsensä ihmisen näköiseksi), että Tellu lyö kepillä mattoja. Niin vain puuttuu suomen kielen laatua valvovan ihmisen lapselta kielestään ilmaus "hakata mattoja" ja mitä, kepillä! Mattopiiskahan se on. Meilläkin oli joskus sellainen, mutta annoin sen pois. Martat, siis ne oikeat, kertoivat Hesarissa olleessa jutussa, ettei mattoja saa hakata. Katkeavat vielä kuteet. En käynyt yöpaidassani sanomassa Tellulle, että lopeta hyvä ihminen, pilaat mattosi. Mietin omia mattojani ja niiden kuteita. Eivät ehkä kuteet katkeaisi millään, ovat koirankarvan ja hiekan vahvistamat.

Huomenna imuroin, lupaan ja vannon.

Ee

perjantai 9. marraskuuta 2012

Samaa ruokaa

”Äiti, miksi me syödään pitsan aineksia?”, kysyi lapsi, kun työnsin eteensä kesäkurpitsa-jauhelihapaistosta. ”Äiti, yksi on kyllä parempi kokki kuin sinä. Hoitotäti, se tekee aina hyvää ruokaa.” ”Äiti, tää on niin hyvää etten syö enempää.”

Yritän tarjota lapselleni monipuolista apetta. En ole kastikemestari enkä muutenkaan saa raaka-aineita maistumaan muulta kuin raaka-aineelta. Pyöritän samoja perusreseptejä viikosta toiseen, ja yllättävän usein onnistun tekemään sitä, mitä hoitopaikassakin on jo lounaaksi tarjottu (tämän taidon olen perinyt omalta äidiltäni).

Jos lasken erikseen kaikki jauhelihasta tehdyt ruoat ja lisän niihin muut keskinkertaisen luovuuteni rajoissa toteutetut, pääsen noin 30 ruokaan. Tässä luvussa on jo muutama eineskin mukana. Noin kuukauden siis söisi joka päivä eri sapuskaa, jos näitä murkinoita tulisi tehtyä tasaisessa järjestyksessä. Tosiasiassa listalla vilahtelee pestopasta, siskonmakkarasoppa ja jauhelihakastike muita useammin.

Ärsytän pienen makunystyröitä ja erityisesti ennakkoluuloista asennetta ajoittain jollain uudella vihanneksella tai suutuntumalla. Silti arvostan helposti valmistuvaa, tuttua ruokaa, joka jättää tekijälle aikaa vaikka metsässä tallusteluun ja saa syöjän vatsan täyteen. Ehkä viihtyisinkin keittiössä paremmin, jollei se olisi pois lapsen kanssa vietetystä ajasta. Varmaankin tulevaisuudessa, kun vähän suurempi pieni alkaa kulkea itsekseen harrastuksissa ja kavereilla, voisin ottaa kokkailun harrastuksena ja panostaa aterioihin enemmän. Siihen asti meillä syödään samaa.

J

lauantai 3. marraskuuta 2012

Itsekseen

Jäin yllättäen yksin lauantai-illaksi ja -yöksi kotiin. Miehen työvuoroon osasin varautua, mutta että lapsikin löysi seuraa serkuistaan ja siirtyi mummun ja vaarin iloksi. Vastahan tuo pieni oli muutama viikko sitten ensi kertaa yökylässä, ja nyt sillä reissulla hankitulla itsevarmuudella lähti kahden minuutin varoitusajalla kohti uusia kokemuksia.

Piha täynnä kynttilöitä, muutama sisälläkin. Tunnelmavalaistus on nopein keino siistiä koti pölystä (viimeksi imuroidessani sohvan alta löytyi kunnallisvaalien äänestyslappu). Piirakan täytteenä pinaattia, fetajuustoa, suppilovahveroa ja pekonia. Kupissa vielä teetä, seuraavaksi glögiä. Hyvän mielen musiikkia.

Ihan piristävää olla yksin, vaikken taaskaan tee mitään, mikä ei onnistuisi porukassakin. Kirjoitan. Luen. Teen biisilistaa juoksulenkkejä varten. Soitan tärkeille. Kohta ehkä höpötän niin että tuntuu, jos naapurin glögiseura löytää perille. Luen taas. Nukun keskellä sänkyä.