”Hoidossa kai syöt ihan reippaasti?” - "Niin, mutta siellä on parempaa ruokaa”.
Myönnetään, keskiankea lounashan se oli. Riisiä ja kaupan lihapullia ketsupilla. Markettivaellus oli lykkääntynyt kuumeen vuoksi.
Lapsi oli tehosairastanut torstain. Isänsä sai viettää koko päivän sohvalla kuumepotilaan kanssa. Minä jäin perjantaiksi kotiin, ja toki lapsi oli silloin jo kyllästynyt sohvailuun ja halusi toimintaa. Itse olisin hyvinkin pärjännyt torkkupeiton alla lehtipino sylissä. Olen kutakuinkin touhukas, mutta mieluummin vetelehdin kuin luovin sisätiloihin turhautuneen, tautiväsymyksestä itkuherkän napisijan kanssa tunnista toiseen. Afrikan Tähden rosvot ja jalokivet löytyivät vääristä paikoista, sitä tärkeintä pikkulegopalikkaa taas ei löytynyt mistään. Puolilta päivin olin jo valmis luopumaan sisäpäiväperiaatteesta, ja tuo lounasmeuhkaaminen oli viimeinen niitti. Tarvitsimme molemmat muuta ajateltavaa.
Lähdimme naapurikaupungin palloiluhalliin ihailemaan parvelta lukion tokaluokkalaisten tansseja. Prinsessat piristivät pienen päivää, vaikka itse parvikin olisi varmaan jo riittänyt. Jos ihan tarkkoja ollaan, pelkkä automatka taisi vähän helpottaa.
Nurina jäi kuitenkin päälle, vaikka tauti oli jo selätetty. Lapsi alkoi kuulostaa murrosikäiseltä möksöttäjältä. Inttäminen ja kitinä lähtivät vasta, kun me vanhemmat yhdessä huomautimme viallisesta äänensävystä. Kerroimme sen korjaantuvan vain yhdellä tavalla: kutituksella. Seurasi ankaraa kalsaripainia ja naurunremakka. Toimii ehkä viisivuotiaalla, mutta älkää kokeilko minuun. Haluan möksöttää hetken rauhassa. Halata saa.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti