maanantai 24. syyskuuta 2012

Liksom kieliasiaa

Lapseni kielikylpy on muotoa Asterix-elokuva ja Hauskat kotivideot. Hän osaa sanoa ranskaksi ”lohta vai lohta” ja hokee usein Oh my god. Syntymäpäivätoivotus kuuluu: Angry Bird to you, mutta numerot yhdestä kymmeneen sujuvat englanniksi moitteetta.

Olin itse koulussa kohtalaisen epävarma kielissä. Opin helposti kieliopin, mutta oma tuottaminen ja valmiidenkaan virkkeiden lausuminen oli ujoa ja vaivalloista. Päädyin kuitenkin opiskelemaan toisella kotimaisella, mikä olikin minulle ja monelle muullekin kenties ainoa tie saavuttaa käyttökelpoinen kielitaito. Nykyään työskentelen noin 40-prosenttisesti englannin kielellä, joka sekin vahvistuu näemmä tehokkaimmin väkisin käytettynä. Espanjan, eestin, saksan ja ranskan alkeet eivät juuri kanna mutta saavat yrittämään ymmärtämistä.

Voisin opettaa lapseni vajaakaksikieliseksi, mutta en tohdi puhua hänelle luonnontiederuotsia. Sanavarastoni on ytimekäs mutta arjessa melko tarpeeton. Tyydyn muutamiin lausahduksiin ja hokemiin. Josko niistä jokin tukisi pientä koululaista sitten joskus edes hiukan.

Erään ystäväni sukulaislapset totesivat vietettyään päiväkoti-ikäisinä muutaman kuukauden vieraassa maassa, että ”nyt se paha olo siellä päiväkodissa alkaa pikku hiljaa hellittää”. Aika karua, vaikka tuossa vaiheessa tietysti jo lohdullistakin kuultavaa. Kieli on pienellekin tärkeä väline, ja vasta sen sujuessa muukin maistuu. Uuden kielen omaksuminen on todella väsyttävää mutta viimein palkitsevaa. Sitä tuntee itsensä tyhmäksi ja aneemiseksi, kun ei pysty ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan haluamallaan tavalla. Tyytyy vain välttämättömään ja sitäkin joutuu oikomaan, kun tarvittavat sanat ovat hukassa.

Silloin tällöin pääsi tukemaan suomenruotsalaisten suomen kielen käyttöä. Löysin itseni puhumasta huonoa suomea: jätin surutta aikamuodot ja verbien taivutuksetkin pois. Ymmärrän, että murteet tarttuvat helposti, mutta kuinka altis vaikutteille sitä voi olla?! En osannut puhua ylpeästi oikein, vaan alensin oman taitoni kuulijan taitojen tasolle. Selkokieli olisi noissa tilanteissa ollut molempia osapuolia miellyttävämpi vaihtoehto.

Suomen kieli on minulle rakas, ja haluan lapsenikin oppivan sen rikkauden. Keskityn siis siihen, joka sujuu ja jonka vivahteilla voi leikitellä. Mun tarttee kampaa mun tukka. Kekä tahtoo lisempiä suklaita?

J

Vain kolmekymmentä euroa


Ruoka on uutisten mukaan kallistunut. Esimerkiksi Taloussanomat uutisoi heinäkuussa 2012 ruuan hinnan melkoisesta kipuamisesta (Taloussanomien uutinen). Palkkojen ostovoima sen kuin heikkenee, jos palkat eivät nouse ja ruuan hinta sinkoilee kohti korkeuksia.

Nykyään kuulee usein sanottavan, ettei kahdellakympillä saa ruokakaupasta mitään. Opiskeluaikana sillä sai ruisleipää, rasvatonta maitoa, Emmental-juustoa, vihreitä omenoita ja puurohiutaleita viikoksi ja pidemmäksikin aikaa. Muuta ei opiskelija kotiinsa arkipäivinä tarvinnut, sillä yliopistoruokalassa sai maittavan lounaan parilla eurolla. Niinpä päätin testata, miten pärjään viikon kolmellakympillä tehdessäni ruokaostoksia. Kympin korotus viikon ruokarahaan, siis kahdestakympistä kolmeen, tulee oikeutetusti siitä, että nyt minun itseni lisäksi täytyy ruokkia myös pieni ihminen ja välillä eräs isompikin ihminen, joka syö tosi paljon. Lounaan syön työpaikalla, kouluruokaa. Ja muutkin täällä mussuttavat syövät päivisin ja joskus öisinkin muualla kuin kotona.

Tänään suhasin työpäivän jälkeen läheiseen K-Supermarketiin ja koko ajan laskin, sillä päätökseni mukaan minulla olisi käytettävissäni vain kolmekymmentä euroa, ei yhtään enempää. Käyn toisinaan Prismassa, toisinaan K-Supermarketissa ja välillä Valintatalossa, yleensä illalla, kun Pepsimaxin himo yltyy mittaamattomaksi. Liian usein ostan turhia asioita, limsaa ja jäätelöä, joskus keksiä ja karkkia. Lehtiä silloin tällöin. Mitä useammin kaupassa käyn, sitä enemmän tarjoutuu turhuusostojen mahdollisuuksia. Tyhmää, eikö!

Päätin etukäteen, että tänään syömme mummon tekemiä lihapullia ja värkkäämiäni uuniperunoita. Huomiseksi jäi muutamia lihapullia, nakkeja ja kanapastaa. Ne mussutamme pois tiistaina. Keskiviikkona teen jauheliha-kasviskeittoa ja loppuviikolle on kanaa.

29,55 euroa kilahti kaupan kassaan. 

      
Ruuan lisäksi ostin hammastahnaa, ettei iske suuhun karies tai muu pahuus. Ei jäätelöä, ei Pepsimaxia. Eikä muitakaan herkkuja lainkaan, rahkaa ja kermasekoitetta tosin, niin saan sössättyä rahkaa viime kesän mansikoista. Päärynöitä oli muutama entuudestaan ja kaapissa riisiä ja makaronia. Jauhoja ja muniakin löytyi entuudestaan, sekä kasvisliemivalmistetta. Nollasta en siis aloittanut.

Nyt kokeillaan, kuinka pitkälle pötkimme tällä satsilla. Otatko haasteen vastaan?

Ee

lauantai 22. syyskuuta 2012

Yksi oikein, kaksi nurin.

Aloin pikkujäbän sairasloman innoittamana neuloa. Kyseessä on sellainen neulekauluri, jonka toivon valmistuvan pian, enkä jäävän sinne mä pidän pienen tauon tästä neuletyöstä-lootaan. Langat kaivoin kellarissa olevasta laatikosta, yhdestä monista ja puikotkin löytyivät sieltä. Sitten vain 70 silmukkaa puikolle ja tekemään. Vähän tuli jo resoriin, yksi oikein ja kaksi nurin, virheitä, mutta ketä kiinnostaa. Ei ketään. Neulominen rentouttaa, sanoi aivotutkija lehdessä ja kuulemma lisää innovatiivisuutta. Olen pian tyyni ideanikkari.

Ilta on sujunut mainiosti, samoin päiväkin. Roudasin jalkavaivaisen lapsen, joka on lähes kaksiviikkoisen vuodeleponsa aikana oppinut voltin eteenpäin, päiväksi Tampereelle mielenterveydellisistä syistä. Menimme junalla, söimme entisessä opiskelukaupungissani, ostimme legoja Stockalta ja keinuimme leikkipuistossa. Ja sitten junalla kotiin. Pieni ihminen nukkui paluumatkan ja kysyi kotikaupungin asemalla, kun kiiruhdimme puskapissalle, että tuliko juna samaa reittiä takaisin. Häneltä kun jäivät maisemien katselut vähiin nukkumisen takia. Juu, samalla reitillä oltiin.

Olin reilu äiti ja annoin illan iloksi lapsen uida ammeessa. Itse istuin kylppärissä pöntön kannella ja neuloin. Kysyin, mikä oli parasta reissussa. Stocka, sanoi lapsi. Miksi, kyselin perusteluita. Legojen takia. Minusta Tampereessa oli parasta Tampere.

Autottoman päivän illassa,

Ee

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kunpa aina muistaisin,

että niin moni asia elämässä on tosi hyvin. En kitisisi, rutisisi, valittaisi, hermoilisi, kiiruhtaisi, pähkäilisi, stressaisi, vaan ymmärtäisin, että kaikki on tässä.

Huoli pienestä ihmisestä pakottaa aikuisen miettimään yhtä isoa asiaa, elämää. Iltarukouksellekin oli taas aikaa. Ihan kuin muina iltoina ei muka olisi.


Sateisena aamuna, lastenosastolla,

Ee

Onneni on olla...

perjantai 7. syyskuuta 2012

Aamuista ja öistä, vähän päivistäkin

Eilen tuli kiire. Söin sämpylän juostessani bussipysäkille ja puin sukat vasta linjurin penkillä, mutta ehdinpäs. Bussissa aamukiire katkeaa. Kuuntelen radiota tai spotifyta peläten, että nauran tai laulan ääneen. Tässä maassa ja erityisesti ruuhkabussissa siitä seuraisi välitön paheksunta ja hoopoksi leimaaminen.

Suuri osa yöstä kului kotimme rappusilla istuen ja jäätelöä pienelle laryngiittipotilaalle syöttäen. Öinen usva ja komea kuu eivät tällä kertaa riittäneet vaan siirryimme ensiapuun adrenaliinille ja kortisonille. Jos yöpäivystys kotipaikkakunnaltamme loppuu, tulee näistä yöllisistä matkoista pitkiä ja siten ahdistavia. Nyt päästiin terveyskeskuksen autiolta parkkipaikalta suoraan hengitysteitä aukomaan. On aika eri asia viedä pikkupotilas pienelle, rauhalliselle ensiapuasemalle kuin jonottamaan tuntikausiksi kauas ja liian suureen yksikköön. Kun hengitys on hankalaa, muiden huonovointisten tuijottaminen tuskin parantaa lapsen omaa oloa.

Pienen päivä kotona toipilaana sujuu, kun äitikin on hiukan toistaitoinen kaiketi saman taudin vuoksi tai vain valvomisesta. Liian väsynyt hössöttääkseen kotihommia tai omia töitään (vähän sentään taistelin banaanikärpäsiä vastaan). Afrikan tähti, Dance-tallenne, legot, puuhavihot, lämmin viltti ja kirjakasa. Kiinalaista lounaaksi ja vielä päivälliseksikin (en jaksa ymmärtää annoskokoja mutta toisaalta liputan niiden puolesta; yhdestä ruokkii koko perheen ja vielä hoitoapuna olleen mumminkin) ja iltapalalla vesimelonia ja leipäjuustoa. Näistä viimeisten kohdalla pienen olotila oli silminnähden parempi, tanssi - vaikkakin kalpeana - joka suupalan välissä jotain nykytanssilta vaikuttavaa. Mainio pieni mies alkaa toipua!

J


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Työmatkapyöräilyä




Yksitoista vuotta sitten päätin, että alle viiden kilometrin pituiset matkat on taitettava omin voimin. Autoa ei ollut. Niinpä oli järkevää yhdistää arkiseen kulkemiseen liikunta. Vaikkei autoa, oli minulla polkupyörä. Polkupyörän ja uuden pyöräilykypärän innoittamana laajensin sääntöäni: alle kymmenen kilometrin mittaiset siirtymät tulee tehdä polkupyörällä. Asiaan sisältyi muutamia poikkeuksia. Serkun häihin ei ollut pakko pyöräillä, vaikka kirkkoon olisi ollut matkaa vain pari kilometriä. Yliopistolle sai mennä kaatosateessa bussilla. Muutenkin sai käyttää järkeään, muttei lintsailuun.

Pyöräilin kesätöihin. Sisko varoitteli hajusta. –Kohta sua sanotaan haisukassaksi. Työmatkapyöräily oli tavallaan esteetöntä, pyörätiet olivat sileät ja matka taittui sykkeen noustessa ylämäissä. Ainoa este oli suihku tai oikeammin sen puuttuminen. Kymmenen kilometrin reippaan pyöräilyn jälkeen iholle nousi hiki, jota sai pyyhittyä paperilla, mutta jota siitä huolimatta riitti imeytymään supermarketin kassan keinokuituiseen asuun. Olin vaativa. Ensin olisin kaivannut juoksevaa vettä ihoni huuhtelemiseen ja sitten kuivauskaappia pyöräilyvaatteiden kuivattamiseen. En luovuttanut. Päätin, että mieluummin hikoan pyöräilystä kuin bussissa istumisesta ja lakkaan murehtimasta kuivauskaapin puuttumista. Välillä tuskanhikoilutti. Ihmisten kummastelu näet ärsytti ja edelleen työmatkapyöräilijää pidetään outona spartalaisena. 

Kerron nyt kaikille. Pyöräilyssä ei ole mitään ihmeellistä. Usein tulee hiki, välillä luulee vastatuulen takia polkevansa kuntopyörää ja vaihtovaatteet ovat ryppyiset. Reisissä tuntuu ja välillä haarovälissä. Rahaa menee pistosuojattuihin kumeihin ja pyörän huoltamiseen. Enemmän rahaa kuitenkin säästyy. Kunto nousee ja työpäivän edetessä hiki laskee. Kymmenen aikaan aamulla voi hyvällä omallatunnolla syödä välipalaa. 

Helsingin Sanomat uutisoi polkupyöräilijöiden kerrostalosta (HS 1.9.2012). Minä muutan! Kohteessa ei ole lainkaan asuntokohtaisia autopaikkoja, vaan merkityt pyöräpaikat sisätiloissa. Talo olisi täynnä samanlaisia kuin minä, ristiriitojen ihmisiä. Niitä, jotka samaan aikaan säästävät ja kuluttavat. Se on pyöräillessä mahdollista.

Polkemisiin!

Ee