Viikonloppu on kääntymässä uuteen viikkoon. Aurinko on paistanut ja lämmittänyt kelmeän valkeaa ihoani. Säärissäni ei ole väriä muualla kuin toisessa kintussa kiristävässä vajaan viiden sentin mittaisessa haavassa ja parissa verisuonessa, jotka piirtävät kartan pohkeen takaosaan. Nenän päälle on ilmestynyt muutama pisama, jotka harmittavan himmeinä täplittävät kasvojani.
Posket ovat punaiset, kuten aina. Itseäni poskien punoitus ei häiritse, enhän minä sitä näe, ellen tuijota peiliin ja silloin kun tuijotan, täytyy sutia ripsiväriä tai nyppiä niitä kulmakarvauskalikkoja, jotka yrittävät kasvaa alueelle, jolta olen niitä jo vuosia karkoittanut. Stockmannin ja Sokoksen kosmetiikkaosastolla sen sijaan punainen väri saa osakseen huomiota. Valkoisiin takkeihin sonnustautuneet, eteerisesti tuoksuvat myyjättäret suosittelevat minulle vihreää voidetta, jolla punaiset posket muuttuvat normaaleiksi. En ole ostanut, vaikka kasvoillani hehkuvat punaiset jouluomenat.
1. (kaunisteltu) totuus: "Sulla on hiukan punasävyiset poskipäät."
Viikonloppuun on mahtunut urotöitä. Viikkasin vihdoin lakanat, joita jo kuukausi sitten piilottelin makuuhuoneeni nurkkaan erääseen koriin. Silloin en ehtinyt tehdä taitteluliikkeitä ennen kylään saapuvia kavereita ja sulloin lakanat paniikissa piilopaikkaan. Sitten kavereiden vierailun on tapahtunut kaikenlaista. Olen esimerkiksi käynyt töissä, lenkittänyt koiraa, käynyt kahvilla, syönyt lakunappeja ja maannut sohvalla jalat kohti kattoa. En siis millään ole ehtinyt aiemmin viikata kyseistä lakanamyttyä.
2. totuus: "Äiti, sä oot laiska. Välillä oikee laiskuri."
Olin kavereita odottaessa sullonut hätäpäissäni vähän kaikkea vähän kaikkialle ja tänään lakanoita kaapittaessani löysin pienen ihmisen uimapussinkin, jonka näkymättömyyttä olin jo ehtinyt ihmetellä. Tosin suurta huolta uimapussista ei ollut ehtinyt syntyä, mutta muutaman viikon ja helteisen päivän jälkeen niin olisi tapahtunut.
Paitsi viikkasin, myös imuroin tänään, parin päivän tauon jälkeen. Pienet kivet kilahtelivat ja päiväkodin hiekkalaatikolta perjantaina varastettu hiekka surahteli iloisesti imuriin, joka puhalsi tunkkaista ilmaa sisuksistaan. Koirankarvat, joita imuri ahnaasti hamusi sisäänsä, olivat osin tukkineet raitisilmasuodattimen tai jonkun vastaavan valkeahkon tilkun. Nypin väärälle puolelle harhautuneita Allu Koirasen karvoja ja mietin, että alkaa olla uuden imurin, pölypussittoman, aika. Itse tuunaamani pölypussit eivät näet näytä toimivan ja muutenkin imuri vetelee viimeisiään.
Sellaisen avaruusalusta muistuttavan Dysonin tahtoisin. Äitini osti sellaisen ja oli aivan haltioissaan. En tiedä, kuinka sairasta teistä on mennä sekaisin uudesta imurista, mutta minä hieman huolestuin äidistä. Pohdin jo, kuinka hän kahdenkymmenen vuoden kuluttua imuroi Dysonillaan kerran tunnissa, kun ei muista jo imuroineensa. Äiti kehui Dysonia kymmenessä minuutissa enemmän kuin isääni reilun kolmenkymmenen avioliittovuoden aikana. Ovat edelleen muuten naimisissa.
3. totuus: "Imuroit joka päivä. Lapsi ei voi olla karvaisella lattialla. Ja jos ostat sen Dysonin, peset pölysäiliön joka kerta imuroinnin jälkeen. Niin minä teen."
Äidin totuudet korvissani mietin tänään anoppeja, niitä toisten äitejä. Harvoin kuulee hyvää anopeista, joskus tosin kuulee ja silloin tarinat ovat jotain sellaista, että soittelemme päivittäin ja käymme vaatekaupoilla ostamassa vaimon miehelle, anopin lapselle, vaatteita. Hyviä anoppejakin löytyy, arvelen ja toivon, että itsestäni tulisi sellainen, jos minusta edes anoppia tulee. Yritän opettaa pienelle ihmiselle hyvän elämän opit jo nyt, niin ei sitten tarvitse opastaa miniää. Huomenna aloitan aiheesta "Lastenlasten oikea hoito ja salliva kasvatus". Luulen, että pieni ihminen omaksuu riittävät sisällöt kolmessakymmenessä vuodessa ja sitten 34-vuotiaana hän saa vapauden neuvoistani jahka muuttaa kotoa pois.
Pari viikkoa sitten eräillä lastensynttäreillä seurasin, kuinka anopit ja anoppien lasten puolisot väistelivät toisiaan. Anoppi antoi koko ajan ohjeita ja vävypoika näytteli keittiössä korppia heilutellen käsiään raakkuen. Miniä puolestaan oli avoimen huojentunut, kun hänen anoppinsa lähti. Niin paljon oli tullut ohjeita tältäkin.
Erään ystäväni anoppi oli puolestaan ohjeistanut alakouluikäisiä lapsenlapsiaan elämän poluilla kertomalla, ettei aina tarvitse tehdä kuten äiti sanoo, vaan lasten täytyy elää omaa elämäänsä. Ei aina tarvitsekaan tehdä, mutta tarvitsee niissä asioissa, joista aikuiset päättävät. Sellaisia asioita alakouluikäisten elämässä kuitenkin on. Sanojensa vakuudeksi anoppi oli tiedustellut lapsilta, että pelkäävätkö nämä äitiään. Pelkoa ei ollut ilmassa, mutta ihmetystä ja ärsyynnystä sitäkin enemmän. Ja anopilla edelleen huoli: Kukaanhan ei huolehdi lapsistaan paremmin kuin oma äiti. Ai niin, lapsenlapsilla onkin oma äiti, se vain pääsi unohtumaan. Samoin kuin se, että lapsenlapset eivät olekaan vaarassa.
Mietin, mistä anoppiongelmat kumpuavat. Luulen: Anopit eivät muista olevansa anoppeja ja miniät eivät halua ohjeita vierailta ihmisiltä. Anopit ovat edelleen lastensa äitejä ja lastenlastensa isoäitejä, jotka haluavat parasta omilleen. Vähän niin kuin minä hiekkalaatikolla, kun joku vie pienen ihmisen lapion tai huutaa jotain pöljää. Osa anopeista on kuitenkin unohtanut, että heidän lapsensa ovat heidän lapsiaan vain siinä mielessä, että anopit ovat joskus puskeneet heidät maailmaan. Lapsuus on kuitenkin loppunut jossain vaiheessa ja siinä vaiheessa lapsesta on tullut aikuinen lapsi, yhdistelmä, joka on toisinaan yhtä hankala kuin sairas terve.
4. totuus "Ei sun tarvitse tehdä niin kuin sun äiti sanoo."
Neljäs totuus olkoon meille aikuisille lapsille. Ei meidän tarvitse tehdä niin kuin äidit sanovat vain siksi, että äidit sanovat. Enää tarvitsisi vain päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, olla itselleen rehellinen ja alkaa toimia kuten aikuisuudenkodissaan tahtoo. Lapsuudenkoti oli asia erikseen ja silloin elämässä oli niitä asioita, joista aikuiset päättivät. Mutta silloin aikuis-lapsi olikin lapsi-lapsi.
Loppupäätelmänä todettakoon, että aikuiset lapset eivät yleensä tarvitse huolenpitoa samalla tavalla kuin ne ihmiset, jotka ovat lapsi-lapsia. Aikuiset lapset huolehtivat tavanomaisesti itsestään ja jos ihmisellä on puoliso, huoltaa puolisokin jollain tasolla tätä aikuista, joka on jollekin lapsi.
Äidit, luottakaa. Kyllä teidän aikuis-lapsenne selviävät, jos joku vie heiltä jonkun lapioon verrattavan asian. He selviävät, vaikka viejä olisi se ketku hiekkalaatikon toiselta reunalta, miniä. Ja mitä lapsi-lapsiin tulee, ne aikuis-lapset huolehtivat niistä lapsi-lapsista yleensä tosi hyvin. Suomessa on myös neuvolajärjestelmä, josta saa ajantasaista neuvontaa. Suositukset ovat muuttuneet sitten 1960-luvun.
Joskus toivoisin, että kuulisin kaunisteltuja totuuksia lähipiiristä. Sellainen voisi olla vaikkapa salliva vastaus imurointiin väsähtäneelle aikuis-lapselleen, vaihtoehto B sen iänikuisen aan tilalla.
Keskustelu A:
- Mä en oo jaksanut imuroida.
- No ei siinä olis kauaa mennyt. Annas mä imuroin, on se kumma...
Keskustelu B:
- Mä en oo jaksanut imuroida.
- Ei kuule haittaa, ehtiihän sitä huomennakin. Nyt juodaan kahvit!
Lapsi puhukoon totta, niin on hyvä. Stockan myyjäkin voisi yrittää totuutta. Eniten ärsyttää hienostelu: hieman punasävyiset poskipäät.
Mainiota alkavaa viikkoa,
E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti