Oy Allu Koiranen Ab. Maansiirtoa ja karvaa.

Olen elänyt koiratonta eloa vain hetken. Silloin olin pieni ja perheeseemme kuului kissa, jonka nimi oli Ali. Se oli aivan musta ja musta oli se päivä, jolloin tajusimme Alin kadonneen. Lapsen mieleeni on jäänyt kuva minulle valtavan tärkeästä siskosta itkemässä kadonnutta kissaa. Maalla kissat saivat kulkea vapaasti ja se oli monelle kissalle varmasti mainio ratkaisu. Mutta joskus kävi huonosti, kuten Alille ja myöhemmin myös Otolle, jonka sain seitsemäntenä syntymäpäivänä lahjaksi ilmoitettuani, että haluan joko elävän vauvan tai kissan.

Olin neljävuotias, kun meille tuli koira, kultainennoutaja Jallu, joka eli melko pitkään siihen nähden, että se oli kookas koira. Olin lukion ensimmäisellä luokalla, siis 16-vuotias, kun se siirtyi koirien taivaaseen. Isä laittoi pihalle kiven, johon kirjoitettiin teksti "Kiltti Jallu" ja kiltti se olikin. Sen turkki oli kultainen ja kiharainen ja Jallun mielestä ilmeisesti liian puhdas, kun turkkia piti silloin tällöin sutata erään maatalon lieteojassa uimalla.

Alma.

Touhusin paljon tämän uroskoiran kanssa ja edelleen minulla on molemmissa polvissani muistot yhteisistä lenkeistä. Jallulla oli enemmän voimaa kuin minulla ja minä en päästänyt hihnasta irti, vaikka mikä olisi tullut, en, vaikka välillä menin maata pitkin. Sisko oli näet sanonut, ettei antaisi minulle ikinä anteeksi, jos Jallu, joka oli hänen koiransa, karkaisi ja sille kävisi jotain. Joskus Jallu karkasi ja muistan, kuinka meille kerran soitettiin kotiin, että tulisitteko hakemaan koiranne urheilukentältä. Jallu häiritsi, suorastaan terrorisoi, paikallisen pesäpallojoukkueen ottelua napsimalla palloja matkaansa. Muistan hakeneeni koiran isän kanssa. Sen tarkemmin en ajatuksiani muista kyseisestä tapahtumasta, mutta nyt ajattelen, ettei kyseinen laji huonommaksi voinut muuttua pallojen kadottua.

Yhdeksänvuotiaana sain ensimmäisen oman koirani. Sen nimi oli Venla ja se oli rodultaan chihuahua. Väriltään Venla oli soopeli ja sen silmät pullottivat kuin sammakolla. Rotu on kotoisin Meksikosta ja Venla rakasti aurinkoa ja lämpöä. Se makasi lattialla auringon osuessa johonkin kohtaan, eikä siirtynyt, vaikka olisi joutunut läähättämään kuumuudesta. Venla myös saunoi. Venlalla oli tosi kova ääni, jolla se kompensoi pientä kokoaan. Se haukkui kaikkea ja aikanaan, kun minä ja Venla muutimme kerrostaloon, pelkäsin, että Venla hankkii meille häädön. Ei se hankkinut, vaan kulki kanssani alakoulusta yläkouluun, lukioon ja vielä yliopistoon. Venla kuoli 2003. Ajoin Tampereelta kotiin vanhempieni luokse Venla kenkälaatikossa. Isä maalasi kiveen tekstin "Pikku Venla".

Venla oli viisivuotias, kun sille tuli kaveriksi Siiri, chihuahua sekin. Olin tuolloin kahdeksannella luokalla. Kinusin vanhemmiltani koiraa, vaikka meillä oli jo kaksi: Jallu, joka asui meillä osin, tosin pääosin jo kotoa muuttaneen siskoni luona ja Venla, joka vietti aikaa kissamme Röllin kanssa. Äiti tokaisi joskus kinuamiseeni kyllästyneenä, että saat koiran, jos maksat sen itse. Niinpä aloin säästää rahaa. Koirarahat sain naapurin koiraa hoitamalla ja pian minulla oli melkein koko summa kasassa. Osa puuttui, mutta isosisko auttoi ja osti hetkeksi aikaa osan Siiristä. Haimme koiran kahdestaan, minä ja sisko, ja äiti oli todella yllättynyt, kun toimme pennun kotiin. Muistan, että se oli torstai-ilta. Isä tuli seuraavana päivänä työhön liittyvältä koulutusreissulta ja ihmetteli, mistä Siiri oli viikon aikana ilmestynyt. Siiri eli vain viisi vuotta ennen kuin se oli lukuisten nisäkasvainten takia lopetettava. Pienestä koirasta ei olisi leikkauksen jälkeen jäänyt kuin reilu kilo jäljelle. Siiri oli pieni vain kokonsa puolesta. Se luultavasti ei itse ymmärtänyt pienuuttaan, vaan puri toisinaan toisia koiria ja mummoakin kerran jalasta.

Altsu.

Siirin tultua meille saimme jo seuraavana vuonna uuden perheenjäsenen. Isä kertoi, että hänellä oli unelma bokserista, runttunaamaisesta koirasta. Äiti sanoi, että isä voisi ottaa koiran, kun me lapset lähtisimme kotoa. Siihen menisi vain muutama vuosi ja kaikki olisimme muualla. Minä innostin isää aivan toisenlaiseen aikatauluun ja eipä aikaakaan, kun meille oli varattu bokserinpentu. Sen nimeksi tuli Ukko. Muistan, kuinka kasvattaja toi koiran meille punotussa korissa. Ukko kiusasi Jallua minkä kerkesi, mutta kunnioitti pikkukoiria. Venla ja Siiri saivat kulkea aivan rauhassa.
Kuljin isän mukana Ukon koulutusreissuilla ja se oli mukavaa. Ukko oli tosi innokas ja se eli elämänsä alusta loppuun täysillä. Kesken juoksemisen se sitten kuolikin, onnellisena luulen.

Vuonna 2001 lähdin opiskelemaan ja muutto osui Siirin kuolemaa seuranneeseen päivään. Venla otti Siirin kuoleman raskaasti ja kun muutin Tampereelle, makasi Venla uudessa kodissa sängyn alla, eikä edes syönyt. Se oli paljon koiralta, joka kerran varasti ja söi pöydältä 20 isoa lettua. Sen episodin jälkeen Venla paastosi kolme päivää ja kakkasi arviolta 15 kertaa päivässä. Sen keskivartalo paisui tai oikeammin koko koira paisui, vain pää oli pieni ja häntä ohut suiro. Silmät tuntuivat pullottavan kahta kauheammin.

Minusta tuntui kauhealta jättää surullista koiraa yksin uuteen kotiin päiväksi. Niinpä ostin koiran rahoilla, jotka olin säästänyt kesätöistä pahan päivän varalle. Paha päivä tuli, ei minulle, mutta Venlalle ja niinpä meille muutti Papu, kiinanharjakoiranarttu, joka oli äärimmäisen arka. Se makasi kaksi ensimmäistä viikkoa sohvan selkänojalla ja säikkyi Venlaa, joka oli, myönnän, vahva luonne, muttei silti kovin uhkaava. Vähitellen Papu tottui Venlaan ja niistä tuli kaverukset siinä määrin, että ne mahtuivat molemmat nukkumaan minun peittoni alle, toinen polvitaipeisiin käpertyneenä ja toinen vasten vatsaani.

En tiennyt sitä heti, mutta vähitellen tajusin, että Papu oli lajitransvestiitti. Papu oli kissa koiran vartalossa. Papu eli kuin kissa, tuli syliin kun halusi, tykkäsi vain harvoista ja loukkaantui herkästi. Se ei suostunut kulkemaan ulkona, jos satoi ja monesti nauroimmekin, että hätätilanteessa Papun avulla voisi löytää erämaasta vettä. Se kun kiersi vetiset paikat kaukaa. Kerran se tosin muisti olevansa koira ja meinasi kuolla hukkumalla. Papu hyppäsi laiturilta sorsaparin perään ja huomasi olevansa uimataidoton tai ainakin hyvin heikko uimari. Vesi roiskui tassuista sen kasvoille ja se kauhistutti Papua valtavasti. Onneksi apu oli lähellä ja uitettu koira pääsi kuivalle maalle.

Venlan kuoltua Papu oli hetken ainoana koirana. Se sopi Papulle paremmin kuin hyvin, eikä se osannut aavistaa, että kohtalo heittäisi sen kiusaksi koiran, jonka nimi oli Wiikar´s yellow river. Eräänä lauantaina olin tekemässä yliopistolla tenttiä. Siihen oli mahdollisuus joka kuukausi jonain lauantaina ja usein kävin hakemassa muutaman opintoviikon matkaani. Lähdettyäni tuolla kerralla tentistä, huomasin veljeni soittaneen minulle useamman kerran. Äitikin oli soittanut. Asia koski kultaistanoutajaa, pentua, joka etsi uutta kotia. Pentu oli 10 viikkoa vanha ja sen omistaja halusi päästä siitä eroon, pian. "Ai , etteks te voi hakea sitä tänään? Sit sille tarvii hankkia joku hoitaja, kun mä meen baariin." Arki kahden yksivuotiaan lapsen, pissailevan pennun ja kaiken muun kanssa oli alkanut kahdessa viikossa tuntua karmealta yhdistelmältä parikymppisestä naisesta. Aloitin pehmityksen kotona, meitä kun oli silloin kaksi samassa taloudessa, enkä voinut omin päin ottaa koiraa. Päivän puhuminen riitti ja sunnuntaina lähdimme hakemaan koiraa, jonka kutsumanimeksi oli annettu Sinikka. Se juoksi suoraan syliimme ja siitä tuli paras kaverimme. Ja Alma. Olisi tuntunut oudolta taluttaa Sinikkaa.

Allu pienen ihmisen kuvaamana.

Alma pissasi paljon, kuten nimensäkin antoi olettaa. Onneksi siskonsa Wiikar´s yellow sea oli kotiutunut jonnekin toisaalle. Vuokra-asuntomme lattia vietti ja usein iltapäivällä lattialla oli kuivunut pissanoro. Valumasuunta oli olohuoneesta keittiöön. Pesin lattiaa ja Alma repi pissaisia lehtiä. Se oli pentuna aivan hullu. Se luuli olevansa suuri ja mahtava ja niinpä se kokeili kaikkea mahdollista. Se esimerkiksi puri isäntäänsä sormesta tämän käveltyä luuta syövän koiran ohitse. Sinä iltana Almalta otettiin luu pois kerran kymmenessä minuutissa ja tosissaan muriseva koira kannettiin eteiseen.

Kiusanteko ei loppunut siihen. Alma komenteli meitä ja me kitkimme tätäkin tapaa pois. Kuten näykkimistä ja hammaskaluston esittelyä. Alma oli ymmärtänyt, että hampaat olivat vain irvistelyä ja puremista varten. Vähitellen se oppi olemaan. Kuljimme paljon metsissä ja Alma sai olla vapaana. Se oppi etsimään suppilovahveroita ja hirvenpapanoita. Se oppi tottelemaan ja käyttäytymään, tekemään toko-liikkeitä ja myöhemmin selviämään agilityradasta. Mikään sähäkkä salama se ei agilityssa koskaan ollut, eikä tuntenut vetoa riistaan. Se kyllä piti kuollutta lintua suussaan, mutta siksi, että se tiesi saavansa herkkuja palkinnoksi. Muuten Alma viis veisasi kuolleesta pienriistasta.

Alman elon mullisti pieni ihminen, joka liikkumaan opittuaan makasi koiran päällä, tutki hampaita, silitti, rutisteli, tökki tietämättömänä silmiä, ajoi leikkiautolla ylitse ja harjasi turkkia. Koskaan pieni ihminen ei ole tehnyt Almalle mitään pahaa, tahallaan satuttanut, eikä Alma pienelle ihmiselle. Alma on ollut kärsivällinen, Papu sen sijaan opetti pienen ihmisen kunnioittamaan koiria. Pari kertaa Papun tekemät näykkäisyt olivat seurausta pienen ihmisen kovakouraisuudesta, mutta kyllä Papu puri tai oikeammin yritti purra muutenkin. Parhaiten pieni ihminen ja Papu mahtuivat samaan taloon oleskellessaan eri huoneissa.

Papu kuoli hiljattain. Pieni ihminen itki lohduttomasti ja vaati, ettei Papua saa lopettaa. Papu oli kuitenkin niin kipeä loukattuaan silmänsä, ettei muita vaihtoehtoja ollut ja hyvästelimme Papun yhdessä. Kuolema herätti paljon kysymyksiä ja sanoimme, että voi ajatella niin, että Papu on mennyt koirien taivaaseen Jallun, Venlan, Siirin ja Ukon kaveriksi. Ja Pyssyn, joka oli siskoni koira. Pieni ihminen mietti ja kysyi, sattuuko Papua enää. Vastasin, että enää ei satu. Miten se kuoleminen tapahtui? Selitin, että eläinlääkäri antoi Papulle lääkettä, joka vähitellen hidasti Papun sydämen lyöntejä niin, että sydän pysaähtyi. "Eiks voitu tehdä muuta?" "Ei voitu, eikä se olisi ollut Papua kohtaan oikein." Pieni ihminen oli pitkään hiljaa, itki vähän ja kysyi sitten aivan tosissaan hiljaisella äänellä: "Äiti, kun Papu nyt kakkaa koirien taivaassa, niin mihin se kakka tippuu?".

Nyt Allu Koiranen, Alma, on meidän ainoa koiramme. Mummolassa on bokseri nro 2, Unto, joka on nelivuotias ja kuin kumipallo. Täynnä hyvää tuulta ja energiaa. Meillä on kahdeksanvuotias, iloinen ja luotettava Alma, joka lähtee seurakseni säällä kuin säällä. Tai oikeammin minä saan luvan lähteä Alman seuraksi säällä kuin säällä. Joskus kaiken kuran, karvatuppojen, hiekan, kuran ja sanoinko jo kuran, keskellä olen sanonut, että kun näistä koirista aika jättää, alan elää koiratonta elämää.

Kunhan olen uhonnut, sillä totuus on, ettei minusta ole koirattomaan eloon. Minä haluan herätä aamulla niin, että Allu Koiranen seuraajineen tuijottaa kymmenen sentin päästä minua ja heiluttaa häntäänsä. Haluan avata kotioveni, sanoa Allulle moi ja  kysyä, miten päivä on mennyt. Haluan käydä lenkillä, katsoa kuinka pieni ihminen taluttaa koiraa, tallustaa kurasta ruskeaksi muuttuneen koiran kanssa sateessa ja istua märän koiran hajussa loppupäivän. Allun ansiota on myös se, että meillä on niin siistiä kuin on. Älkää vaan luulko, että minä muuten imuroisin joka päivä ja moppaisin lattiat kaksi kertaa viikossa.

E