Bussissa.

Kuljen työmatkani enimmäkseen linja-autolla. Matka kestää puolesta tunnista tuntiin riippuen linjasta. En koskaan myöhästy mutta juoksen aina. Aamulla korvanapeissa turisee Radio Aallon Dynastia-kolmikko, iltapäivällä Spotifyn kautta jotakin tunnelmaan sopivaa. Musiikin lähde on pukeutunut parittomaan lapaseen, jotta akku ei säikähdä pakkasta. Pelkään laulavani ääneen, mutta toisaalta se voisi värittää ykstotista matkantekoa.

Samat ihmiset samoilta pysäkeiltä asettuvat samoille penkkiriveille joka aamu. Itse jättäydyn mahdollisimman eteen, sillä välttelen tarvetta puklata. Valitsen paikan käytävän oikealta puolelta, sillä olen istunut sillä puolen autoa lapsesta asti. Eräs bussikuski toivotti joka ikiselle kyytiin astujalle aurinkoista päivää. Noin 30 matkustajaa katsahti kuskiin vaikea hymyn ja pokerinaaman sekoitus kasvoillaan pystymättä vastaamaan mitään. Viitisen kuljetettavaa kysyi: ”Anteeksi, mitä?” ja kaksi pystyi vastaamaan tervehdykseen täysin spontaanisti. Päivä oli kuin olikin kaunis, ei se kuski sitä kiusallaan ilmoittanut vaikka enemmistöstä siltä tuntuikin.

Aikuisen ja nuoren erottaa muun muassa siitä, että aikuinen kiinnittää huomiota kauniiseen säähän. Aikuisella on myös takin hihaan läpsäistävä heijastinnauha, jolla viittilöidä bussia pysähtymään. Aikuinen ottaa korvanapin korvastaan tervehtiäkseen kuljettajaa ja ehkä jopa kiittääkseen kyydistä.

Pienen kanssa bussissa on erilaista kuin itsekseen työmatkaliikenteessä. Voidaan heilutella kaikille pois jääville, vaihtaa kolme kertaa paikkaa ja piirtää kuvitteellisia karttoja penkkien selkänojiin. Voidaan painaa pää tärisevään ikkunaan ja täristä mukana. Usein huvitan itseäni asentamalla korvanapit pienelle ja kuuntelemalla hänen lauluaan ilman taustamelodiaa.

Linja-autolla reissaaminen on usein väsyttävää. Toisaalta se tarjoaa aamulla pehmeän ja lämpöisen hetken ennen kiireistä tai sekavaa työpäivää. Bussissa kaikki on selvää: istu, pidä huolta käsineistäsi ja koita olla laulamatta. Ja muista jäädä pois oikealla pysäkillä.

J