Talviturkissako?

-Mä olen karvainen nainen, sanoi työkaverini muutama viikko sitten koulutuspäivän kahvitauolla ja katsoi käsivarttaan. Samainen työkaveri oli seuranani ensiapukurssilla. Ensin sidoimme kuvitteellisia haavoja yläraajoista. Sitten tuli alaraajojen vuoro. -Sitokaa sääreen tullut haava, neuvoi sairaanhoitaja, joka kurssia piti. -Ootsä ajanut säärikarvat? -En. -Emmäkään. -No sit meillä on se haava reidessä.

2000-luvun naisella on kamala karvaongelma. Ennen puhuttiin ihokarvojen liiallisesta kasvusta. Muistan yläkoulun biologian tunnit ja opettajan maininnan hirsutismista. Lunttasin terveyskirjastosta, jossa kerrottiin, että vaivasta kärsii 5-10 prosenttia naisista. Hei onnea liian karvaiset, vaiva on hyvänlaatuinen, kertoo Duodecim. Minäpä kerron, että arviolta kaikki naiset kärsivät ihan tavallisesta karvanpukkaamisesta. Sääriin tulee karvaa, kainaloihin, kasvoihin, sinne ja kulmakarvoissa vääriin kohtiin. Ei hirsutismia, mutta nykynaiselle ongelmallista. Ei ihme, jos joskus on pinna piukealla, kun tietää, että joutuu iltapesujensa yhteydessä höyläämään metritolkulla talvikuivaa ihoa tai pientä ihokaistaletta, joka pitää verhota jälleen seuraavana päivänä pieniin alushousuihin. Siis sellaisiin, joihin on käytetty kymmenen kertaa kaksitoista senttiä kooltaan oleva kankaanpala ja narua.

Sata vuotta sitten ihmisillä oli oikeita ongelmia ja sellaisia töitä, niin kuin hemmetin rankka maanviljelys ja pyykkien pesu käsin, ettei ehtinyt Mäkitalon Liisikään miettiä häpykarvojaan, kun itseään lahkeellisiin kalsareihin tunki ja synnytti seitsemättä lastaan saunassa. Toista on nyt. Nainenhan ei voi harrastaa mitään liikuntaakaan (paitsi sauvakävelyä) ilman, että vääriin paikkoihin kasvaneet karvat on poistettu. Kukapa haluaisi saada saakutin kalliilla jäsenyyskuntosalilla lisänimen karvanainen. -Hei varo, sä joudut jumppaamaan karvanaisen vieressä. Tai synnytys. Tuskin kukaan haluaa kätilöiden puhuvan kahvihuoneessa, että se karvatoosa on parantunut ihan hyvin. Selvyyden vuoksi kertaan vielä, mihin saa kasvaa karvaa. Karvojen hyväksytyt kasvualueet ovat silmäluomien reunoilla (ripset), kulmakarvojen tietämillä tietyllä rajatulla alueella ja sitten päässä. Hiusten on syytä olla tuuheat ja ripsien niin vahvat, että niillä torjuu sudenkorennon lennon, jos sellainen nyt sattuisi ensi kesänä maauimalassa silmää kohti syöksymään.

Nykyään mummotkin ovat karvattomia. Tai siis eivät ihan kaikki. Kuusikymppiset ovat, olen katsonut uimahallissa. Maire ja Irma, niin ja Tellu, jotka ovat seiskakymppisiä tai vanhempia, antavat kaikkien karvojen kasvaa eli he eivät luojan luomaan koske. Siinä ovat peitossa niin jalkojen väli, kainalot kuin sääretkin. Nilkoissa mummoilla on karvareunukset. Samanlaiset olen nähnyt yhdellä ihanalla työhevosella. Mutta hevonen onkin muutenkin karvainen.

Kasvatamme karvatonta sukupolvea, sillä höylääväthän ne neljäsluokkalaisetkin, joiden murrosikä on alkanut aikaisin. Niin Hesarin mukaan käy nykyään. Onneksi en ole neljäsluokkalainen, enkä ollut silloin, kun murrosikäni alkoi. Evoluutiolle esittäisin toiveen. Karvat veke silmien alapuoliselta alueelta. Vaikeampiakin asioita on ihmisestä muutettu aikojen saatossa, poistettu luusiltaa silmien päältä ja niin poispäin. Kyllä kai sitä yhdet sääri-, kainalo- ja alakarvat saisi ihmisestä pois. Nykyään on lämpökerrastotkin jo, niin eivät paikat jäädy.

Eilen sauvakävelin säärikarvoineni pitkin metsää. Minun ja ystäväni lenkki päättyi maauimalan parkkipaikalle. Kiitin mielessäni vuodenaikaa ja sitä, että uimala oli kiinni. Nyt ei tarvitse moneen kuukauteen siirtää jälkikasvuaan lastenaltaasta syvempiin vesiin. Viime kesänä piti. Lastenaltaan vesi ulottui syvässä päässä erään äidin reisiin. Siinä uivat vierekkäin hänen lapsensa ja häpykarvansa. Minä katsoin parhaaksi nostaa omani, karvani ja lapseni, pois altaasta.

Maanantaita toivottaen,

Ee