Kahta en vaihda.

Ensimmäinen, eikä toinenkaan, liity Turkuun, eikä sinappiinkaan enää. Ensimmäinen on tietenkin pieni ihminen, joka ei ole oikeastaan niin pienikään enää, vaan kaksikymmentäviisikiloinen ja yleensä tosi iloinen. Viime viikolla havahduin miettiessäni, kuinka monta vuotta menee ennen kuin Pätkä on niin pitkä, että jättää minut pituuskisailusa toiseksi. Oikeastihan Pätkä on vielä pieni, kohta viisivuotias. Mutta pitkä hän on ja isokenkäinen. Jalat tungetaan kolmenelosiin tossuihin, kesällä varmaan kolmevitosiin. Omat tossuni ovat kokoa 39. Ei paljoa naurata.

Pätkä on muuten löytänyt idolin, Robinin, jonka keikalle menemme huomenna. Pätkä väsäsi Robinille joulukortin ja kirjoitti siihen itse horjuvilla kirjaimilla "Hyvää joulua, Robin". Ope neuvoi, mihin pilkku tulee. Huutomerkkiäkin ehdotin, mutta sen Pätkä torjui. -Ei tää oo mikään huuto. Robin on innostanut Pätkän volttitreeneihin ja iltaisin olohuoneessa tehdään jos jonkinlaisia loikkia. Se siitä rajoitetusta liikunnasta, jota lääkärit ovat Pätkälle määränneet. Arvelen, että Pätkä on anarkisti. Niin kovin hän vastustaa auktoriteetteja, siis lääkäreitä. Kohta korvista roikkuvat hakaneulat. Poliisien vastustamistakin olen havainnut, pappien en, kun ei ole pappeja näkynyt. Ehkä pian näkyy, kun sunnuntaina suuntaamme kirkkoon veisaamaan. Pätkä ilmoitti, ettei laula, kun Robinkaan ei laulaisi niitä kirkon biisejä. Kaivoin netistä videon, jossa Robin veivasi joululaulua. -Katotaan, sanoi Pätkä.

Toinen, jota ei vaihdeta, ovat tietenkin Koiranen ja Loukkunen. Heistä ei sen enempää kuin maininta, että mukavaa, kun jo nukkuvat. Kolmas pysyvä instanssi on kampaaja. Työkaveri sanoi tänään, että kampaajan vaihtaminen on samanlaisen kriisin paikka kuin jos vaihtaisi miestä. Mene ja tiedä, mutta en tahdo vaihtaa kampaajaanikaan. Maanantaina saan uuden pään. Jo on aikakin, sanokaa mun sanoneeni. Oppilaat vertasivat minua edesmenneeseen pulsuun, ihan kohteliaisuuttaan siis, sanoivat.

Aloin kasvattaa hiuksiani tammikuussa ja pian on vuosi täynnä tätä aikaa. En silti aio leikkauttaa kuontaloani lyhyeksi, vaan kasvattaa edelleen. Olenhan mä kasvattaja muutenkin, mikä ei paljoa aina naurata. Saksiakin tärkeämpää lienee jonkin sävyn näyttäminen päänupilleni. Nyt on syksy vetänyt sävyn vähän valjuksi ja se alkaa jo tuntua pään sisälläkin. Uskon vilpittömästi siihen, että kampaajakäynnillä on mielenterveydellisesti myönteinen vaikutus. Paitsi silloin, kun hiuksista tulee kauheat. En muista sellaista sattuneen. Lukioikäisenä minulla oli kaalissani millin sänki, jonka vielä valkaisimme siskoni kanssa. Suvianne Siimes, sanoi joku ohikulkiessaan koulussa. Vanhemmilleni tuli kriisi. Luulivat minua enemmän maskuliiniseksi kuin olin.

Sanonta ilta on aina nuori on muuttunut mielessäni muotoon hohhoh, onpas kello jo paljon. Menen joka ilta kymmenen tietämissä sänkyyn ja nukahdan hetkessä. Ei jaksa vanha enää, eikä edes tahdo jaksaa. Tahdottomaksi sitä muuttuu, en osannut joululahjaakaan nimetä, kun sellaista minulta kysyttiin. Onneksi Pätkä tahtoo meillä kaikkea. Ja Ansa. Hän juoksisi yölläkin lumihangessa. Loukkusella on suomalaisen luonto.

Mainiota perjantaita toivottelee, Ee

Huomenna me lauletaan tätä. Osataan ulkoa. Kummatkin.