Hoo kaks oo.

Aarteet kiinni kantamuksiin.

Olen sisämaan kasvatti. Luonnonvesiä ei ollut ihan lähellä, ellei lasketa jokea, joka keräsi ravinnevedet pelloilta ja jossa pulikoimme joskus harvoin. Eikä pidä unohtaa Erkylänjärveä. Sielläkin uimme. Muistan, kuinka laiturille kävellessään piti väistellä keltaisia muurahaisia, jotka iholle osuttuaan saivat aikaan kirvelyä. Kusiaisia, sanoimme. Uimassakin oli kerran yksi pissiäinen, poika, joka pissasi järveen. Pojan nimi oli Ville-Veikko. Jäi nimi mieleen sen pissailun takia.

Opiskeluaikana ihailin koskea. Se vyöryi läpi kaupungin ja koko koskea ympäröivä miljöö sai historiaa opiskelleen huokailemaan. Vieläkin, kun opiskelukaupungissani piipahdan, tahdon kurkkia koskea ja tarttua kaiteeseen, joka rajaa ihmisen kuivalle maalle. Vesi kohisee ja pärskyy, on valtavan voimakas ja kaunis. Se menee, miten tahtoo ja veisi kenet tahansa mukanaan. Pelottavaa, mutta kunnioitusta herättävää.

Opiskelukaupungissani kävelin myös vetten päällä, Näsijärvellä kohti Siilinkaria ja Pyhäjärvellä kohti erästä saarta. Jää napsui ja kuulin jo korvissani äänen, joka pettävästä jäästä lähtee. Sitten kävelin rantaviivan suuntaisesti. Hervantajärvellä juoksin pakkaspäivinä umpihangessa, kun väsytin Allu Koirasta. Kesällä uimme samassa plutakossa. Almalle tuli ihottumaa, minulle ei. Ihottuma lähti Betadinella, Betadine ei lähtenyt oikein millään. Ei sormista, eikä opiskelija-asunnon muovimattoisesta lattiasta.

Meri tuli minulle tutuksi myöhemmin. Vuonna 2006 muutin kaupunkiin, jossa tuulee keskimäärin seitsemän metriä sekunnissa. Täällä on joki, joka laskee siihen ainoaan mereen, jonka laineet tämän kaupungin reunaa läiskivät. Kyseessä ei ole Välimeri, vaikka erään ystäväni oppitunnilla yläkoululainen kertoi, että kyllä, Suomi on lätkäisty juurikin kyseisen kirkasvetisen meren äärelle. Olisikin, sanoi ystäväni minulle ja minä yhdyin hänen mielipiteeseensä.

Ravinteikas Itämeri.

 Retkeilin tällä viikolla yhtenä iltana meren suuntaan pienen ihmisen kanssa. Rannalla tuuli ja vain päivää ennen kesäkuuta kuljin pitkiin kalsareihin ja windstopper-housuihin sonnustautuneena, onneksi. Päässä oli pipo ja käsissä hanskat. Oikein varustautuneena retki sujui mallikkaasti. Eväillä ja ihmettelyllä oli paikkansa.

Meri kurkisteli meitä puiden takaa ja puut siivilöivät valoa.

 Rannan kivillä kelpasi tallustella. Kivien keruuseen höyrähtänyt pieni ihminen sai luvan ottaa mukaansa yhden kiven. Se oli iso. Löysin sen seuraavana päivänä kesken työpäivän repustani ja esittelin linnunkakkaista kiveä seiskaluokkalaisille. He katsoivat minua säälien.

Tuulimylly, huusi pieni ihminen. Olisipa enemmän, ajattelin.

            

  

Ultra bra sen tiesi jo. 

Ahomansikka kukki kivien keskellä.

 

 

Minä löysin rautaisia aarteita, nokkosia, joita poimin ja laitoin kotona kuivumaan Allu Koirasta varten.

 

 Ilta meren rannalla toi mieliteon ja unen. Iltapalaksi oli pakko saada paahtoleipää. Sellainen ajatus mäjähti tajuntaani paluumatkalla bussissa.

Olen aloittanut vuosittaisen vieroksu työtä-jakson. Sen kesto on kymmenen viikkoa. En pane pahakseni.

Mainiota alkavaa viikkoa,


E