Ei ole toivoa tänään näkynyt

Silmäni olivat eilen illalla aivan ristissä. Kaaduin sänkyyn ennen yhdeksää kuuneltuani kymmenen varislinnun kutsuhuutoja, soidinääniä ja lennosta aiheutuvaa mölinää lintujen äänikirjasta. Vertailimme siivekkäiden nokkia ja tutkailimme mustavariksen tuuheita höyhenhousuja. Pätkä sammui petiin kuin mummo saunan ja kahden kaljan jälkeen. Meikäläinen ei ollut Pätkää pahempi. Yhdeltä tosin heräsin ja rouskin yössä kaksi ruisleipää, jotka olin jättänyt syömättä ennenaikaisen uinahdukseni takia.

Eilinen ilta oli väsyttävä. Olin väsynyt työpäivästä, olin väsynyt aikaisesta aamuherätyksestä, olin stressaantunut kirkkaasta tulevaisuudestani ja siitä, etten osannut päättää eilenkään, lyönkö hakupapereita tämän kevään hakuihin. Pitkästä oli vain puhelinhavainto ja kateellisena kuuntelin, kuinka hän oli kuntosalin ja saunan jäljiltä lähdössä kurssi-illan päätteeksi syömään ravintolaan. En haikaillut restaurangiin, mutta jotenkin vain tuntui, että olisin kaivannut jotain ylevää iltaan, jona tungin nettipankkiin kolmesti väärän tunnuksen. Nettipankki lukittu, julisti asiallinen fontti tietokoneen ruudulla.

Tänään soitin pankkiin, konttuuriin, joka sijaitsee maantieteellisesti kaukana. -En voi avata nettipankkiasi näin puhelinkeskustelun perusteella, en, vaikka täällä on virkailija, joka sinut tuntee. Mene lähimpään konttoriin todistamaan henkilöllisyytesi. Kaahasin hyppytunnilla läheiseen pankkiin, jonka saliin astelin pipo päässäni ja silmien ympärillä tummat renkulat. Hyvä, ettei asiakasneuvoja painanut parfyymipilvensä keskellä ryöstönappulaa. Sain asian hoidettua ja kävi ilmi, että minä olen minä, vaikken edes ottanut pipoa päästäni, kun minua verrattiin ajokortin kuvaan. Vatsasta kouraisi, kun tajusin, että mustavalkoisessa kuvassa oli enemmän eloa kuin minun laikkunaamassani.

Auton öljyvalo vilkkui jo toista viikkoa ja näppäränä menin ostamaan öljyä. Ostin vain litran, koska sekin maksoi aivan riittävästi. Katsoin tikusta, että öljyä oli melko vähän. Lurutin litran öljysäiliöön ja kerroin puhelimessa ylpeänä Pitkälle, että osasin lisätä öljyä. Pitkä oli vähän aikaa hiljaa ja kysyi, että seurasinko mittatikusta öljyn määrää. -Liika öljy voi tukkia venttiilit ja kone leikkaa kiinni. Väsyneen mieli ei kestänyt ajatusta savuavasta autosta. Niinpä kirmasin silmät vetistäen punaisissa kotihousuissani pihalle ja katsoin, paljonko öljyä oli. Hitostako minä tiedän, onko sitä nyt liikaa vai liian vähän. Tulin sisälle ja rikastutin Soneraa ottamalla yhteyttä Pitkään, joka ei ymmärtänyt mittatikun rakennetta, vaikka kuinka selitin. -Ensin pitkä ohut osa ja sitten sellainen leveämpi, jossa oli sitä öljyä. -Ei siihen varmaan mitään tule, sanoi Pitkä, muttei kuulostanut kovin vakuuttavalta. Autoilu on jatkossa todella jännittävää. Leikkaako kiinni vaiko ei?

Päiväkodissa minua odotti kipeä Pätkä, jonka jalat sattuivat ja maallisessa majassa oli kamiinassa liikaa tulta. Lämpö oli noussut ja olo oli itkuinen. Pääsimme kotiin toistellen autossa kahta repliikkiä. -Äää, jalat sattuuuuuu. -Kulta, ei hätää. Ihan kohta ollaan kotona. Tungin parasetamolia Pätkän suuhun kuin mikäkin sekakäyttäjämutsi. Onneksi Pätkä otti tabletin, sillä illaksi tarkoitettua litkua ei voinut antaa. Pätkä sammui olohuoneeseessa Fatboyn uumeniin ja koisi tunnin. Sen jälkeen vointi oli parempi ja jalat tottelivat.

Organisoin Pätkälle alkuillan huvin herra Marion ja tämän kaiffarin Luigin kanssa. Samaan aikaan toppahousuihin somistautunut mutsi kirmaisi koirien kanssa takapihalla. -Viittilöi ikkunasta tai huhuile ovelta, jos on asiaa, ohjeistin. Lapsi oli jo tietokonepelin lumoissa. Minä taas huomasin miettiväni, kuinka kovin tarvitsemme tukiverkkoa ja kuinka kovin haluan pois nykyisestä kotikaupungistani. Ei tässä muuten mitään, mutta yksin on aika ankeaa.  Varsinkin silloin, kun lapsi on kipeä, äiti väsynyt, koira villi ja Pitkä edelleen saunareissullaan Tampereella. Onneksi löylyhuone huomenna kylmenee ja Pitkä tekee comebackin.

Puhuu muuten skeidaa se, joka väittää, että torstai on toivoa täynnä. Kyllä se toivo täyttyy vasta huomenna.

-Ee

On taas se aika

On taas se aika vuodesta, kun
lumisade ei enää ilahduta, mutta valon määrä tuntuu poskilla ja sisuksissa.

On taas se aika kuukaudesta, kun
turvottaa vähän vähemmän ennen kuin taas alkaa kiristää ja puristaa.

On taas se aika viikosta, kun
illan voi viettää töitä suunnittelematta ja viikonlopun kellottomaan eloon on enää mukava etäisyys.

On taas se aika päivästä, kun
kahvitauon iltapäivän tunteja jaksottava vaikutus on enemmän henkinen kuin kemiallinen.

On taas se aika. Nyt.

J

Purtavaa perjantaille

Saivat töissä ylipuhuttua mukaan kiinalaiskimppaan. Lounas läheisestä pikakiinalaisesta on aina ensin hyvä idea, ja johtaa sitten soijaähkyyn. Annokset ovat suuria. Aterioinnin alkaessa täytyy päättää, jättääkö loput itselleen seuraavaksi päiväksi, viekö kotiin kätevä emäntä -otteella, vai valikoiko kastikkeesta parhaat palat ja siirtää liian soijan ja riisin biojätteeseen. Tänään valitsin viimeisen tekniikan, ja tulin siten syöneeksi kovin paljon. Onneksi työpaikan keksit näyttivät raaoilta lindströmin pihveiltä, ja pääsin niiden ohitse helposti.

Kotiin tullessa olin tehnyt vatsa edelleen täynnä toisen loistavan päätöksen. Skippaisin päivällisen ja satsaisin perjantain kunniaksi tortilla-chipseihin ja salsaan. Lapsella oli eri idea: jos minä tekisin hänelle pastaa ja jauhelihakastiketta, hän tekisi minulle jotain muuta ruokaa. Miten kieltäytyä, kun pieni puhkuu intoa, ja tarvitsee apua vain tomaatin pilkkomiseen? Sitä paitsi oma ideani oli lapsellisempi.

Siinä me sitten kokkasimme. Pieni pilkkoi löytämäänsä taikinakulhoon jääkaapista juustokimpaleen ja kurkkua, repi päälle salaattia ja lisäsi lohkomani tomaatit. Vielä reilulla kädellä pestoa, ja äidin päivällinen oli valmis! Olin varautunut pahempaan sekamelskaan tai ankeampaan reseptiin, joten tämä oli iloinen yllätys. Söin päivällisen lapsen kattamalla muumihaarukalla, lusikkaakin sai käyttää jos ei saanut kaikkea tarttumaan piikkeihin. Tuloksena ylpeä lapsi ja taas kylläinen äiti.

Loppuiltaan kuului sohvalla köllöttelyä, sarjakuvia ja lego-projekteja. Koitin myös tasoittaa päiväunista virkistyneen pienen vireystilaa jalkakylvyllä. Ei onnistunut. Nyt pikkukokki kumminkin jo nukkuu, ja viimeistelen illan sillä salsadipillä. Iloista naistenpäivää!

J

Karvapään lasagnea

Olin tänäänkin töissä vaatteissa, jotka nappasin yläkerran kaiteelta pienen kiireen yllätettyä minut. Purjehdin pitkin työpaikan käytäviä viisi vuotta vanhoissa farkuissa, joiden lahkeista roikkuu valkeita lankoja. Yläosan virkaa toimitti musta trikoopaita, josta siitäkin roikkui valkoisia, ei nyt ihan lankoja, mutta langanomaisia höytyviä. Takaosan höytyvät olivat omasta päästä, etuosan villa koirista, joista nuorempi tunki syliini ennen kuin syöksyin hankien keskelle. Pieni häpeän pistos tuikki sisälläni, kun katsoin kollegoitani, joista useimmat olivat kuin muotikuvastosta. Minä viiletin edestakaisin hiukset pörrössä ja kenkien avonaiset nauhat huiskien sinnetänne. Valitin kuontalosta eräälle työkaverilleni, joka totesi sen näyttävän taltuttamattomalta. Yhdyin mielipiteeseeni, samoin hiusharjani ja suoritusrautani, jota on pidettävä kuumana tovi, jos aikoo suoria karvoja.

Onneksi pian tulee kevät ja sen jälkeen kesä. Sen jälkeen en enää pode pukeutumishuolia. Kesällä saan olla kuin kuontaloni nyt, laittamaton ja hompsahtanut. Ei silti, kuka tahansa Martta tai Martti, joiksi miespuolisia marttoja kuulemma kutsutaan, olisi tänään ollut ylpeä tästä emännästä, joka laittoi päivälliseksi lasagnea. Tai ei siinä lasagnessa mitään, mutta niissä kolmessa nahistuneessa porkkanassa ja kurtsahtaneessa palsternakassa oli. Raastoin näppäränä muijana ne tomaattikastikkeen joukkoon ja vältin biojätekuorman kasvamisen. Ja sitten nypin koirankarvoja, niitä samoja, jotka muistuttivat minua töissä rakkaista nelijalkaisistani ja kertoivat minut nähneille, etten huolla vaatteitani, ruuasta ennen uuniin laittamista. Ruuasta tuli tosi hyvää. Kenenkään suuhun ei osunut karvoja. Pitkä ei huomannut juureksia. Pätkä valitti, että hampaissa heiluu roskia ja ehdotti huomiseksi tortilloja. Meikäläinen ei korvaansa, kumpaakaan, lotkauttanut.

Mahtavaa tiistaita!

Ee

Party, party!

Vietimme Pätkän viisivuotissyntymäpäiviä pari viikkoa varsinaisen päivän jälkeen. Juhlien lykkäämiseen oli syynsä, oli työvuoroja ja kipeitä jalkoja. Näin jälkikäteen ajatellen oli tosi kiva, että vietimme itseksemme varsinaisen juhlapäivän, kävimme leffassa ja söimme illalla kakkua. Isomman porukan juhlat odottivat kyllä pari viikkoa.

Koska vieraita tuli paljon, piti tarjottavaakin värkätä paljon. Pitkä tuli töistä kotiin ja alkoi värkätä Pätkän kanssa kakkutikkareita. Pätkä pyöritteli palloja ja Pitkä kuorrutti. Kakkutikkarit olivat helppoja tehdä ja todella maukkaita. Suosittelen näitä juhliin kuin juhliin! Minun hommani oli tehdä kakku, jonka tein melkein valmiiksi ja kuorrutin vasta juhlapäivän aamuna. Suklainen kakku sisälsi valkosuklaata, tuorejuustoa ja puolukkahilloa. Tein myös suolaiset tarjottavat paistoa vaille valmiiksi. Se oli hyvä idea, sillä näin vieraat saivat tuoreita leivonnaisia syödäkseen. Tarjolla oli myös hedelmiä, popcorneja ja tikkareita, joita ostimme yhden lasipurkin täyteen. Idea tikkareista oli Pätkän ja voin todella suositella tikullisia herkkuja lastenjuhliin. Muumitikkarit ja Angry birdsit rulettivat!

Takana ihania kakkutikkareita, edessä sitruunalakuja.

Hedelmävati keveämpään juhlintaan.

Juhlien värit olivat musta, valkoinen ja keltainen.

Marimekkoa!

Vihaiset linnut.

Vitonen jo kasassa, jei!

Nyt ryntään apteekkiin, koiranruuan hakuun ja ruokakauppaan. Pitkä makaa kaameassa yrjötaudissa sängyssä. Toivon, ettei tauti tartu Pätkään ja minuun. Turha toivo, arvelen.

Launtaita toivottaen,

Ee

Ankea ruoka loppuu syömällä, mutina kutituksella

”Hoidossa kai syöt ihan reippaasti?” - "Niin, mutta siellä on parempaa ruokaa”.

Myönnetään, keskiankea lounashan se oli. Riisiä ja kaupan lihapullia ketsupilla. Markettivaellus oli lykkääntynyt kuumeen vuoksi.
Lapsi oli tehosairastanut torstain. Isänsä sai viettää koko päivän sohvalla kuumepotilaan kanssa. Minä jäin perjantaiksi kotiin, ja toki lapsi oli silloin jo kyllästynyt sohvailuun ja halusi toimintaa. Itse olisin hyvinkin pärjännyt torkkupeiton alla lehtipino sylissä. Olen kutakuinkin touhukas, mutta mieluummin vetelehdin kuin luovin sisätiloihin turhautuneen, tautiväsymyksestä itkuherkän napisijan kanssa tunnista toiseen. Afrikan Tähden rosvot ja jalokivet löytyivät vääristä paikoista, sitä tärkeintä pikkulegopalikkaa taas ei löytynyt mistään. Puolilta päivin olin jo valmis luopumaan sisäpäiväperiaatteesta, ja tuo lounasmeuhkaaminen oli viimeinen niitti. Tarvitsimme molemmat muuta ajateltavaa.
Lähdimme naapurikaupungin palloiluhalliin ihailemaan parvelta lukion tokaluokkalaisten tansseja. Prinsessat piristivät pienen päivää, vaikka itse parvikin olisi varmaan jo riittänyt. Jos ihan tarkkoja ollaan, pelkkä automatka taisi vähän helpottaa.

Nurina jäi kuitenkin päälle, vaikka tauti oli jo selätetty. Lapsi alkoi kuulostaa murrosikäiseltä möksöttäjältä. Inttäminen ja kitinä lähtivät vasta, kun me vanhemmat yhdessä huomautimme viallisesta äänensävystä. Kerroimme sen korjaantuvan vain yhdellä tavalla: kutituksella. Seurasi ankaraa kalsaripainia ja naurunremakka. Toimii ehkä viisivuotiaalla, mutta älkää kokeilko minuun. Haluan möksöttää hetken rauhassa. Halata saa.

J

Tegelbacken

Olemme asuneet yhdeksän kuukautta nykyisessä kodissamme. Olemme viihtyneet äärimmäisen hyvin, mitä nyt portaikko tai oikeammin kaksi, aiheuttaa toisinaan ongelmia. Ei niinkään tavaroiden roudauksellisesti, ehei, se sujuu, kun kuljetan romua edestakaisin. Portaikko on ongelmallinen lapsen kanssa. Muutama mukkelismakkelis on jo tullut, onneksi ilman suurempia vahinkoja. Nykyään portaat vaikeuttavat Pätkän kulkua muuten, kun koipea kivistää.

Alue on mukava, keskustaan on pieni matka ja metsään pääsee pienessä hetkessä. Pätkän mielestä parasta lähialueessa on lentokenttä, jonka päässä olemme tönöttäneet monen koiralenkin aikana ihastellen valoja (lentokentän jouluvalot, sanoi Pätkä joulukuussa) ja koneita. Joskus joku isompikin kone lähtee maailmalle ja se tuntuu pienestä ihmisestä huisilta. Joskin hän sanoo, että tahtoo itse jälleen lentokoneeseen. Viisivuotiaan lähdetään ulkomaille -painostus on kovaa. Kohta äiti taittuu. Itse toivoakseni kesälomalla.

Kotimme lähellä on sairaala. Sekin kätevää! Jos jotain sattuu, voi hilpaista omasta pihasta sairaalan pihaan. Tai juosta sairaalasta omaan kotiin iltapesulle, kuten minä tein syksyllä Pätkän lepäillessä lasaretissa. Pitkä otti hoitovuoron ja minä juoksin kotiin suihkuun. Ei siksi, ettenkö olisi voinut peseytyä sairaalassa, mutta kun vanhemmat eivät saaneet siellä suihkutella vartaloitaan puhtaiksi. Siksi olikin kätevää, että avasin yhden sairaalan ulko-ovista ja pujahdin omasta ovestamme sisään. Ja sitten toisinpäin. Sairaalaan sisäänpääseminen iltayhdeksän jälkeen oli hankalampaa kuin sieltä poistuminen, piti soitella ovikelloa ja kertoa vartijalle, mihin oli pyrkimässä.

Parasta kodissamme on takapiha, joka on niin iso, että koirilla on tilaa, omenapuulla on tilaa, Pätkän ja minun sählyottelulla oli männäkesänä tilaa. Etupihakin on ja siellä pitää paikkaansa auto, jota tarvitsen päästäkseni töihin. Mihinkään antakaa mullekin autotalli -taisteluun en ole ryhtynyt. Meneehän se kaara tuossakin. Toivehan olisi, ettei autoa tarvittaisi lain. Mutta vielä tulee se päivä, kun voin myydä autoni ja asua paikassa, jossa julkinen liikenne toimii ja pyörällä pääsee. Nytkin pääsisi pyörällä, mutta arjen moninaisten haasteiden takia kuskaan Pätkää päiväkotiin autolla.

Meillä on kaksi seinänaapuria. Toinen on Tellu, joka on mainio mummo! Hän harrastaa avantouintia ja suhaa fillarilla kesät talvet sinne, tänne ja tonne. Tellulla on upea puutarha, josta hän antoi minullekin taimia ja vähän isompiakin piha-asukkeja. Pätkän toive on, että jonakin päivänä meidänkin puutarha olisi samanlainen. Toinen naapuri on pakkauspaperinvärinen mies, yli kuusikymppinen. Ennakkotieto Tellulta: pakkauspaperimies ei pidä lapsista, eikä koirista. Kysyi ensimmäisenä muutettuamme ja nähtyään koirat, että räkyttävätkö. Uujee! Tätä naapuria näkee harvoin ja jos näkee, hän tikuttaa naapuritaloon tyttöystävänsä, kuusikymppinen hänkin, luo. Puskat pihalla geometrisesti aseteltuina.

Kolmas lähinaapurimme asuu meitä vastapäätä, tien toisella puolella. En tiedä hänestä juuri mitään. Paitsi että hän on ainakin viisikymppinen, vetää tupakkia, tuijottaa ikkunasta, tuijottaa ikkunasta ja tuijottaa ikkunasta. Tämä naapuri tietää meidän aikataulumme erinomaisesti. Kerran tulimme kotiin tunnin myöhemmin kuin tavanomaisesti. -Tehän myöhään tulette, huuteli naapuri tupakkisuussa, kun karautimme kotipihaan neljän maissa. -Juu, täytyy sitä joskus jossain käydäkin, sanoin. Että terkkuja vaan K-supermarketista ja päiväkodin pihalta, jossa oli niin hyvät leikit kesken, ettei heti Pätkä voinut heti lähteä mutsin matkaan.

Tervetuloa Tegelbackenille! Tällaista täällä on!

Ee

 Ps. Loppuviikosta kirjoitan suuresta juhlaviikonlopustamme. Pätkä täytti viisi jo reilu viikko sitten. Tulevana viikonloppuna juhlitaan!