Pienenä ihmisenä maailmassa.

Katson asioita melko korkealta ja lähes aina, kun minulta kysytään jonkun ihmisen tuntomerkkejä, sanon, että lyhyt oli. En enää muista, miltä maailma näytti silloin, kun olin 119 senttimetriä pitkä, asuin vaaleanpunaisessa huoneessa ja siivosin vimmatusti leikkimökkiä. Vuonna 2012 erään senttiä vaille metri ja kaksikymmentä mitassa olevan pienen ihmisen maailma näyttää tältä.

 Sohvan pohjalta, pyykkitelineen varjosta voi kurkistaa kohti valoa. Lohduttaudun monesti pyykkien levätessä telineellä rutikuivina, että taas siellä leikitään majaleikkiä. "Äiti, mä tykkään näiden lakanoiden tuoksusta."

Kaikki viltitkin oli siirretty majaan ja kori oli tyhjä.

Pian leikki oli jätettävä kesken ja alettava pukea harrastusreissua varten. Tanssitunnille lähtöä valmistellessaan päätön äiti sulki kodin ovia ja rajoitti koirakansalaisen asuinalaa seuraavan yön nukkumismukavuuteen panostaen. On mukavampaa nukkua hiekattomassa sängyssä.

"Mennään, mennään, reippaasti!" Hyvä alku lähdölle, kun ovi on auki rappukäytävään asti.

Tanssikoululta palattaessa löytyi ruosteinen portti, joka oli kiinnostava. "Miksi se on lukossa?"

Kysymysten sisällöt vaihtelivat, mutta niitä yhdisti se, että aikuisen oli vaikea vastata joihinkin esitettyihin kysymyksiin. Monesti täytyi myöntää, ettei tiedä. 

-Miksi taivas on niin korkealla?
-Voi, sun täytyy kysyä isältä.
-Eksä tiedä?
-Isä tietää ihan varmasti paremmin.
-Ai miks?
-Isä ymmärtää fysiikkaa ja muitakin luonnontieteitä.
-Mitä se on, se vysiikka?

"Oonpas mä pitkä!" Ja äiti taluttaa kaksinkerroin taittuneena fillaria.

2

Illalla uni tuli Mirkun ja viiden muun unikaverin viereen olohuoneen patjalle. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa.

Kivaa perjantaita!

E

Totuus tulee lapsen, äidin ja anopin suusta. Kaunisteltu totuus Stockan myyjän suusta.

Viikonloppu on kääntymässä uuteen viikkoon. Aurinko on paistanut ja lämmittänyt kelmeän valkeaa ihoani. Säärissäni ei ole väriä muualla kuin toisessa kintussa kiristävässä vajaan viiden sentin mittaisessa haavassa ja parissa verisuonessa, jotka piirtävät kartan pohkeen takaosaan. Nenän päälle on ilmestynyt muutama pisama, jotka harmittavan himmeinä täplittävät kasvojani.

Posket ovat punaiset, kuten aina. Itseäni poskien punoitus ei häiritse, enhän minä sitä näe, ellen tuijota peiliin ja silloin kun tuijotan, täytyy sutia ripsiväriä tai nyppiä niitä kulmakarvauskalikkoja, jotka yrittävät kasvaa alueelle, jolta olen niitä jo vuosia karkoittanut. Stockmannin ja Sokoksen kosmetiikkaosastolla sen sijaan punainen väri saa osakseen huomiota. Valkoisiin takkeihin sonnustautuneet, eteerisesti tuoksuvat myyjättäret suosittelevat minulle vihreää voidetta, jolla punaiset posket muuttuvat normaaleiksi. En ole ostanut, vaikka kasvoillani hehkuvat punaiset jouluomenat.

1. (kaunisteltu) totuus: "Sulla on hiukan punasävyiset poskipäät."

Viikonloppuun on mahtunut urotöitä. Viikkasin vihdoin lakanat, joita jo kuukausi sitten piilottelin makuuhuoneeni nurkkaan erääseen koriin. Silloin en ehtinyt tehdä taitteluliikkeitä ennen kylään saapuvia kavereita ja sulloin lakanat paniikissa piilopaikkaan. Sitten kavereiden vierailun on tapahtunut kaikenlaista. Olen esimerkiksi käynyt töissä, lenkittänyt koiraa, käynyt kahvilla, syönyt lakunappeja ja maannut sohvalla jalat kohti kattoa. En siis millään ole ehtinyt aiemmin viikata kyseistä lakanamyttyä.

2. totuus: "Äiti, sä oot laiska. Välillä oikee laiskuri."

Olin kavereita odottaessa sullonut hätäpäissäni vähän kaikkea vähän kaikkialle ja tänään lakanoita kaapittaessani löysin pienen ihmisen uimapussinkin, jonka näkymättömyyttä olin jo ehtinyt ihmetellä. Tosin suurta huolta uimapussista ei ollut ehtinyt syntyä, mutta muutaman viikon ja helteisen päivän jälkeen niin olisi tapahtunut.

Paitsi viikkasin, myös imuroin tänään, parin päivän tauon jälkeen. Pienet kivet kilahtelivat ja päiväkodin hiekkalaatikolta perjantaina varastettu hiekka surahteli iloisesti imuriin, joka puhalsi tunkkaista ilmaa sisuksistaan. Koirankarvat, joita imuri ahnaasti hamusi sisäänsä, olivat osin tukkineet raitisilmasuodattimen tai jonkun vastaavan valkeahkon tilkun. Nypin väärälle puolelle harhautuneita Allu Koirasen karvoja ja mietin, että alkaa olla uuden imurin, pölypussittoman, aika. Itse tuunaamani pölypussit eivät näet näytä toimivan ja muutenkin imuri vetelee viimeisiään.

Sellaisen avaruusalusta muistuttavan Dysonin tahtoisin. Äitini osti sellaisen ja oli aivan haltioissaan. En tiedä, kuinka sairasta teistä on mennä sekaisin uudesta imurista, mutta minä hieman huolestuin äidistä. Pohdin jo, kuinka hän kahdenkymmenen vuoden kuluttua imuroi Dysonillaan kerran tunnissa, kun ei muista jo imuroineensa. Äiti kehui Dysonia kymmenessä minuutissa enemmän kuin isääni reilun kolmenkymmenen avioliittovuoden aikana. Ovat edelleen muuten naimisissa.

3. totuus: "Imuroit joka päivä. Lapsi ei voi olla karvaisella lattialla. Ja jos ostat sen Dysonin, peset pölysäiliön joka kerta imuroinnin jälkeen. Niin minä teen."

Äidin totuudet korvissani mietin tänään anoppeja, niitä toisten äitejä. Harvoin kuulee hyvää anopeista, joskus tosin kuulee ja silloin tarinat ovat jotain sellaista, että soittelemme päivittäin ja käymme vaatekaupoilla ostamassa vaimon miehelle, anopin lapselle, vaatteita. Hyviä anoppejakin löytyy, arvelen ja toivon, että itsestäni tulisi sellainen, jos minusta edes anoppia tulee. Yritän opettaa pienelle ihmiselle hyvän elämän opit jo nyt, niin ei sitten tarvitse opastaa miniää. Huomenna aloitan aiheesta "Lastenlasten oikea hoito ja salliva kasvatus". Luulen, että pieni ihminen omaksuu riittävät sisällöt kolmessakymmenessä vuodessa ja sitten 34-vuotiaana hän saa vapauden neuvoistani jahka muuttaa kotoa pois.

Pari viikkoa sitten eräillä lastensynttäreillä seurasin, kuinka anopit ja anoppien lasten puolisot väistelivät toisiaan. Anoppi antoi koko ajan ohjeita ja vävypoika näytteli keittiössä korppia heilutellen käsiään raakkuen. Miniä puolestaan oli avoimen huojentunut, kun hänen anoppinsa lähti. Niin paljon oli tullut ohjeita tältäkin.

Erään ystäväni anoppi oli puolestaan ohjeistanut alakouluikäisiä lapsenlapsiaan elämän poluilla kertomalla, ettei aina tarvitse tehdä kuten äiti sanoo, vaan lasten täytyy elää omaa elämäänsä. Ei aina tarvitsekaan tehdä, mutta tarvitsee niissä asioissa, joista aikuiset päättävät. Sellaisia asioita alakouluikäisten elämässä kuitenkin on. Sanojensa vakuudeksi anoppi oli tiedustellut lapsilta, että pelkäävätkö nämä äitiään. Pelkoa ei ollut ilmassa, mutta ihmetystä ja ärsyynnystä sitäkin enemmän. Ja anopilla edelleen huoli: Kukaanhan ei huolehdi lapsistaan paremmin kuin oma äiti. Ai niin, lapsenlapsilla onkin oma äiti, se vain pääsi unohtumaan. Samoin kuin se, että lapsenlapset eivät olekaan vaarassa.

Mietin, mistä anoppiongelmat kumpuavat. Luulen: Anopit eivät muista olevansa anoppeja ja miniät eivät halua ohjeita vierailta ihmisiltä. Anopit ovat edelleen lastensa äitejä ja lastenlastensa isoäitejä, jotka haluavat parasta omilleen. Vähän niin kuin minä hiekkalaatikolla, kun joku vie pienen ihmisen lapion tai huutaa jotain pöljää. Osa anopeista on kuitenkin unohtanut, että heidän lapsensa ovat heidän lapsiaan vain siinä mielessä, että anopit ovat joskus puskeneet heidät maailmaan. Lapsuus on kuitenkin loppunut jossain vaiheessa ja siinä vaiheessa lapsesta on tullut aikuinen lapsi, yhdistelmä, joka on toisinaan yhtä hankala kuin sairas terve.

4. totuus "Ei sun tarvitse tehdä niin kuin sun äiti sanoo."

Neljäs totuus olkoon meille aikuisille lapsille. Ei meidän tarvitse tehdä niin kuin äidit sanovat vain siksi, että äidit sanovat. Enää tarvitsisi vain päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, olla itselleen rehellinen ja alkaa toimia kuten aikuisuudenkodissaan tahtoo. Lapsuudenkoti oli asia erikseen ja silloin elämässä oli niitä asioita, joista aikuiset päättivät. Mutta silloin aikuis-lapsi olikin lapsi-lapsi.

Loppupäätelmänä todettakoon, että aikuiset lapset eivät yleensä tarvitse huolenpitoa samalla tavalla kuin ne ihmiset, jotka ovat lapsi-lapsia. Aikuiset lapset huolehtivat tavanomaisesti itsestään ja jos ihmisellä on puoliso, huoltaa puolisokin jollain tasolla tätä aikuista, joka on jollekin lapsi.

Äidit, luottakaa. Kyllä teidän aikuis-lapsenne selviävät, jos joku vie heiltä jonkun lapioon verrattavan asian. He selviävät, vaikka viejä olisi se ketku hiekkalaatikon toiselta reunalta, miniä. Ja mitä lapsi-lapsiin tulee, ne aikuis-lapset huolehtivat niistä lapsi-lapsista yleensä tosi hyvin. Suomessa on myös neuvolajärjestelmä, josta saa ajantasaista neuvontaa. Suositukset ovat muuttuneet sitten 1960-luvun.

Joskus toivoisin, että kuulisin kaunisteltuja totuuksia lähipiiristä. Sellainen voisi olla vaikkapa salliva vastaus imurointiin väsähtäneelle aikuis-lapselleen, vaihtoehto B sen iänikuisen aan tilalla.

Keskustelu A:
- Mä en oo jaksanut imuroida.
- No ei siinä olis kauaa mennyt. Annas mä imuroin, on se kumma...

Keskustelu B:
- Mä en oo jaksanut imuroida.
- Ei kuule haittaa, ehtiihän sitä huomennakin. Nyt juodaan kahvit!

Lapsi puhukoon totta, niin on hyvä. Stockan myyjäkin voisi yrittää totuutta. Eniten ärsyttää hienostelu: hieman punasävyiset poskipäät.

Mainiota alkavaa viikkoa,

E

Niksipirkkaan: sukat kuivuvat pyykkikopan reunoilla viemättä aikaa ripustajalta ja tilaa narulta

Viikko on ollut kesäinen, siitepölyinen, kiireinen ja täynnä tärkeitä ihmisiä. Kesäinen, sillä keli on hellinyt ja aurinkoa on riittänyt. Siitepölyinen, sillä kaikki on keltaisen pölyn peitossa ja suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä pärskii ja niistää (onpa yhä syy olla pesemättä ikkunoita!). Kiireinenkin, koska viimeisin pyykkikoneellinen on puoliksi ripustettu narulle, puoliksi levitelty pyykkikopan reunoille. Tärkeitä ihmisiä on tupsahtanut kesäloman viettoon lähitienoolle ja muuten vaan mukaan kuvioon.

Miehen työvuorot limittyivät omieni kanssa sillä seurauksella, että yhteistä hereilläoloaikaa on viime päivinä ollut muutama tunti vuorokautta kohden. Toisinaan osaan nauttia tilanteesta, toisinaan tuntuu työläältä odottaa toisen heräävän ja kiirehtien jotain yhteistä hommaa ennen kuin toinen taas lähtee. Vähitellen olen oppinut järjestämään itselleni ja lapselle jotain tähdellistä touhua, kunnes koko perhe on taas koossa ja voimissaan. Aika menee eri tahdissa, kun odottamisen sijaan nauttii hyvän ystävän seurasta ja samalla lapsellakin on ikäistään seuraa.

Tänä lauantaina saatiinkin yökylään tuiki olennainen ystävä ja lapsi. Mikäs sen parempaa kuin pienten väsytys pihaleikeissä, polkupyöräillessä ja saunassa ja sen jälkeen punaviiniä ja isoja asioita kesäillassa! Isot asiat vaativat pitkän illan, muutaman kyyneleen ja vankan ystävyyden.

Tämä päivä kului metsäretkellä, pallokentän laidalla ja omassa pihassa. Sisällä suoritettiin vain ruokailut ja pakollinen veden vaihto akvaarioon (niin armoton levämeininki, ettei kalanpoikasten suojelu enää tuntunut sopivalta tekosyyltä olla puhdistamatta allasta). Illalla kesäisen pikkuihmisen rusketus madaltui monta astetta, kun suihkussa saatiin liuotettua aimo kerros pölyä otsikosta ja varpaista viemäriin. Kesän lämpö iholla ja kettukarkit vatsassa on ihana siirtyä unille ja aloittaa uusi viikko. Hyvää yötä!

J

Oy Allu Koiranen Ab. Maansiirtoa ja karvaa.

Olen elänyt koiratonta eloa vain hetken. Silloin olin pieni ja perheeseemme kuului kissa, jonka nimi oli Ali. Se oli aivan musta ja musta oli se päivä, jolloin tajusimme Alin kadonneen. Lapsen mieleeni on jäänyt kuva minulle valtavan tärkeästä siskosta itkemässä kadonnutta kissaa. Maalla kissat saivat kulkea vapaasti ja se oli monelle kissalle varmasti mainio ratkaisu. Mutta joskus kävi huonosti, kuten Alille ja myöhemmin myös Otolle, jonka sain seitsemäntenä syntymäpäivänä lahjaksi ilmoitettuani, että haluan joko elävän vauvan tai kissan.

Olin neljävuotias, kun meille tuli koira, kultainennoutaja Jallu, joka eli melko pitkään siihen nähden, että se oli kookas koira. Olin lukion ensimmäisellä luokalla, siis 16-vuotias, kun se siirtyi koirien taivaaseen. Isä laittoi pihalle kiven, johon kirjoitettiin teksti "Kiltti Jallu" ja kiltti se olikin. Sen turkki oli kultainen ja kiharainen ja Jallun mielestä ilmeisesti liian puhdas, kun turkkia piti silloin tällöin sutata erään maatalon lieteojassa uimalla.

Alma.

Touhusin paljon tämän uroskoiran kanssa ja edelleen minulla on molemmissa polvissani muistot yhteisistä lenkeistä. Jallulla oli enemmän voimaa kuin minulla ja minä en päästänyt hihnasta irti, vaikka mikä olisi tullut, en, vaikka välillä menin maata pitkin. Sisko oli näet sanonut, ettei antaisi minulle ikinä anteeksi, jos Jallu, joka oli hänen koiransa, karkaisi ja sille kävisi jotain. Joskus Jallu karkasi ja muistan, kuinka meille kerran soitettiin kotiin, että tulisitteko hakemaan koiranne urheilukentältä. Jallu häiritsi, suorastaan terrorisoi, paikallisen pesäpallojoukkueen ottelua napsimalla palloja matkaansa. Muistan hakeneeni koiran isän kanssa. Sen tarkemmin en ajatuksiani muista kyseisestä tapahtumasta, mutta nyt ajattelen, ettei kyseinen laji huonommaksi voinut muuttua pallojen kadottua.

Yhdeksänvuotiaana sain ensimmäisen oman koirani. Sen nimi oli Venla ja se oli rodultaan chihuahua. Väriltään Venla oli soopeli ja sen silmät pullottivat kuin sammakolla. Rotu on kotoisin Meksikosta ja Venla rakasti aurinkoa ja lämpöä. Se makasi lattialla auringon osuessa johonkin kohtaan, eikä siirtynyt, vaikka olisi joutunut läähättämään kuumuudesta. Venla myös saunoi. Venlalla oli tosi kova ääni, jolla se kompensoi pientä kokoaan. Se haukkui kaikkea ja aikanaan, kun minä ja Venla muutimme kerrostaloon, pelkäsin, että Venla hankkii meille häädön. Ei se hankkinut, vaan kulki kanssani alakoulusta yläkouluun, lukioon ja vielä yliopistoon. Venla kuoli 2003. Ajoin Tampereelta kotiin vanhempieni luokse Venla kenkälaatikossa. Isä maalasi kiveen tekstin "Pikku Venla".

Venla oli viisivuotias, kun sille tuli kaveriksi Siiri, chihuahua sekin. Olin tuolloin kahdeksannella luokalla. Kinusin vanhemmiltani koiraa, vaikka meillä oli jo kaksi: Jallu, joka asui meillä osin, tosin pääosin jo kotoa muuttaneen siskoni luona ja Venla, joka vietti aikaa kissamme Röllin kanssa. Äiti tokaisi joskus kinuamiseeni kyllästyneenä, että saat koiran, jos maksat sen itse. Niinpä aloin säästää rahaa. Koirarahat sain naapurin koiraa hoitamalla ja pian minulla oli melkein koko summa kasassa. Osa puuttui, mutta isosisko auttoi ja osti hetkeksi aikaa osan Siiristä. Haimme koiran kahdestaan, minä ja sisko, ja äiti oli todella yllättynyt, kun toimme pennun kotiin. Muistan, että se oli torstai-ilta. Isä tuli seuraavana päivänä työhön liittyvältä koulutusreissulta ja ihmetteli, mistä Siiri oli viikon aikana ilmestynyt. Siiri eli vain viisi vuotta ennen kuin se oli lukuisten nisäkasvainten takia lopetettava. Pienestä koirasta ei olisi leikkauksen jälkeen jäänyt kuin reilu kilo jäljelle. Siiri oli pieni vain kokonsa puolesta. Se luultavasti ei itse ymmärtänyt pienuuttaan, vaan puri toisinaan toisia koiria ja mummoakin kerran jalasta.

Altsu.

Siirin tultua meille saimme jo seuraavana vuonna uuden perheenjäsenen. Isä kertoi, että hänellä oli unelma bokserista, runttunaamaisesta koirasta. Äiti sanoi, että isä voisi ottaa koiran, kun me lapset lähtisimme kotoa. Siihen menisi vain muutama vuosi ja kaikki olisimme muualla. Minä innostin isää aivan toisenlaiseen aikatauluun ja eipä aikaakaan, kun meille oli varattu bokserinpentu. Sen nimeksi tuli Ukko. Muistan, kuinka kasvattaja toi koiran meille punotussa korissa. Ukko kiusasi Jallua minkä kerkesi, mutta kunnioitti pikkukoiria. Venla ja Siiri saivat kulkea aivan rauhassa.
Kuljin isän mukana Ukon koulutusreissuilla ja se oli mukavaa. Ukko oli tosi innokas ja se eli elämänsä alusta loppuun täysillä. Kesken juoksemisen se sitten kuolikin, onnellisena luulen.

Vuonna 2001 lähdin opiskelemaan ja muutto osui Siirin kuolemaa seuranneeseen päivään. Venla otti Siirin kuoleman raskaasti ja kun muutin Tampereelle, makasi Venla uudessa kodissa sängyn alla, eikä edes syönyt. Se oli paljon koiralta, joka kerran varasti ja söi pöydältä 20 isoa lettua. Sen episodin jälkeen Venla paastosi kolme päivää ja kakkasi arviolta 15 kertaa päivässä. Sen keskivartalo paisui tai oikeammin koko koira paisui, vain pää oli pieni ja häntä ohut suiro. Silmät tuntuivat pullottavan kahta kauheammin.

Minusta tuntui kauhealta jättää surullista koiraa yksin uuteen kotiin päiväksi. Niinpä ostin koiran rahoilla, jotka olin säästänyt kesätöistä pahan päivän varalle. Paha päivä tuli, ei minulle, mutta Venlalle ja niinpä meille muutti Papu, kiinanharjakoiranarttu, joka oli äärimmäisen arka. Se makasi kaksi ensimmäistä viikkoa sohvan selkänojalla ja säikkyi Venlaa, joka oli, myönnän, vahva luonne, muttei silti kovin uhkaava. Vähitellen Papu tottui Venlaan ja niistä tuli kaverukset siinä määrin, että ne mahtuivat molemmat nukkumaan minun peittoni alle, toinen polvitaipeisiin käpertyneenä ja toinen vasten vatsaani.

En tiennyt sitä heti, mutta vähitellen tajusin, että Papu oli lajitransvestiitti. Papu oli kissa koiran vartalossa. Papu eli kuin kissa, tuli syliin kun halusi, tykkäsi vain harvoista ja loukkaantui herkästi. Se ei suostunut kulkemaan ulkona, jos satoi ja monesti nauroimmekin, että hätätilanteessa Papun avulla voisi löytää erämaasta vettä. Se kun kiersi vetiset paikat kaukaa. Kerran se tosin muisti olevansa koira ja meinasi kuolla hukkumalla. Papu hyppäsi laiturilta sorsaparin perään ja huomasi olevansa uimataidoton tai ainakin hyvin heikko uimari. Vesi roiskui tassuista sen kasvoille ja se kauhistutti Papua valtavasti. Onneksi apu oli lähellä ja uitettu koira pääsi kuivalle maalle.

Venlan kuoltua Papu oli hetken ainoana koirana. Se sopi Papulle paremmin kuin hyvin, eikä se osannut aavistaa, että kohtalo heittäisi sen kiusaksi koiran, jonka nimi oli Wiikar´s yellow river. Eräänä lauantaina olin tekemässä yliopistolla tenttiä. Siihen oli mahdollisuus joka kuukausi jonain lauantaina ja usein kävin hakemassa muutaman opintoviikon matkaani. Lähdettyäni tuolla kerralla tentistä, huomasin veljeni soittaneen minulle useamman kerran. Äitikin oli soittanut. Asia koski kultaistanoutajaa, pentua, joka etsi uutta kotia. Pentu oli 10 viikkoa vanha ja sen omistaja halusi päästä siitä eroon, pian. "Ai , etteks te voi hakea sitä tänään? Sit sille tarvii hankkia joku hoitaja, kun mä meen baariin." Arki kahden yksivuotiaan lapsen, pissailevan pennun ja kaiken muun kanssa oli alkanut kahdessa viikossa tuntua karmealta yhdistelmältä parikymppisestä naisesta. Aloitin pehmityksen kotona, meitä kun oli silloin kaksi samassa taloudessa, enkä voinut omin päin ottaa koiraa. Päivän puhuminen riitti ja sunnuntaina lähdimme hakemaan koiraa, jonka kutsumanimeksi oli annettu Sinikka. Se juoksi suoraan syliimme ja siitä tuli paras kaverimme. Ja Alma. Olisi tuntunut oudolta taluttaa Sinikkaa.

Allu pienen ihmisen kuvaamana.

Alma pissasi paljon, kuten nimensäkin antoi olettaa. Onneksi siskonsa Wiikar´s yellow sea oli kotiutunut jonnekin toisaalle. Vuokra-asuntomme lattia vietti ja usein iltapäivällä lattialla oli kuivunut pissanoro. Valumasuunta oli olohuoneesta keittiöön. Pesin lattiaa ja Alma repi pissaisia lehtiä. Se oli pentuna aivan hullu. Se luuli olevansa suuri ja mahtava ja niinpä se kokeili kaikkea mahdollista. Se esimerkiksi puri isäntäänsä sormesta tämän käveltyä luuta syövän koiran ohitse. Sinä iltana Almalta otettiin luu pois kerran kymmenessä minuutissa ja tosissaan muriseva koira kannettiin eteiseen.

Kiusanteko ei loppunut siihen. Alma komenteli meitä ja me kitkimme tätäkin tapaa pois. Kuten näykkimistä ja hammaskaluston esittelyä. Alma oli ymmärtänyt, että hampaat olivat vain irvistelyä ja puremista varten. Vähitellen se oppi olemaan. Kuljimme paljon metsissä ja Alma sai olla vapaana. Se oppi etsimään suppilovahveroita ja hirvenpapanoita. Se oppi tottelemaan ja käyttäytymään, tekemään toko-liikkeitä ja myöhemmin selviämään agilityradasta. Mikään sähäkkä salama se ei agilityssa koskaan ollut, eikä tuntenut vetoa riistaan. Se kyllä piti kuollutta lintua suussaan, mutta siksi, että se tiesi saavansa herkkuja palkinnoksi. Muuten Alma viis veisasi kuolleesta pienriistasta.

Alman elon mullisti pieni ihminen, joka liikkumaan opittuaan makasi koiran päällä, tutki hampaita, silitti, rutisteli, tökki tietämättömänä silmiä, ajoi leikkiautolla ylitse ja harjasi turkkia. Koskaan pieni ihminen ei ole tehnyt Almalle mitään pahaa, tahallaan satuttanut, eikä Alma pienelle ihmiselle. Alma on ollut kärsivällinen, Papu sen sijaan opetti pienen ihmisen kunnioittamaan koiria. Pari kertaa Papun tekemät näykkäisyt olivat seurausta pienen ihmisen kovakouraisuudesta, mutta kyllä Papu puri tai oikeammin yritti purra muutenkin. Parhaiten pieni ihminen ja Papu mahtuivat samaan taloon oleskellessaan eri huoneissa.

Papu kuoli hiljattain. Pieni ihminen itki lohduttomasti ja vaati, ettei Papua saa lopettaa. Papu oli kuitenkin niin kipeä loukattuaan silmänsä, ettei muita vaihtoehtoja ollut ja hyvästelimme Papun yhdessä. Kuolema herätti paljon kysymyksiä ja sanoimme, että voi ajatella niin, että Papu on mennyt koirien taivaaseen Jallun, Venlan, Siirin ja Ukon kaveriksi. Ja Pyssyn, joka oli siskoni koira. Pieni ihminen mietti ja kysyi, sattuuko Papua enää. Vastasin, että enää ei satu. Miten se kuoleminen tapahtui? Selitin, että eläinlääkäri antoi Papulle lääkettä, joka vähitellen hidasti Papun sydämen lyöntejä niin, että sydän pysaähtyi. "Eiks voitu tehdä muuta?" "Ei voitu, eikä se olisi ollut Papua kohtaan oikein." Pieni ihminen oli pitkään hiljaa, itki vähän ja kysyi sitten aivan tosissaan hiljaisella äänellä: "Äiti, kun Papu nyt kakkaa koirien taivaassa, niin mihin se kakka tippuu?".

Nyt Allu Koiranen, Alma, on meidän ainoa koiramme. Mummolassa on bokseri nro 2, Unto, joka on nelivuotias ja kuin kumipallo. Täynnä hyvää tuulta ja energiaa. Meillä on kahdeksanvuotias, iloinen ja luotettava Alma, joka lähtee seurakseni säällä kuin säällä. Tai oikeammin minä saan luvan lähteä Alman seuraksi säällä kuin säällä. Joskus kaiken kuran, karvatuppojen, hiekan, kuran ja sanoinko jo kuran, keskellä olen sanonut, että kun näistä koirista aika jättää, alan elää koiratonta elämää.

Kunhan olen uhonnut, sillä totuus on, ettei minusta ole koirattomaan eloon. Minä haluan herätä aamulla niin, että Allu Koiranen seuraajineen tuijottaa kymmenen sentin päästä minua ja heiluttaa häntäänsä. Haluan avata kotioveni, sanoa Allulle moi ja  kysyä, miten päivä on mennyt. Haluan käydä lenkillä, katsoa kuinka pieni ihminen taluttaa koiraa, tallustaa kurasta ruskeaksi muuttuneen koiran kanssa sateessa ja istua märän koiran hajussa loppupäivän. Allun ansiota on myös se, että meillä on niin siistiä kuin on. Älkää vaan luulko, että minä muuten imuroisin joka päivä ja moppaisin lattiat kaksi kertaa viikossa.

E

Energiasyöpöt

Ekologisuus on päivän sana. Sammuta valot, kierrätä, kierrätä lisää, käy pimeässä pissalla. Energiaa säästyy. Parasta ekologisuutta on (siis minun mielestäni) lihasvoimalla liikkuminen. Samalla säästää ja kuluttaa. Eritoten tykkään kuluttaa, muttei säästäminenkään haittaa.

Eniten taitaa säästää nukkumalla, suorastaan tallettaa, ainakin, jos on uskominen äitiäni. Nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, sanoo hän, yli kuudenkymmenen vuoden kokemuksella ja samalla käy hoputtamassa minua ylös sängystä, kun mummolareissulla makaan peittojen alla vielä yhdeksältä. Mummohan on herännyt mummolavierailusta seonneen lapsenlapsen kanssa jo 5.30, tehnyt 500 lihapullaa, virkannut yhden maton ja pessyt (ja ripustanut) kolme koneellista pyykkiä ennen kello kahdeksaa. Myös päivälliselle tarkoitetut muusiperunat on kuorittu ja upotettu kylmään veteen. Ja nuori ihminen sen kuin makaa, perse homeessa, saattaisi mummo jopa sanoa.

Paitsi lihasvoimin liikkumista ja kierrätystä, erityisesti lastenvaatteiden sellaista, olen alkanut suosia oman hyvän energiani säästämistä. Tämä on kestävää kehitystä parhaimmillaan, vaikkei maapallo pelastukaan kuin siltä osin, että minusta on mukavampaa kulkea tämän pallon päällä ja olen mukavampaa seuraa kanssakulkijoille.

Hyvän energian säästäminen ei ole salatiedettä ja ohjeet ovatkin melko yksinkertaiset ja siksi helposti noudatettavissa. Tosin joskus käy kuin roskasangon äärellä, että sekajäte tipahtaa biojäteastian puolelle. Silloin ei auta kuin noukkia banaanikärpästen keskeltä astiaan sopimaton jäte ja ohjata se oikeaan kaukaloon.

Ohjeita hyvän energian suhteen on kaksi tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen: Selvitä, minkä verran henkilö X kuluttaa energiaa. Toinen: Vältä energiasyöpön seuraa. Kolmas: Ole itse energisoija, älä energiasyöppö.

Näitä noudattaakseen voi joutua aluksi viettämään aikaa melkoisten energiasyöppöjen kanssa. Tämä siksi, ettei ihmisissä lue päällä, toisin kuin Ikean tuotteissa, seuraavaa litaniaa:  nimi, energiankulutus, kokoamis- ja kierrätysohje. Joudut siis selvittämään nämä asiat itse. Nimi selvinnee helposti. Yleensä toisilleen entuudestaan vieraat ihmiset esittäytyvät melko pian satuttuaan tilanteeseen, jossa he joutuvat viettämään aikaa toistensa kanssa nimettöminä. Energiankulutus selvinnee ajan kanssa. Ja sen mukana myös kierrätyksen tarve.

Usein energiasyöpöt ihmiset löytää nopeasti. He töksäyttelevät kielteisesti sävyttyneitä lausahduksiaan ja sanovat jonkun ajan päästä, että ethän sä pahastunut. "Sullahan on noi geelikynnet, kun sä etsit miestä... Ethän sä pahastunut?" "On sun hiukset joskus ihan kivastikin ollut." "Ai joskus?" "Niin." Ja seuraavana päivänä: "Mä siis tarkoitin, että sun hiukset on yleensä niin kuin arkena, mutta joskus on oikein juhlakampauskin." Just.

Nykyään olen alkanut sanoa kohteliaasti suoraan , että pahastuin ja että minusta sanottu asia oli kurjasti ilmaistu. Toisinaan ottaa sen verran päähän, että kommentoin jotakin mukamas nokkelaa, josta tyhmempikin tajuaa, että metsään meni. Välillä hermot menevät täysin ja pään sisällä on vain yksi repliikki: En pahastunut, kaikkihan *****ilusta pitävät. Hädin tuskin saan suuni pysymään kiinni, mikä vie älyttömästi energiaa, ainakin yhden Buffet-jäätelön verran, arvelen.

On kummallista, kuinka paljon helpompaa toisista ihmisistä on löytää kommentoitavaa kielteisessä mielessä. Kehu lapsi päivässä, sanottiin joskus jossain ja se kuulostaa minusta hyvältä kaikkien meidän suhteen. Usein on niin, että eniten kehuja perheessä saa koira. Uskaltanen silti väittää, että myös naapuri, lapsi, työkaveri tai puoliso ilahtuu kehuista, vaikkei hän kehumisen jälkeen katsoisikaan sinua iloisena silmiin tai heiluttaisi häntää.

Älä ole energiasyöppö, vaan pieni iloisen energian ydinvoimala. Välillä reaktori voi kuumentua, sellaista elämä on. Silloin tarvitaan lauhdevettä, arvelee humanisti. Älä huoli myöskään liiasta hyvän energian tuottamisesta. Ympärilläsi pyörii kuitenkin energiasyöppöjä kuin aktivisteja Olkiluodossa. Aidoista aktivisteista heidät erottaa siinä, etteivät energiasyöpöt lähesty sinua mereltä käsin, eikä poliisi tule kantamaan heitä pois.

Kivaa alkanutta viikkoa,

E

Rikkaruohoja ja kevätjuhlan seinäruusuja

Kesä on täällä!

Rakastan lämpöä. Mieluummin hiki kuin kananliha. Kalkkunanväriset koivet saivat tänään osansa paisteesta, ja samalla tuli lähtö nivaskalle vuohenputkea. Rikkaruohottomasta pihasta ei kannata puhua samassa lauseessa meidän pihapiirimme kanssa, mutta silloin tällöin  muodon vuoksi nyhdän jotain. Yksi kukkalaatikko varmaankin karaistuu, sille en muista juuri koskaan antaa vettä, toiset saavat lasten toimesta liikaakin kuravettä niskaansa. Kitkemistä enemmän harrastan aidalla notkumista. Onni on mukavat naapurit!

Meinasi jäädä lapsen muskarikevätjuhla väliin, kun äiti (taas) nukahti lastenohjelmien aikaan sohvalle. Siskonmakkarakeittotarpeet jäivät huomiselle, tänään oli (taas) aikaa vain pinaattilättypäivälliselle ja kynsien leikkuulle ennen kantele-showta.
Kevätjuhla oli hikinen mutta arvatenkin hellyttävä. Katsomoon houkuteltu mummi sai juhlan jälkeen puutarhassa mokkapaloja. Iltapala sekin. Mummi ei syönyt pelkkää kuorrutetta, kuten pieni. Äiti söi pieneltä jääneet pohjat. Ja illemmalla (taas) Tobleronen valkoista sohvalla.

Uusi sänky on palvellut nyt kaksi yötä. Kävi kuten silmälaseja hankkiessani: ero vanhaan on niin huikea, ettei nyt voi ymmärtää sietäneensä sitä epämukavuutta. Ensimmäiset silmälasit nenällä koin ahaa-elämyksen tarkkuuden ja syvyyksien suhteen, nyt aamuinen levännyt olo yllättää. Pieni kylkimyyryläinenkään ei enää herätä, kun patja tukee ahtaalle ajettua äitiä. Enää tarvitsisin pitempiä öitä!

J

Viikon teema: makuuasento

Viikko alkoi puhelimeni iskeytyessä kylpyhuoneen lattialaattaan kosketusnäyttö edellä. Työpäivä sujui samassa hengessä: myöhästelin ja paikalle saavuttuani kävin nojailemassa väsymystäni varaston puolella. Kotona kuumemittari näytti jo 38,5 °C ja viiden päivän sohvakooma käynnistyi.

Varapuhelimen herätystoiminto täyttyi pitkin päiviä ajoista 15:20 (hae lapsi hoidosta), 17:00 (vie lapsi harrastamaan) 18:00 (hae lapsi harrastuksesta). Unta riitti siis joka kyljenkäänteessä. Sohvalla perunointi sai aikaan myös sen, että tulin katsoneeksi hieman jääkiekkoa ilman miestä. Kuumeen piikkiin menköön tämä.

Torstaina oma takki oli jo niin tyhjä ja toisaalta lapsi niin einestä ja televisiota täynnä, että oli pelattava mummu-kortti. Aamupäivällä pakkasin meidät ja lapsen polkupyörän autoon ja siirsin itseni mummolan viltin alle. Pikkuihminen pääsi vaarin seurassa lätäköihin. Ruoassakin oli takuulla vähemmän e-koodeja. Iltapäivällä siirryimme toiseen osoitteeseen, jossa oli jälleen tarjolla isovanhemman sohva sekä virikettä toiselle meistä. Illemmalla saatiin jo mies vahvuuteen. Tänään on jo parempi päivä, vaikka pystyasento vieroksuttaa edelleen.

Lasta harrastukseen kärrätessäni kuulin erään äidin siirtyneen siitepölyallergiassa hoitomuotoon punaviiniglögi. Koin suurta myötätuntoa, olinhan itse huonovointisuudesta harmaa ja valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni makuuasentoon - jopa antamaan lapsen kulkea ilmaiseksi Afrikan tähden merimatkoja (ei matolla röhnöttävä äiti jaksa periä puntia joka kerta). Tsemppiä meille!

Risteilyltä palattuaan mies ilmoitti, että sänky on vihdoin vaihdettava. Sänkymme kunnosta kertoo ehkä jotain se, että laivan sänky vaahtopatjoineen oli kuulemma selvästi parempi. Olemme jo tukeneet vanhaa kunnon petiä retkipatjoilla ja poistaneet päällimmäisen, losahtaneen runkopatjan sillä seurauksella, että alemmat runkopatjat irtoavat silloin tällöin toisistaan ja keskellä nukkuva valuu petauspatjan mukana sänkyjen väliin muodostuneeseen rakoon. Perustelut hankinnalle siis löytyvät, enää puuttuvat roposet. Toisaalta sohvaperuna kuluttaa vähemmän kuin aktiivisempi äiti, joten ehkä tämä tauti on auttanut säästöprojektissa!

J