Jopas on vierähtänyt viime kirjoituksesta. Tässä kumminkin tämän hetken tuntoja.
Meinaa närästää. Syytän töitä ja puolustelen suklaata, vaikka näin meidän kesken asia lienee päin vastoin. Pyrkii myös paleltamaan, mikä on helposti väistetty liikunnolla, hihallisella torkkupeitolla sekä saavillisella teetä. Yrittää väsyttääkin, mutta perusfiilis on kumminkin ihan käypä ja jopa hilpeä. Syitä siihen seuraavassa:
Joulukalenterista on avattu pian puolet luukuista, ja olen unohtanut vasta kerran täyttää ylläpitämäni kuorma-autokalenterin, jonka pieniin luukkuihin mahtuu tarra, keräilykortti tai pieni lappunen: ”kurkista halkopinoon”. Halkojen päältä tai paikalta löytyy toisinaan piparkakkumuotti tai muuta luukkuun liian suurta. Jos luukku ammottaa tyhjyyttään, huijaan pienen hetkeksi loitommalle ja turvaudun hätäapusuklaakonvehtiin. Joulua on kiva väsätä pientä ihmistä ajatellen ja tämän jännitystä seuraillen.
Syksyn työt ovat kelpo mallilla. Kevääksikin puuhaa jää, mutta tänä vuonna olen onnistunut välttämään jyrän alle jäämisen tunteen. Taannoinen työharjoittelujakso horjutti muutaman viikon verran ajatuksiani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Tuntui, että pitäisi sittenkin tehdä joskus jotain muuta. Nyt olen sopeutunut takaisin ja viihdyn niin työtehtävien kuin porukankin ansiosta. Kuka tietää, mihin vielä päädyn, mutta nyt on hyvä näin.
Talvi näyttää ja tuntuu talvelta. Elän kesästä ja valosta, mutta tykkään olla myös pakkasen armoilla. Jos on tarpeeksi vaatteita yllä, glögiä lasissa tai edes odottamassa. Ja lähellä tärkeimmät.
Niin että närästäköön.
J.
tiistai 11. joulukuuta 2012
Väärässä paikassa
Tänään olen tuntenut monta kertaa olevani väärässä paikassa, kuullut vääriä asioita, miettinyt miten suhtautua niiihin ja tehnyt turhia hommia. Turhista hommista käyköön nettikaupassa hengailu sen sijaan, että olisin korjannut kokeita, kirjoitelmia, kirjatöitä ja raportteja, joita minulla on hauenkuvilla kuvitettu kangaskassi pullollaan.
Viime yönä päästin Ansa Loukkusen pissalle kolmen aikaan. Lapseni koki saman kohtalon, joskin hänen pissapaikassaan oli enemmän lämpöasteita kuin edellisen lirijän. Takaoven raosta puhaltanut pakkasilma virkisti minua ja stressaantunut mieleni virkosi entisestään, kun lapsen vessareissun jälkeen päähäni pälkähtivät kokeet, siis ne korjaamattomat. Aamulla korjasin kokeita ennen lähtöä reitille päiväkoti-koulu ja ystäväni Ansa onnistui puremaan palasen yhden oppilaan kokeesta sillä välin, kun minun vuorostani oli poikettava huussissa. Ja tiedoksi niille lukijoille, jotka arvelevat meidän vain tramppaavan vessoissa ja takapihalla pissoilla, teemme muutakin. Tänäänkin olen juonut Pepsimaxia, jota sisareni puolusti, kun minä erehdyin kutsumaan tuota ruskeaa litkua turhuudeksi.
Päivässä on toki ollut hyviäkin hetkiä toisin kuin ankeasta alkutilityksestä voisi päätellä. Olen tänään ehtinyt jumpata työpäivän päätteeksi mainiossa työpaikan naisporukassa, viesteillyt ystäväni J:n kanssa, puhunut siskon kanssa puhelimessa lapsen oksennuksesta, saanut viettää aikaa pienen ihmisen kanssa ja harjoituttaa Loukkusta koiraeskarissa.
Parasta päivässä ovat hetket lapsen kanssa, joka jaksaa herätä aamuisin joulukalenterin voimalla. Ja iltaisin luemme kirjaa, usein liikaa pitkiä pätkiä niin, että kello on rientänyt kauas. Mutta kun kirja on niin hyvä. Tällä hetkellä luemme teosta Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Ihan mahtava lastenkirja.
Kivaa tiistaita!
Ee
ps. Jotenkin kummallisesti kaipaan Tampereelle. Ehtisinköhän ennen joulua?
Viime yönä päästin Ansa Loukkusen pissalle kolmen aikaan. Lapseni koki saman kohtalon, joskin hänen pissapaikassaan oli enemmän lämpöasteita kuin edellisen lirijän. Takaoven raosta puhaltanut pakkasilma virkisti minua ja stressaantunut mieleni virkosi entisestään, kun lapsen vessareissun jälkeen päähäni pälkähtivät kokeet, siis ne korjaamattomat. Aamulla korjasin kokeita ennen lähtöä reitille päiväkoti-koulu ja ystäväni Ansa onnistui puremaan palasen yhden oppilaan kokeesta sillä välin, kun minun vuorostani oli poikettava huussissa. Ja tiedoksi niille lukijoille, jotka arvelevat meidän vain tramppaavan vessoissa ja takapihalla pissoilla, teemme muutakin. Tänäänkin olen juonut Pepsimaxia, jota sisareni puolusti, kun minä erehdyin kutsumaan tuota ruskeaa litkua turhuudeksi.
Päivässä on toki ollut hyviäkin hetkiä toisin kuin ankeasta alkutilityksestä voisi päätellä. Olen tänään ehtinyt jumpata työpäivän päätteeksi mainiossa työpaikan naisporukassa, viesteillyt ystäväni J:n kanssa, puhunut siskon kanssa puhelimessa lapsen oksennuksesta, saanut viettää aikaa pienen ihmisen kanssa ja harjoituttaa Loukkusta koiraeskarissa.
Parasta päivässä ovat hetket lapsen kanssa, joka jaksaa herätä aamuisin joulukalenterin voimalla. Ja iltaisin luemme kirjaa, usein liikaa pitkiä pätkiä niin, että kello on rientänyt kauas. Mutta kun kirja on niin hyvä. Tällä hetkellä luemme teosta Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Ihan mahtava lastenkirja.
Kivaa tiistaita!
Ee
ps. Jotenkin kummallisesti kaipaan Tampereelle. Ehtisinköhän ennen joulua?
maanantai 3. joulukuuta 2012
Talviturkissako?
-Mä olen karvainen nainen, sanoi työkaverini muutama viikko sitten koulutuspäivän kahvitauolla ja katsoi käsivarttaan. Samainen työkaveri oli seuranani ensiapukurssilla. Ensin sidoimme kuvitteellisia haavoja yläraajoista. Sitten tuli alaraajojen vuoro. -Sitokaa sääreen tullut haava, neuvoi sairaanhoitaja, joka kurssia piti. -Ootsä ajanut säärikarvat? -En. -Emmäkään. -No sit meillä on se haava reidessä.
2000-luvun naisella on kamala karvaongelma. Ennen puhuttiin ihokarvojen liiallisesta kasvusta. Muistan yläkoulun biologian tunnit ja opettajan maininnan hirsutismista. Lunttasin terveyskirjastosta, jossa kerrottiin, että vaivasta kärsii 5-10 prosenttia naisista. Hei onnea liian karvaiset, vaiva on hyvänlaatuinen, kertoo Duodecim. Minäpä kerron, että arviolta kaikki naiset kärsivät ihan tavallisesta karvanpukkaamisesta. Sääriin tulee karvaa, kainaloihin, kasvoihin, sinne ja kulmakarvoissa vääriin kohtiin. Ei hirsutismia, mutta nykynaiselle ongelmallista. Ei ihme, jos joskus on pinna piukealla, kun tietää, että joutuu iltapesujensa yhteydessä höyläämään metritolkulla talvikuivaa ihoa tai pientä ihokaistaletta, joka pitää verhota jälleen seuraavana päivänä pieniin alushousuihin. Siis sellaisiin, joihin on käytetty kymmenen kertaa kaksitoista senttiä kooltaan oleva kankaanpala ja narua.
Sata vuotta sitten ihmisillä oli oikeita ongelmia ja sellaisia töitä, niin kuin hemmetin rankka maanviljelys ja pyykkien pesu käsin, ettei ehtinyt Mäkitalon Liisikään miettiä häpykarvojaan, kun itseään lahkeellisiin kalsareihin tunki ja synnytti seitsemättä lastaan saunassa. Toista on nyt. Nainenhan ei voi harrastaa mitään liikuntaakaan (paitsi sauvakävelyä) ilman, että vääriin paikkoihin kasvaneet karvat on poistettu. Kukapa haluaisi saada saakutin kalliilla jäsenyyskuntosalilla lisänimen karvanainen. -Hei varo, sä joudut jumppaamaan karvanaisen vieressä. Tai synnytys. Tuskin kukaan haluaa kätilöiden puhuvan kahvihuoneessa, että se karvatoosa on parantunut ihan hyvin. Selvyyden vuoksi kertaan vielä, mihin saa kasvaa karvaa. Karvojen hyväksytyt kasvualueet ovat silmäluomien reunoilla (ripset), kulmakarvojen tietämillä tietyllä rajatulla alueella ja sitten päässä. Hiusten on syytä olla tuuheat ja ripsien niin vahvat, että niillä torjuu sudenkorennon lennon, jos sellainen nyt sattuisi ensi kesänä maauimalassa silmää kohti syöksymään.
Nykyään mummotkin ovat karvattomia. Tai siis eivät ihan kaikki. Kuusikymppiset ovat, olen katsonut uimahallissa. Maire ja Irma, niin ja Tellu, jotka ovat seiskakymppisiä tai vanhempia, antavat kaikkien karvojen kasvaa eli he eivät luojan luomaan koske. Siinä ovat peitossa niin jalkojen väli, kainalot kuin sääretkin. Nilkoissa mummoilla on karvareunukset. Samanlaiset olen nähnyt yhdellä ihanalla työhevosella. Mutta hevonen onkin muutenkin karvainen.
Kasvatamme karvatonta sukupolvea, sillä höylääväthän ne neljäsluokkalaisetkin, joiden murrosikä on alkanut aikaisin. Niin Hesarin mukaan käy nykyään. Onneksi en ole neljäsluokkalainen, enkä ollut silloin, kun murrosikäni alkoi. Evoluutiolle esittäisin toiveen. Karvat veke silmien alapuoliselta alueelta. Vaikeampiakin asioita on ihmisestä muutettu aikojen saatossa, poistettu luusiltaa silmien päältä ja niin poispäin. Kyllä kai sitä yhdet sääri-, kainalo- ja alakarvat saisi ihmisestä pois. Nykyään on lämpökerrastotkin jo, niin eivät paikat jäädy.
Eilen sauvakävelin säärikarvoineni pitkin metsää. Minun ja ystäväni lenkki päättyi maauimalan parkkipaikalle. Kiitin mielessäni vuodenaikaa ja sitä, että uimala oli kiinni. Nyt ei tarvitse moneen kuukauteen siirtää jälkikasvuaan lastenaltaasta syvempiin vesiin. Viime kesänä piti. Lastenaltaan vesi ulottui syvässä päässä erään äidin reisiin. Siinä uivat vierekkäin hänen lapsensa ja häpykarvansa. Minä katsoin parhaaksi nostaa omani, karvani ja lapseni, pois altaasta.
Maanantaita toivottaen,
Ee
2000-luvun naisella on kamala karvaongelma. Ennen puhuttiin ihokarvojen liiallisesta kasvusta. Muistan yläkoulun biologian tunnit ja opettajan maininnan hirsutismista. Lunttasin terveyskirjastosta, jossa kerrottiin, että vaivasta kärsii 5-10 prosenttia naisista. Hei onnea liian karvaiset, vaiva on hyvänlaatuinen, kertoo Duodecim. Minäpä kerron, että arviolta kaikki naiset kärsivät ihan tavallisesta karvanpukkaamisesta. Sääriin tulee karvaa, kainaloihin, kasvoihin, sinne ja kulmakarvoissa vääriin kohtiin. Ei hirsutismia, mutta nykynaiselle ongelmallista. Ei ihme, jos joskus on pinna piukealla, kun tietää, että joutuu iltapesujensa yhteydessä höyläämään metritolkulla talvikuivaa ihoa tai pientä ihokaistaletta, joka pitää verhota jälleen seuraavana päivänä pieniin alushousuihin. Siis sellaisiin, joihin on käytetty kymmenen kertaa kaksitoista senttiä kooltaan oleva kankaanpala ja narua.
Sata vuotta sitten ihmisillä oli oikeita ongelmia ja sellaisia töitä, niin kuin hemmetin rankka maanviljelys ja pyykkien pesu käsin, ettei ehtinyt Mäkitalon Liisikään miettiä häpykarvojaan, kun itseään lahkeellisiin kalsareihin tunki ja synnytti seitsemättä lastaan saunassa. Toista on nyt. Nainenhan ei voi harrastaa mitään liikuntaakaan (paitsi sauvakävelyä) ilman, että vääriin paikkoihin kasvaneet karvat on poistettu. Kukapa haluaisi saada saakutin kalliilla jäsenyyskuntosalilla lisänimen karvanainen. -Hei varo, sä joudut jumppaamaan karvanaisen vieressä. Tai synnytys. Tuskin kukaan haluaa kätilöiden puhuvan kahvihuoneessa, että se karvatoosa on parantunut ihan hyvin. Selvyyden vuoksi kertaan vielä, mihin saa kasvaa karvaa. Karvojen hyväksytyt kasvualueet ovat silmäluomien reunoilla (ripset), kulmakarvojen tietämillä tietyllä rajatulla alueella ja sitten päässä. Hiusten on syytä olla tuuheat ja ripsien niin vahvat, että niillä torjuu sudenkorennon lennon, jos sellainen nyt sattuisi ensi kesänä maauimalassa silmää kohti syöksymään.
Nykyään mummotkin ovat karvattomia. Tai siis eivät ihan kaikki. Kuusikymppiset ovat, olen katsonut uimahallissa. Maire ja Irma, niin ja Tellu, jotka ovat seiskakymppisiä tai vanhempia, antavat kaikkien karvojen kasvaa eli he eivät luojan luomaan koske. Siinä ovat peitossa niin jalkojen väli, kainalot kuin sääretkin. Nilkoissa mummoilla on karvareunukset. Samanlaiset olen nähnyt yhdellä ihanalla työhevosella. Mutta hevonen onkin muutenkin karvainen.
Kasvatamme karvatonta sukupolvea, sillä höylääväthän ne neljäsluokkalaisetkin, joiden murrosikä on alkanut aikaisin. Niin Hesarin mukaan käy nykyään. Onneksi en ole neljäsluokkalainen, enkä ollut silloin, kun murrosikäni alkoi. Evoluutiolle esittäisin toiveen. Karvat veke silmien alapuoliselta alueelta. Vaikeampiakin asioita on ihmisestä muutettu aikojen saatossa, poistettu luusiltaa silmien päältä ja niin poispäin. Kyllä kai sitä yhdet sääri-, kainalo- ja alakarvat saisi ihmisestä pois. Nykyään on lämpökerrastotkin jo, niin eivät paikat jäädy.
Eilen sauvakävelin säärikarvoineni pitkin metsää. Minun ja ystäväni lenkki päättyi maauimalan parkkipaikalle. Kiitin mielessäni vuodenaikaa ja sitä, että uimala oli kiinni. Nyt ei tarvitse moneen kuukauteen siirtää jälkikasvuaan lastenaltaasta syvempiin vesiin. Viime kesänä piti. Lastenaltaan vesi ulottui syvässä päässä erään äidin reisiin. Siinä uivat vierekkäin hänen lapsensa ja häpykarvansa. Minä katsoin parhaaksi nostaa omani, karvani ja lapseni, pois altaasta.
Maanantaita toivottaen,
Ee
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Viikonloppu on parhautta. Perjantaina sai mennä nukkumaan niin, ettei puhelinta tarvinnut ajastaa herättämään. Heräsin niin lauantaina kuin tänään ennen pientä ihmistä ja ehdin tehdä opiskelujuttujani. Tänään kuuntelin opiskelutouhujeni taustalla Vain elämää-sarjan musiikkia. Hyvä, että eilen naputtelin digiboksin nauhoittamaan.
Ansa Loukkunen viihtyi seuranani koko aamun, tuli alakertaan samaa matkaa ja seurasi kuin hai laivaa. Niin aina.
Hetken hänellä oli omia touhuja ilmaisjakelulehtien parissa. Sivujen välissä oli nameja.
En jaksanut odottaa ensimmäistä adventtia, vaan viritin valoa pimeään, keittiöön ja olohuoneeseen. Verhottomasta olohuoneesta tuli minusta ihana. Ulkona on vihreää, kuten olohuoneen ikkunasta näkee.
Yhtä vehreältä näyttää etupihalla.
En viitsinyt laittaa lauantaina lounasta itse. Niinpä suuntasimme kotikaupunkimme taidemuseoon brunssille. Ruoka maksoi aikuiselta kympin ja lapselta vitosen. Ruokaa oli tarjolla monenlaista ja se oli ihan hyvää, ehkä hieman liian kotiruokamaista kuitenkin. Ruokaa enemmän minua miellyttikin miljöö. Pieni ihminen söi nopeammin kuin iso ja niinpä hänellä oli aikaa nauttia kahvilan puolella taiteesta. Katsella näytöltä kuvia ja kuunnella lasten naurua. Ja nauraa mukana.
Punajuurikeitto, tuore ruisleipä ja sinihomejuusto maistuivat minulle erinomaisesti. Keitto tarjoiltiin isosta mukista.
Brunssin jälkeen suuntasimme taidenäyttelyyn, jossa oli kova meteli ja pimeää. Pienelle ihmiselle museon lipunmyynnistä sai kuulosuojaimet, siis kuulottimet, kuten loistavalahkeinen vesseli niitä kutsuu.
Pimeässä sai tutkia sydäntä, ei omaansa, vaan Pavel Mrkusin, jonka näyttely Next Planet on. Ja juu, hänen nimensä kirjoitetaan juuri noin.
Pienistä rei'istä sai kurkistaa useisiin laatikoihin. Yhdessä näytti tältä.
Toisessa näyttelyssä kurkistimme Mairen Gullichsenin kokoelmaan. Läheltä katsoen se näytti erilaiselta kuin kauempaa.
Ihana väri, lämpö kaiken tämän hämäryyden keskellä.
Alkavaa viikkoa toivottaen ja illan tanssikisoja odottaen,
Ee
Jälkikirjoitus. Ei viikonloppu mitään jatkuvaa auvoa ole ollut. Neljävuotias osaa vaatia saakelinmoisella tahdolla ängri bööds-pelejä pelattavakseen. Nyt on pelitaukoa viikko.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Martta
Olen päättänyt muuttua kokonaan martaksi. Siis sellaiseksi ihmiseksi, joka hilloaa, säilöö, harjaa maton hapsut, leipoo, tekee kotikaljaa, sukii itsensä ja lapsensa, käyttää Prisman muovikassit ja alushousunsakin matonkuteena, vetää keskelle päätä jakauksen käytännöllisyyden vuoksi, hakkaa matot, pesee mattojen välit vähintään pari kertaa viikossa, kasvattaa kaikkea mahdollista (ei tietenkään mitään höpöheinää), kitkee porkkanapenkkiä pyrstö pystyssä, sauvakävelee, pesee jääkaapin ja vessan etikalla ja leikkaa kyntensä, koska pitkillä kynsillä ei ihminen tee yhtään mitään, vaan muistuttaa Jöröjukkaa tai jotain muuta satuhahmoa. Uskottava nainen ei ulkoisilla ansioilla koreile.
Syyslomalla haravoin. Olen ilmeisesti tehnyt sitä lapseni nähden liian vähän, sillä lapseni kysyi isältään, joka vieressä vaihtoi autoon talvirenkaita (kyllä, sukupuoliroolit elävät ja tosimartta tekee vain naisten töitä, mies puunatkoon autoja), että onko toi juuriharja, millä äiti huiskii. Lapseni on viettänyt aikaa liikaa urbaanissa ympäristössä, siinä sykkeessä, josta Furmanin Ben, Tahkokallion Keke ja Sinkkosen Jari varmaan nykyvanhempia varoittavat. Jaria kiittäisin tässä kohtaa, kyllä, lapseni leikkii pyssyillä, mutta Jarin mukaan se on ok. Niin, juuriharja se ei ollut, vaan harava. Johtopäätös: Olen lintsannut paitsi haravoinnista, myös mattojen pesusta. Lehdet ovat jääneet lumen alle tai syyssateiden. Matot on pessyt pesula.
Totuus tulee lapsen suusta. Portaikossamme on kapea ikkuna, josta näkee etupihalle. Meidän ja parin naapurin. Naapurin täti, seitsemänkymppinen ja niin pirun vireä Tellu, hakkasi yksi lauantaiaamu mattoja. Lapseni huusi minulle, joka istuin Hesarin ja teemukillisen äärellä alakerrassa siinä kymmenen jälkeen aamulla (ripsiväriä olin jo laittanut, kiitos äitini lausahduksen, että kyllä ihmisen täytyy laittaa itsensä ihmisen näköiseksi), että Tellu lyö kepillä mattoja. Niin vain puuttuu suomen kielen laatua valvovan ihmisen lapselta kielestään ilmaus "hakata mattoja" ja mitä, kepillä! Mattopiiskahan se on. Meilläkin oli joskus sellainen, mutta annoin sen pois. Martat, siis ne oikeat, kertoivat Hesarissa olleessa jutussa, ettei mattoja saa hakata. Katkeavat vielä kuteet. En käynyt yöpaidassani sanomassa Tellulle, että lopeta hyvä ihminen, pilaat mattosi. Mietin omia mattojani ja niiden kuteita. Eivät ehkä kuteet katkeaisi millään, ovat koirankarvan ja hiekan vahvistamat.
Huomenna imuroin, lupaan ja vannon.
Ee
Syyslomalla haravoin. Olen ilmeisesti tehnyt sitä lapseni nähden liian vähän, sillä lapseni kysyi isältään, joka vieressä vaihtoi autoon talvirenkaita (kyllä, sukupuoliroolit elävät ja tosimartta tekee vain naisten töitä, mies puunatkoon autoja), että onko toi juuriharja, millä äiti huiskii. Lapseni on viettänyt aikaa liikaa urbaanissa ympäristössä, siinä sykkeessä, josta Furmanin Ben, Tahkokallion Keke ja Sinkkosen Jari varmaan nykyvanhempia varoittavat. Jaria kiittäisin tässä kohtaa, kyllä, lapseni leikkii pyssyillä, mutta Jarin mukaan se on ok. Niin, juuriharja se ei ollut, vaan harava. Johtopäätös: Olen lintsannut paitsi haravoinnista, myös mattojen pesusta. Lehdet ovat jääneet lumen alle tai syyssateiden. Matot on pessyt pesula.
Totuus tulee lapsen suusta. Portaikossamme on kapea ikkuna, josta näkee etupihalle. Meidän ja parin naapurin. Naapurin täti, seitsemänkymppinen ja niin pirun vireä Tellu, hakkasi yksi lauantaiaamu mattoja. Lapseni huusi minulle, joka istuin Hesarin ja teemukillisen äärellä alakerrassa siinä kymmenen jälkeen aamulla (ripsiväriä olin jo laittanut, kiitos äitini lausahduksen, että kyllä ihmisen täytyy laittaa itsensä ihmisen näköiseksi), että Tellu lyö kepillä mattoja. Niin vain puuttuu suomen kielen laatua valvovan ihmisen lapselta kielestään ilmaus "hakata mattoja" ja mitä, kepillä! Mattopiiskahan se on. Meilläkin oli joskus sellainen, mutta annoin sen pois. Martat, siis ne oikeat, kertoivat Hesarissa olleessa jutussa, ettei mattoja saa hakata. Katkeavat vielä kuteet. En käynyt yöpaidassani sanomassa Tellulle, että lopeta hyvä ihminen, pilaat mattosi. Mietin omia mattojani ja niiden kuteita. Eivät ehkä kuteet katkeaisi millään, ovat koirankarvan ja hiekan vahvistamat.
Huomenna imuroin, lupaan ja vannon.
Ee
perjantai 9. marraskuuta 2012
Samaa ruokaa
”Äiti, miksi me syödään pitsan aineksia?”, kysyi lapsi, kun työnsin eteensä kesäkurpitsa-jauhelihapaistosta. ”Äiti, yksi on kyllä parempi kokki kuin sinä. Hoitotäti, se tekee aina hyvää ruokaa.” ”Äiti, tää on niin hyvää etten syö enempää.”
Yritän tarjota lapselleni monipuolista apetta. En ole kastikemestari enkä muutenkaan saa raaka-aineita maistumaan muulta kuin raaka-aineelta. Pyöritän samoja perusreseptejä viikosta toiseen, ja yllättävän usein onnistun tekemään sitä, mitä hoitopaikassakin on jo lounaaksi tarjottu (tämän taidon olen perinyt omalta äidiltäni).
Jos lasken erikseen kaikki jauhelihasta tehdyt ruoat ja lisän niihin muut keskinkertaisen luovuuteni rajoissa toteutetut, pääsen noin 30 ruokaan. Tässä luvussa on jo muutama eineskin mukana. Noin kuukauden siis söisi joka päivä eri sapuskaa, jos näitä murkinoita tulisi tehtyä tasaisessa järjestyksessä. Tosiasiassa listalla vilahtelee pestopasta, siskonmakkarasoppa ja jauhelihakastike muita useammin.
Ärsytän pienen makunystyröitä ja erityisesti ennakkoluuloista asennetta ajoittain jollain uudella vihanneksella tai suutuntumalla. Silti arvostan helposti valmistuvaa, tuttua ruokaa, joka jättää tekijälle aikaa vaikka metsässä tallusteluun ja saa syöjän vatsan täyteen. Ehkä viihtyisinkin keittiössä paremmin, jollei se olisi pois lapsen kanssa vietetystä ajasta. Varmaankin tulevaisuudessa, kun vähän suurempi pieni alkaa kulkea itsekseen harrastuksissa ja kavereilla, voisin ottaa kokkailun harrastuksena ja panostaa aterioihin enemmän. Siihen asti meillä syödään samaa.
J
Yritän tarjota lapselleni monipuolista apetta. En ole kastikemestari enkä muutenkaan saa raaka-aineita maistumaan muulta kuin raaka-aineelta. Pyöritän samoja perusreseptejä viikosta toiseen, ja yllättävän usein onnistun tekemään sitä, mitä hoitopaikassakin on jo lounaaksi tarjottu (tämän taidon olen perinyt omalta äidiltäni).
Jos lasken erikseen kaikki jauhelihasta tehdyt ruoat ja lisän niihin muut keskinkertaisen luovuuteni rajoissa toteutetut, pääsen noin 30 ruokaan. Tässä luvussa on jo muutama eineskin mukana. Noin kuukauden siis söisi joka päivä eri sapuskaa, jos näitä murkinoita tulisi tehtyä tasaisessa järjestyksessä. Tosiasiassa listalla vilahtelee pestopasta, siskonmakkarasoppa ja jauhelihakastike muita useammin.
Ärsytän pienen makunystyröitä ja erityisesti ennakkoluuloista asennetta ajoittain jollain uudella vihanneksella tai suutuntumalla. Silti arvostan helposti valmistuvaa, tuttua ruokaa, joka jättää tekijälle aikaa vaikka metsässä tallusteluun ja saa syöjän vatsan täyteen. Ehkä viihtyisinkin keittiössä paremmin, jollei se olisi pois lapsen kanssa vietetystä ajasta. Varmaankin tulevaisuudessa, kun vähän suurempi pieni alkaa kulkea itsekseen harrastuksissa ja kavereilla, voisin ottaa kokkailun harrastuksena ja panostaa aterioihin enemmän. Siihen asti meillä syödään samaa.
J
lauantai 3. marraskuuta 2012
Itsekseen
Jäin yllättäen yksin lauantai-illaksi ja -yöksi kotiin. Miehen työvuoroon osasin varautua, mutta että lapsikin löysi seuraa serkuistaan ja siirtyi mummun ja vaarin iloksi. Vastahan tuo pieni oli muutama viikko sitten ensi kertaa yökylässä, ja nyt sillä reissulla hankitulla itsevarmuudella lähti kahden minuutin varoitusajalla kohti uusia kokemuksia.
Piha täynnä kynttilöitä, muutama sisälläkin. Tunnelmavalaistus on nopein keino siistiä koti pölystä (viimeksi imuroidessani sohvan alta löytyi kunnallisvaalien äänestyslappu). Piirakan täytteenä pinaattia, fetajuustoa, suppilovahveroa ja pekonia. Kupissa vielä teetä, seuraavaksi glögiä. Hyvän mielen musiikkia.
Ihan piristävää olla yksin, vaikken taaskaan tee mitään, mikä ei onnistuisi porukassakin. Kirjoitan. Luen. Teen biisilistaa juoksulenkkejä varten. Soitan tärkeille. Kohta ehkä höpötän niin että tuntuu, jos naapurin glögiseura löytää perille. Luen taas. Nukun keskellä sänkyä.
Piha täynnä kynttilöitä, muutama sisälläkin. Tunnelmavalaistus on nopein keino siistiä koti pölystä (viimeksi imuroidessani sohvan alta löytyi kunnallisvaalien äänestyslappu). Piirakan täytteenä pinaattia, fetajuustoa, suppilovahveroa ja pekonia. Kupissa vielä teetä, seuraavaksi glögiä. Hyvän mielen musiikkia.
Ihan piristävää olla yksin, vaikken taaskaan tee mitään, mikä ei onnistuisi porukassakin. Kirjoitan. Luen. Teen biisilistaa juoksulenkkejä varten. Soitan tärkeille. Kohta ehkä höpötän niin että tuntuu, jos naapurin glögiseura löytää perille. Luen taas. Nukun keskellä sänkyä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)