”Äiti, miksi me syödään pitsan aineksia?”, kysyi lapsi, kun työnsin eteensä kesäkurpitsa-jauhelihapaistosta. ”Äiti, yksi on kyllä parempi kokki kuin sinä. Hoitotäti, se tekee aina hyvää ruokaa.” ”Äiti, tää on niin hyvää etten syö enempää.”
Yritän tarjota lapselleni monipuolista apetta. En ole kastikemestari enkä muutenkaan saa raaka-aineita maistumaan muulta kuin raaka-aineelta. Pyöritän samoja perusreseptejä viikosta toiseen, ja yllättävän usein onnistun tekemään sitä, mitä hoitopaikassakin on jo lounaaksi tarjottu (tämän taidon olen perinyt omalta äidiltäni).
Jos lasken erikseen kaikki jauhelihasta tehdyt ruoat ja lisän niihin muut keskinkertaisen luovuuteni rajoissa toteutetut, pääsen noin 30 ruokaan. Tässä luvussa on jo muutama eineskin mukana. Noin kuukauden siis söisi joka päivä eri sapuskaa, jos näitä murkinoita tulisi tehtyä tasaisessa järjestyksessä. Tosiasiassa listalla vilahtelee pestopasta, siskonmakkarasoppa ja jauhelihakastike muita useammin.
Ärsytän pienen makunystyröitä ja erityisesti ennakkoluuloista asennetta ajoittain jollain uudella vihanneksella tai suutuntumalla. Silti arvostan helposti valmistuvaa, tuttua ruokaa, joka jättää tekijälle aikaa vaikka metsässä tallusteluun ja saa syöjän vatsan täyteen. Ehkä viihtyisinkin keittiössä paremmin, jollei se olisi pois lapsen kanssa vietetystä ajasta. Varmaankin tulevaisuudessa, kun vähän suurempi pieni alkaa kulkea itsekseen harrastuksissa ja kavereilla, voisin ottaa kokkailun harrastuksena ja panostaa aterioihin enemmän. Siihen asti meillä syödään samaa.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti