Ensin muutimme me. Otimme mukaamme patjat ja peitot. Tyynyjä pakattiin kaksi ja pyyheliinat tungettiin Ikean kassiin. Petasimme patjat lattialle ja nukuimme ensimmäisen yön kaihdinten pimentämässä alakerrassa. Ikkunoita oli ja on edelleen kaksitoista. Laskin aivan itse.
Sitten muutti Ansa Loukkunen, jonka muuttomatka oli meidän matkaamme pidempi. Kun me muutimme vain reilun kilometrin päähän, oli Loukkusen vastaava reissu nelisenkymmentä kilometriä. Matka kotiin sujui mainiosti. Minä ajoin ja pieni ihminen matkusti Loukkusen Ansan kanssa takapenkillä. Ansa huusi koko matkan, sillä vapaata sielua ei olisi saanut vangita häkkiin, meinasi Ansa. Ei, vaikka se olisi paljon turvallisempi tapa matkustaa kuin pylleröidä takaluukussa. Vastuuta kantaneena päätin, että Loukkunen matkustaa häkissä vastalauseista huolimatta. Pieni ihminen ilmoitti puolessa matkassa, että pissa haisee ja oikeassa hän olikin. Viltti odotti pesua.
Meidän loput tavaramme siirtyivät muutamaa päivää myöhemmin. Kaikki tavarat mahtuivat ovista ja ikkunoista, muuttoauton peruuttaminen onnistui ja tavarat pysyivät ehjinä. Pieni ihminen oli varamummun hoivissa samoin kuin kaksikko Koiranen-Loukkunen. Kävi sääliksi varamummua. Muuttaminen oli helpompaa, sillä tavarat eivät juosseet karkuun tai kärttäneet mitään. Niitä sai nostella, tunkea, runnoa ja laskea huoahtaen maahan.
Muuttopäivän iltana alkoi tapahtua. Ensin pissatusreissulla huomasin, että Allu Koirasella oli ripuli. Vesiripuli. Pakkasin pienen ihmisen autoon ja suuntasimme apteekkiin. Vanhasta tottumuksesta kävelin eläinlääkehyllyn luo ja nappasin matkaani Canikur-pakkauksen. Ansa Loukkuselle ostin matolääkettä. Ostosten jälkeen huristelimme läpi sateisen kaupungin jälleen kotiin, siihen rakennukseen, joka jo tuntui omalta kodilta, vaikka näytti kaatopaikalta tavarapaljouksineen.
Kotona pieni ihminen alkoi valitella nälkää. Pakkasin pöytään iltapalat ja avasin Viiliksen valmiiksi. Yksi lusikallinen ja ilmoitus: "Mun on huono olo." Pieni ihminen kömpi sohvalle ja ennen kuin ehdin kysyä mitään, hän oksensi. Puolet sohvasta lainehti. Kannoin pienen ihmisen yläkertaan ja sitten puolet sohvasta koki saman kohtalon. Pesukone oli muuton takia kytkemättä, joten suihkutettuani pienen ihmisen puhtaaksi, pesin käsin ämpärissä tyynynpäällisen. Onneksi kangas oli vahvaa, eikä oksennus imeytynyt päällistä pidemmälle. Laitoin sen kuivumaan lämpökaarelle, mitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä seuraavana aamuna sain huomata, että päällinen oli kärähtänyt. Ja miltä puolelta, siltä puhtaammalta. Nyt täytyy pitää tyynyä niin päin, että suklaatahrat ja muut mönjät näkyvät ja palovammat painautuvat pohjan jousia vasten.
Illalla oksennus tuli vielä patja-lattia-akselille. Allu vinkui ulos, Loukkunen yritti syödä oksennusta ja pieni ihminen huusi kurkku suorana, kuinka varpaiden välissäkin on oksennusta. Tuli mieleen Kirsi Piha ja äitijohtajuus. Soitin miehelle: Tule apuun, kun pääset. Yön aikana Koirasen vointi koheni ja hän oli aamulla kuin uusi koira. Onneksi meitä oli kaksi täysi-ikäistä ja jokseenkin täysijärkistä olentoa paikalla läpi yön ja pissa-kakka-oksennusten siivoaminen ei tuntunut ylivoimaiselta. Aamulla olo oli krapulainen. Halvaksi tulee sekin huvi ja heti aamulla voi autoilla perhehelvettimarketti Prismaan. Tai ei ihan heti, kun oksennuslapsen piti toipua.
Uusi koti on vanha. Ikkunoissa on valumia ja kellariin tulee valoa kääntämällä nappulaa. Ihan kuin mummolassa. Kirjoitan siitä pian.
Voikaa hyvin,
E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti