Tuoliton tammikuu

Vietin tammikuun tuolitta. Kyseessä on Prisma Studion projekti, johon lähdin suin päin mukaan. Aina piristää ajatella toisin jotkin arjen toiminnot. Hiukan täytyi antaa periksi ja istua, ainakin henkilöautossa ja lentokoneessa, mutta muuten olin sinnikäs. Pienikin myönnytys vesittää helposti tällaiset hankkeet.

Joulukuun puolella odotin tuolittomalta tammikuulta iltojen monipuolistumista: josko seisaallaan tulisi hoitaneeksi juoksevia asiota ympäri huushollia. Luettuani pystyasennosta innostuin myös sen positiivisesta vaikutuksesta ryhtiin ja virkeystilaan. Huomaan sohvailevani nykyään enemmän kuin aiemmin. Syksy rauhoitettiin eskarilaisen uuden arjen vuoksi, sitten jalkojen vaivakierre pakotti lepäämään. Ensin se masensi, sitten siihen tottui, ja nyt pidemmän päälle se on alkanut ahdistaa uudestaan.

Ensimmäisen päivän käännyttyä iltaan huomasin, että makuulla voi roikkua netissä ihan yhtä paljon kuin istuen. Tajusin myös, että istuminen ei ole harkittua kuten vaikkapa lenkille lähtö. Löysinkin itseni istumasta kolme kertaa. Ruokailu seisten ei tuonut toivottua rauhaa lapsiperheen ateriointiin, mutta jatkoin silti.

Kuukausi meni lopulta nopeasti, vaikka ensimmäiset viikot tuntuivat takkuisilta.
Hankalinta tuolittomuudessa oli juuri ruokailutilanteisiin rauhoittuminen. Polvillaan olo ja asennon alituinen vaihtuminen siirsi levottomuuden syömäseuraankin. Kyse oli kuitenkin vain kuukauden jaksosta, jonka sieti vain tietämällä sen loppuvan joskus.
Välttelin myös lattialla istumista, eikä se ollutkaan ihan helppoa pienen lapsen äidille ja vielä pienempien tädille. Konttasin ja kyhäsin tyynyistä itselleni makoilupaikkoja. Tämä ei tuntunut järin tarkoituksenmukaiselta, ja jatkossa aion rakentaa Legoista ja pukea taaperoita istuen. Lasten kanssa missään asennossa ei ehdi olla liian pitkään!
Matkustus oli käytännössä ainoa sallittu syy istua ravintolaruokailujen lisäksi. Ennen tammikuuta luulin seisovani bussimatkat ja istuvani ainoastaan henkilöautossa, mutta bussissa istumisesta tuli alusta alkaen olennainen lepohetki pystyssä vietettyyn päivään. Turvallisuusnäkökulma antoi lisäsyyn istumiselle: turvavyössä istuminen oli järkevin asento.
Puolikas viikko kului tuolillisena; työmatka vaati lentokoneessa istumista ja ravintolassa syömistä. En osannut nauttia noin paljosta istumisesta, mikä vahvisti tämän hankkeen mielekkyyttä.

Kuukausi ilman tuolia vaikutti mm. seuraavilla tavoilla:

Elimistö tottui pystyasentoon alun jatkuvan nälän, janon ja silmittömän väsymyksen jälkeen. Ei ole enää minkäänlaista ongelmaa jaksaa jaloillaan tuntitolkulla, ja makuulle kaipaa vasta illalla. Ensin tehokkuus töitä tehdessä parani, mutta loppukuusta saattoi hyvinkin harhailla netissä vanhaan malliin. Työpaikan huoltojoukoillekaan ei riittänyt hommia, kun seisominen tuntui pian täysin luonnolliselta.

Unenlaatu parani kummasti, eikä seisominen rasittanut mitään yksittäistä osaa kehosta. Jalkojen liika rasittuminen oli peikkolistalla kärjessä - onneksi tämä pelko osoittautui turhaksi! Jumppasin päivittäin jalkateriä fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti, ja haaste on saattanut jopa olla eduksi kantakalvojen toipumisessa. On tullut keskityttyä jalkojen asentoon.

Töissä muutama muukin innostui asiasta (useimmat ainoastaan säälivät tai kummastelivat), ja jokunen opiskelijakin seisoi kemian tunneilla varmaan vaan myötätunnosta. Ottipa joku onkeensakin, kun ehdotin läksyjen tekoa vaihteeksi seisten. Ja kun yksi seisoo kahvitauolla, siihen saattaa hyvällä tuurilla saada vahingossa seuraa, ja yhtäkkiä istumiseen käytetyt minuutit vähenevät muiltakin.

Huomasin, kuinka hirveän paljon ihminen istuu. Kyllä siitä siivun voi ihan pysyvästi höylätä! Kunhan työpisteen ergonomia on kunnossa, ei koneella notkuminen ole enää suoranaisesti pois muusta toiminnasta. Hommasin kotiin läppäritelineen, joka hilaa koneen pystyssä pönöttävän ulottuville. Tulevaisuudessa aion viettää työpäivät seisten ruoka- ja kahvitaukoja lukuunottamatta. Mitäköhän seuraavaksi keksisi?

J

Pipa päässä

Näytät ihan unimussukalta", sanoi poika, kun eilen kömmin sohvalta auttamaan omatoimista ulkoilijaa kintaiden kanssa. Päiväunieni aikana rikottiin jäätä rautakangella ja sulatettiin lunta vessasta haetun veden avulla. Talvilomalainen taitaa jo odottaa kesää.

Illaksi heräsin yhdistetyille kippo- ja vaatekutsuille, joilla sai vaihtaa kaapissa lojuvat kuteensa toisten tamineisiin ikäänkuin kompensoidakseen kippotilauksia. Kiva loma aluillaan!

Aiemmin tällä viikolla kävin kampaajalla. Oma kampaaja oli pahasti varattuna, joten varasin ajan työkaverin suosittelemasta liikkeestä. Kärvistelin aamupäivän töissä pesemättömällä kuontalolla siinä toivossa, että hyppytunnin aikana saan puhtaan tukan ja vaihdan kuivat latvat otsatukkaan. Ajauduin kuitenkin jollekin liukuhihnalle: toimitus kesti vartin, sain otsatukan ilman pesua saati viimeistelyä, mutta köyhdyin vain euron per minuutti. Olisi ilmeisesti pitänyt osata tilata nuo muut vaiheet erikseen. Paikassa on ideaa, vaikka vedinkin pipon päähäni heti kampaamon ulkopuolella ja tuunasin pöhöttyneen otsiksen pinneillä lopputyöpäiväksi. Moni herra siisti oman päänsä pikapikaa viitosella, eikä latvojen tasoittamisesta yleisesti ole mukavaa maksaa kymmeniä euroja.

Tänään(kin) juhlittiin Pätkän syntymäpäiviä. Pätkä on nykyään vähemmän pätkä kuin kuusi vuotta sitten. Kiitos kakusta ja hauskoista kemuista! Ja pahoittelut mahdollisesta headspin-kaljusta! Onnea on ystävykset, jotka pääsevät yhteiselle aaltopituudelle suoraan tuulikaapissa, vaikka edellisestä tapaamisesta olisikin aikaa. Niitä ystävyksiä on nyt kahdessa polvessa, ja kohta nähdään enemmän arjenkin käänteissä.

Ps. Lukijamme M: nestekaasupullon huurtuminen johtuu juuri nesteen muuttumisesta pullon sisällä kaasuksi, mikä endotermisena reaktiona sitoo lämpöä ympäristöstä ja saa pullon kyljen jäähtymään. Huurretta muodostuu sitä enemmän, mitä enemmän kaasua pääsee kerralla pullosta ulos. Päinvastainen ilmiö olisi vaikkapa itse nestekaasun palaminen, joka vapauttaa lämpöä ympäristöön kuumentaen esim. grillimakkaran.

Pps. Muut lukijamme: edellinen ilmiö liittyy aiemmin päivällä käymäämme luonnontieteelliseen keskusteluun. Pirteät munat goes science.

J

Viikot huristavat eteenpäin sellaista vauhtia, että maisemia ehtii katsella vain suurimmissa mutkissa. Levikepaikoille saati huoltoasemalle ei ehdi pysähtyä, vaan arkea on elettävä mahdollisimman vähäisten pysähdysten taktiikalla. Jostain syystä tämänpäiväisen etapin aikana on mieleeni pulpahdellut asioita, jotka ovat aivan saakelin hyvin. 

Olen alkanut miettiä, että pienistä asioista riemuitsemalla saa iloita useammin kuin silloin, jos odottaa suuria ilon purkauksia. Toki isojakin iloja meikäläisen matkaan mahtuu, kuten uusi työ, joka odottaa kolmen viikon päässä. Edellinen tarkoittaa, että olen nykyisessä työssäni enää pari viikkoa. Yhtä aikaa huikeaa ja älyttömän haikeaa. 

Hullun paljon mutsia ilahdutti, aivan kyyneliin saakka, tänään se, että Pätkä pääsi päiväkotiryhmänsä kanssa luistelemaan. Pitkä kuskasi Pätkän luistinradalle ja päiväkodin tädit kantoivat luistinkassin paluumatkalla, koska raskas reppu ei parantanut potilaan kävelyasentoa. Parasta kuitenkin oli, että Pätkä unohti luistelun ajaksi sen, että kaikki ei ole kunnossa. Illalla on luistelun aiheuttamia vaivoja paikkailtu, mutta jos viisivuotias sanoo, että luisteleminen oli kaiken säryn arvoista, niin olkoon niin.

Olen iloinnut tänään muustakin, mutten niin, että olisin vollottanut. Neljän minionnen kärkipaikkaa pitää siskonmakkarasoppa, jota kätevänä talouskoulun kirjekurssilaisena pyöräytin maanantaina kahdeksan litraa. Meitä ruokailijoita oli maanantaina ja on edelleen kolme, mutta olin Prisman palvelutiskillä jossain huuruissa ja ostin kilon siskonmakkaraa. Makkaraa tursusi luonnonsuolesta pallura jos toinenkin ja jossain vaiheessa tajusin, että tarvitsen lisää lientä ja pottua tai keitto vyöryy viiden litran saavista liedelle. Niinpä keitin lisää kasviksia ja hupsista, siskonmakkarasoppaa oli kahdeksan litraa. Arvatkaa, mitä meillä on huomenna iltaruuaksi.

Makkaroiden lisäksi olen iloinnut Reiman uudistuneista lasten ulkovaatteista. Olin kuraisen syksyn keskellä auttamattoman myöhässä talvihaalarin hankinnassa. Vedenpitäviä kuorivaatteita Pätkälle hankittiin kesän päätyttyä kaksin kappalein, mutta talvihaalari jäi odottamaan Siperian tuulten tervehdystä. Talvi tuli yhtenä lauantaina ja Pätkä oli ilman talvihaalaria. Olen aiemmin vannonut ja vannon edelleen POP:n ulkovaatteiden nimeen. Kyseiset vaatteet ovat ajattomia, hyvännäköisiä, toimivia, kestäviä ja mikä tärkeintä, väritykseltään sellaisia, etten ensimmäiseksi ajattele migreeniä tai viisikymmentä väriliitua syöneen koiran oksennusta. Ei auttanut, POP:n talvihaalarit oli myyty. Murtunein mielin suuntasin katseeni Ticketiin ja sitten Reimaan. Ja mikä yllätys, Reiman suunnittelija ei ollut syönyt ennen suunnittelusessioitaan taikasieniä, vaan suunnitellut makean lasten ulkovaatemalliston. Pätkä temmeltää tämän talven Reiman Sammy-haalarissa. Värinä on tumma navy, melkein musta. Hyvä, Reima! Vinkkinä opettajahenkisille kavereilleni ja muille akateemisille, AKAVA:n jäsenetusivuille rekisteröityneet saavat Reiman verkkokaupasta pysyvästi kymmenen prosentin alennuksen. Ja ei, blogimme ei tee yhteistyötä Reiman kanssa. Eikä Pätkä minun kanssani, kuten kuvista näkyy.

Kolmas ilahduttava asia ovat Tove Janssonin Muumit. Lukekaa itsellenne ja lapsillenne. Iltaisin itseäkin harmittaa, ettei kirjaa voida lukea kerralla loppuun.

Neljäntenä onnena on lähestyvä kevät, joka kurkkii minua kynsilakkahyllystä. Huomenna sudin sormiini korallinpunaista sävyä ja olen niin kevät, niin kevät. Tuulkoon kylmästi, ei haittaa, sillä minun sormillani on hanskojen sisällä lämmintä. Ihan kuin kesällä, ainakin, jos kesä on sellainen kuin viime kesä. Ja onhan se!

Ennen kuin simahdan vällyjen väliin huhuilen teitä, rakkaat lukijat. Kommentoikaa, kysykää, mitä vain. Olisi mahtavaa kuulla teistä.

Puolen viikon terveisin,

Ee

Vaatteet(ko) tekevät opettajan

Luin filosofian tohtori Marjo Kamilan väitöskirjaa koskevan lehtijutun. Haastattelussa Kamila kertoi opettajan pukeutuvan rooliinsa.  Asun tehtävänä on ilmaista opettajan persoonallisuutta ja vakuuttaa ammattitaidosta. Tutkimustaan varten Kamila haastatteli 130 opettajaa eri kouluasteilta.

Vaatetus nousee tutkimuksen mukaan esiin erityisesti tilanteissa, joissa ihmiset olivat eri mieltä. Tuollaisissa tilanteissa vaatetusta koskevilla kommenteilla pyritään pääsemään kiinni vastapuolen henkilökohtaisuuksiin. Opettajat ovat pukeutumisensa suhteen kriittisiä ja moni koki olevansa tarkkailun alaisena myös vapaa-ajallaan. Kamila totesi yllättyneensä, että miehet ovat kriittisempiä asujen kommentoijia kuin naiset. Puhuvatko he vaimojensa suulla, pohtii tutkija ja kertoo, että opettajat voidaan jakaa neljään kategoriaan pukeutumisensa perusteella.

Mallikansalaisopettaja vakuuttaa asiallisella pukeutumisella ja epäsovinnainen ilmaisee rentouttaan. Esteetti on viehättävä ja tyylikäs joutuen siitä syystä toisten arvostelun kohteeksi. Neljäntenä Kamila mainitsee seksualisoidun  naisopettajan, jolle miehet heittävät kommenttejaan ja jonka saamasta huomiosta muut naisopettajat ovat kateellisia. (Sivistys.net --> Väitös: Kouluttaja pukeutuu rooliinsa)

Opettajan pukeutuminen on mietityttänyt minua viime aikoina, sillä kuukauden päästä muunnun yhdessä yössä opettajasta apulaisrehtoriksi, joka ei voi kävellä huoltajapalaveriin tennareissa tai hupparissa. En väitä, että kulkisin töissä tennareissa ja hupparissa, en juuri koskaan. Opettajana seilaan asiallisen, rennon ja esteettisen pukeutumisen aalloilla kallistuen eniten rentoon ja asialliseen, epäsovinnaisesta mallikansalaisopettajuuteen.

Uskottavuuteeni eivät vaatteet vaikuta, väitän. Voin hyvin lampsia koulun käytävällä farkuissa ja tennareissa pelkäämättä, että olisin opettajana epäuskottavampi. Aina on yhtä hyvin tai huonosti suustani vyörynyt kielitieto saavuttanut teinin harmaat aivosolut, joiden koko kapasiteetti on ollut valjastettuna tunnin aikana puhelimeen napsahtaneiden What's up -viestien pohdintaan.

Mielenkiintoista on, että kollegat kommentoivat toistensa vaatetusta ja ylläpitävät niitä sääntöjä, joita opettajainhuoneeseen on pukeutumiseen liittyen syntynyt. Millaista mahtaa olla uudessa työpaikassani? Olen käsittänyt, että minun on otettava jälleen kerran askel kohti asiallisuutta. Aion tehdä sen nuorekkaasti ja kenties myös esteettisesti silläkin uhalla, että joku ajattelee minun olevan tyhjäpäinen vaatteilla koreilija. Paljastan, että useat vaatteistani ovat kirpputorilta ja ennen minua joku on ollut ne yllään jotakin. Missään merkkivaatteissa en siis kulje.

Inventoin tänään vaatekaappini ja totesin, että muunnun koulumaailman shakkilaudalla pedagogisia suuntaviivoja piirteleväksi apulaisrehtoriksi pienin siirroin. Kopistelen useammin korkokengissä ja sidon kaulaani huivin. En tarkoita sinfonkista fritsuliinaa, vaan kirkasta huivia, joka heijastaa talven valkaisemalle iholleni luontaisen hehkun (ihan hirveää sontaa, olen kanssanne samaa mieltä). Korviini laitan korvakorut, jotka sointuvat huivin kirjavuuteen ja pidän huulirasvaa ulottuvillani. Muita väriläiskiä ovat aina punaiset poskeni (couperosa) ja satunnaiset finnit. Esteettistäkö, epäilen.

Olen odottavaisella mielellä. Itseänikin vähän jännittää, kuka tulee ulos kaapista helmikuun puolen välin jälkeen. Millaiseksi muutun ja rikonko törkeästi pukeutumissääntöjä? Ensimmäisellä työviikolla pidän kaulassani sini-valko-oranssista Tapparan huivia. Toisella viikolla olen metsiemme kissa, ilves. Olen siis kaikkien mieleen. Kolmannella viikolla ottanen pataan Ässä-huiveineni. Tai sitten laitan ylleni käytännöllisyydessään verrattoman kaulurin ja fleecetakin. Kyseisessä asussa lepää opettajan mieli (vapaalla). Ehkä reksinkin.

Mainiota viikkoa toivottaen,

Ee

Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin

Yhtäkkiä minulla on uusi työpaikka. Yhtäkkiä työmatkaa on seitsemän sijaan melkein sata. Yhtäkkiä opetusta on yhdeksän tuntia ja hallintoa melkein kolmekymmentä tuntia. Yhtäkkiä minä kehitän koulua ja olen vastuussa muustakin kuin sijaisista ja sijamuodoista. Yhtäkkiä tälle vuodelle ei ole lomaa. Yhtäkkiä edessä on haasteita, kuusikymmentä minulle vielä nimetöntä henkilöä ja koulutusta. Yhtäkkiä lapsi voi sanoa, että nyt sä äiti muutut oikeasti rehtoriksi ja tarviit pyöreät silmälasit.

Yhtäkkiä eteeni tiputetaan se lahjapaketti, joksi elämää kuvailin viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. En tiennyt, että olin menossa tähän suuntaan, mutta yhtäkkiä en kantanut huolta suunnasta. Yhtäkkiä olin turvallisesti eksyksissä.

Vaikkei mulla ollut kompassia, löytyi tie. Toinen kuin suunnittelemani. 

... Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin...

Ee

Minulla on ystävä

Minulla on ystävä. Reipas kuin mikäkin, tarmokas kuin vietävä ja älykäs monella tapaa. Eipä ole voinut valita, mitä käänteitä eteensä on tullut ja millaisia pulmia pihaansa ajettu; silti puskee eteenpäin niin, että hitaampia hirvittää. Jos vaan voisin muutaman kumpareen matkaltaan silottaa, saisi toteuttaa unelmaansa ja siinä sivussa loikkia ihan huvikseen tasaisemmassa maastossa.

Ystävä tietää paljon, muun muassa olevansa tärkeä, ja siksi jaksaa tärkeiden asioiden äärellä, vaikkei aina ehdi ummistaa. Kun keskittyy olennaiseen, jää energiaa taisteluun. Tavoitteen voi saavuttaa vain, jos sellainen on.

Moni asia on muuttunut (hyvässä ja pahassa) niistä ajoista, kun väkersimme pirteitä munia pikkupoikien mesotessa. Ei liian moni kuitenkaan. Jos alussa teksteissä oli arjen säätöä ja sekoilua keveässä hengessä, on niissä nyt ajoittain muitakin sävyjä. Hyvä niin. Elämä maistukoon elämältä tänäkin vuonna.

Eelle, J

Kalsarit ja kaverit

Eipä tällä pallolla tallustellessaan paljoa tarvitse tai tarvitsisi. Puhuin viime viikolla oppilaiden kanssa niistä hyödykkeistä, joita ihminen tarvitsee voidakseen elää. Listasimme taululle asunnon, ravinnon ja vaatteet. Pojat ehdottivat listalle autoakin ja mopoa. Niiden tarpeellisuudesta olimme eri mieltä, kuten siitäkin, onko kännykkä välttämätön ihmiselle. Kaukana ovat nykylapsista ne ajat, jolloin juostiin kotoa naapuriin kysymään, voiksä tulla ulos. Yhtä etäällä ovat ulkoa muistettavat puhelinnumerot. Kotimme numeron vielä muistan ja parin koulukaverin, joiden kanssa soittelimme joskus. 768 098 ja Kielokuja kahdeksassa soi puhelin.

Millaista elämä olisi, jos luopuisi pysyvästi kaikesta sellaisesta, mitä ei välttämättä tarvitsisi? Se tarkoittaisi minun kohdallani luopumista esimerkiksi televisiosta, tietokoneesta, iPadista, puhelimesta, osasta vaatteita, kirjoista, kynttiläkupeista, meikeistä ja pyykkikoneesta, sillä voisinhan pestä hionneet vaatteeni taloyhtiön pesulassa ja pikkupyykin käsin. Kirkastuisiko elämän tarkoitus vai tuskittelisinko jatkuvasti puuttuvia asioita? Minä vollottaisin puhelimeni perään, haikailisin alakerrassa linkoavan pesukoneen ääntä ja näyttäisin apaattiselta ilman ripsiväriä. Mutta uudet tavarat, niistä en tahdo kuulla. Sitä, mistä ei tiedä, ei kaipaakaan.

Tarvitsemme yllä listaamiani tavaroita tehdäksemme elämästä helpomman. Mutta elämäpä ei suostu. Se kulkee pystypäisenä, uhmakkaanakin ja pitää tiukasti kiinni oikeudestaan olla ihan mitä vain. Joskus elämä on niin kovaa, ettei sen synnyttämää epäoikeudenmukaisuutta ole helppoa hyväksyä. Tekisi mieli kiskaista elämää turpaan, tarttua kiinni rinnuksista ja ravistella, tivata totuutta.

Elämä kulkee omia polkujaan. Tavarat eivät tee elämästä pohjimmiltaan helpompaa. Tärkeät ihmiset sen sijaan, heidät on lisättävä välttämättömien asioiden listalle. Ensimmäiseksi.

Maanantaita toivottaen,

Ee