Vietin tammikuun tuolitta. Kyseessä on Prisma Studion projekti, johon lähdin suin päin mukaan. Aina piristää ajatella toisin jotkin arjen toiminnot. Hiukan täytyi antaa periksi ja istua, ainakin henkilöautossa ja lentokoneessa, mutta muuten olin sinnikäs. Pienikin myönnytys vesittää helposti tällaiset hankkeet.
Joulukuun puolella odotin tuolittomalta tammikuulta iltojen monipuolistumista: josko seisaallaan tulisi hoitaneeksi juoksevia asiota ympäri huushollia. Luettuani pystyasennosta innostuin myös sen positiivisesta vaikutuksesta ryhtiin ja virkeystilaan. Huomaan sohvailevani nykyään enemmän kuin aiemmin. Syksy rauhoitettiin eskarilaisen uuden arjen vuoksi, sitten jalkojen vaivakierre pakotti lepäämään. Ensin se masensi, sitten siihen tottui, ja nyt pidemmän päälle se on alkanut ahdistaa uudestaan.
Ensimmäisen päivän käännyttyä iltaan huomasin, että makuulla voi roikkua netissä ihan yhtä paljon kuin istuen. Tajusin myös, että istuminen ei ole harkittua kuten vaikkapa lenkille lähtö. Löysinkin itseni istumasta kolme kertaa. Ruokailu seisten ei tuonut toivottua rauhaa lapsiperheen ateriointiin, mutta jatkoin silti.
Kuukausi meni lopulta nopeasti, vaikka ensimmäiset viikot tuntuivat takkuisilta.
Hankalinta tuolittomuudessa oli juuri ruokailutilanteisiin rauhoittuminen. Polvillaan olo ja asennon alituinen vaihtuminen siirsi levottomuuden syömäseuraankin. Kyse oli kuitenkin vain kuukauden jaksosta, jonka sieti vain tietämällä sen loppuvan joskus.
Välttelin myös lattialla istumista, eikä se ollutkaan ihan helppoa pienen lapsen äidille ja vielä pienempien tädille. Konttasin ja kyhäsin tyynyistä itselleni makoilupaikkoja. Tämä ei tuntunut järin tarkoituksenmukaiselta, ja jatkossa aion rakentaa Legoista ja pukea taaperoita istuen. Lasten kanssa missään asennossa ei ehdi olla liian pitkään!
Matkustus oli käytännössä ainoa sallittu syy istua ravintolaruokailujen lisäksi. Ennen tammikuuta luulin seisovani bussimatkat ja istuvani ainoastaan henkilöautossa, mutta bussissa istumisesta tuli alusta alkaen olennainen lepohetki pystyssä vietettyyn päivään. Turvallisuusnäkökulma antoi lisäsyyn istumiselle: turvavyössä istuminen oli järkevin asento.
Puolikas viikko kului tuolillisena; työmatka vaati lentokoneessa istumista ja ravintolassa syömistä. En osannut nauttia noin paljosta istumisesta, mikä vahvisti tämän hankkeen mielekkyyttä.
Kuukausi ilman tuolia vaikutti mm. seuraavilla tavoilla:
Elimistö tottui pystyasentoon alun jatkuvan nälän, janon ja silmittömän väsymyksen jälkeen. Ei ole enää minkäänlaista ongelmaa jaksaa jaloillaan tuntitolkulla, ja makuulle kaipaa vasta illalla. Ensin tehokkuus töitä tehdessä parani, mutta loppukuusta saattoi hyvinkin harhailla netissä vanhaan malliin. Työpaikan huoltojoukoillekaan ei riittänyt hommia, kun seisominen tuntui pian täysin luonnolliselta.
Unenlaatu parani kummasti, eikä seisominen rasittanut mitään yksittäistä osaa kehosta. Jalkojen liika rasittuminen oli peikkolistalla kärjessä - onneksi tämä pelko osoittautui turhaksi! Jumppasin päivittäin jalkateriä fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti, ja haaste on saattanut jopa olla eduksi kantakalvojen toipumisessa. On tullut keskityttyä jalkojen asentoon.
Töissä muutama muukin innostui asiasta (useimmat ainoastaan säälivät tai kummastelivat), ja jokunen opiskelijakin seisoi kemian tunneilla varmaan vaan myötätunnosta. Ottipa joku onkeensakin, kun ehdotin läksyjen tekoa vaihteeksi seisten. Ja kun yksi seisoo kahvitauolla, siihen saattaa hyvällä tuurilla saada vahingossa seuraa, ja yhtäkkiä istumiseen käytetyt minuutit vähenevät muiltakin.
Huomasin, kuinka hirveän paljon ihminen istuu. Kyllä siitä siivun voi ihan pysyvästi höylätä! Kunhan työpisteen ergonomia on kunnossa, ei koneella notkuminen ole enää suoranaisesti pois muusta toiminnasta. Hommasin kotiin läppäritelineen, joka hilaa koneen pystyssä pönöttävän ulottuville. Tulevaisuudessa aion viettää työpäivät seisten ruoka- ja kahvitaukoja lukuunottamatta. Mitäköhän seuraavaksi keksisi?
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti