Viikot huristavat eteenpäin sellaista vauhtia, että maisemia ehtii katsella vain suurimmissa mutkissa. Levikepaikoille saati huoltoasemalle ei ehdi pysähtyä, vaan arkea on elettävä mahdollisimman vähäisten pysähdysten taktiikalla. Jostain syystä tämänpäiväisen etapin aikana on mieleeni pulpahdellut asioita, jotka ovat aivan saakelin hyvin. 

Olen alkanut miettiä, että pienistä asioista riemuitsemalla saa iloita useammin kuin silloin, jos odottaa suuria ilon purkauksia. Toki isojakin iloja meikäläisen matkaan mahtuu, kuten uusi työ, joka odottaa kolmen viikon päässä. Edellinen tarkoittaa, että olen nykyisessä työssäni enää pari viikkoa. Yhtä aikaa huikeaa ja älyttömän haikeaa. 

Hullun paljon mutsia ilahdutti, aivan kyyneliin saakka, tänään se, että Pätkä pääsi päiväkotiryhmänsä kanssa luistelemaan. Pitkä kuskasi Pätkän luistinradalle ja päiväkodin tädit kantoivat luistinkassin paluumatkalla, koska raskas reppu ei parantanut potilaan kävelyasentoa. Parasta kuitenkin oli, että Pätkä unohti luistelun ajaksi sen, että kaikki ei ole kunnossa. Illalla on luistelun aiheuttamia vaivoja paikkailtu, mutta jos viisivuotias sanoo, että luisteleminen oli kaiken säryn arvoista, niin olkoon niin.

Olen iloinnut tänään muustakin, mutten niin, että olisin vollottanut. Neljän minionnen kärkipaikkaa pitää siskonmakkarasoppa, jota kätevänä talouskoulun kirjekurssilaisena pyöräytin maanantaina kahdeksan litraa. Meitä ruokailijoita oli maanantaina ja on edelleen kolme, mutta olin Prisman palvelutiskillä jossain huuruissa ja ostin kilon siskonmakkaraa. Makkaraa tursusi luonnonsuolesta pallura jos toinenkin ja jossain vaiheessa tajusin, että tarvitsen lisää lientä ja pottua tai keitto vyöryy viiden litran saavista liedelle. Niinpä keitin lisää kasviksia ja hupsista, siskonmakkarasoppaa oli kahdeksan litraa. Arvatkaa, mitä meillä on huomenna iltaruuaksi.

Makkaroiden lisäksi olen iloinnut Reiman uudistuneista lasten ulkovaatteista. Olin kuraisen syksyn keskellä auttamattoman myöhässä talvihaalarin hankinnassa. Vedenpitäviä kuorivaatteita Pätkälle hankittiin kesän päätyttyä kaksin kappalein, mutta talvihaalari jäi odottamaan Siperian tuulten tervehdystä. Talvi tuli yhtenä lauantaina ja Pätkä oli ilman talvihaalaria. Olen aiemmin vannonut ja vannon edelleen POP:n ulkovaatteiden nimeen. Kyseiset vaatteet ovat ajattomia, hyvännäköisiä, toimivia, kestäviä ja mikä tärkeintä, väritykseltään sellaisia, etten ensimmäiseksi ajattele migreeniä tai viisikymmentä väriliitua syöneen koiran oksennusta. Ei auttanut, POP:n talvihaalarit oli myyty. Murtunein mielin suuntasin katseeni Ticketiin ja sitten Reimaan. Ja mikä yllätys, Reiman suunnittelija ei ollut syönyt ennen suunnittelusessioitaan taikasieniä, vaan suunnitellut makean lasten ulkovaatemalliston. Pätkä temmeltää tämän talven Reiman Sammy-haalarissa. Värinä on tumma navy, melkein musta. Hyvä, Reima! Vinkkinä opettajahenkisille kavereilleni ja muille akateemisille, AKAVA:n jäsenetusivuille rekisteröityneet saavat Reiman verkkokaupasta pysyvästi kymmenen prosentin alennuksen. Ja ei, blogimme ei tee yhteistyötä Reiman kanssa. Eikä Pätkä minun kanssani, kuten kuvista näkyy.

Kolmas ilahduttava asia ovat Tove Janssonin Muumit. Lukekaa itsellenne ja lapsillenne. Iltaisin itseäkin harmittaa, ettei kirjaa voida lukea kerralla loppuun.

Neljäntenä onnena on lähestyvä kevät, joka kurkkii minua kynsilakkahyllystä. Huomenna sudin sormiini korallinpunaista sävyä ja olen niin kevät, niin kevät. Tuulkoon kylmästi, ei haittaa, sillä minun sormillani on hanskojen sisällä lämmintä. Ihan kuin kesällä, ainakin, jos kesä on sellainen kuin viime kesä. Ja onhan se!

Ennen kuin simahdan vällyjen väliin huhuilen teitä, rakkaat lukijat. Kommentoikaa, kysykää, mitä vain. Olisi mahtavaa kuulla teistä.

Puolen viikon terveisin,

Ee