Eipä tällä pallolla tallustellessaan paljoa tarvitse tai tarvitsisi. Puhuin viime viikolla oppilaiden kanssa niistä hyödykkeistä, joita ihminen tarvitsee voidakseen elää. Listasimme taululle asunnon, ravinnon ja vaatteet. Pojat ehdottivat listalle autoakin ja mopoa. Niiden tarpeellisuudesta olimme eri mieltä, kuten siitäkin, onko kännykkä välttämätön ihmiselle. Kaukana ovat nykylapsista ne ajat, jolloin juostiin kotoa naapuriin kysymään, voiksä tulla ulos. Yhtä etäällä ovat ulkoa muistettavat puhelinnumerot. Kotimme numeron vielä muistan ja parin koulukaverin, joiden kanssa soittelimme joskus. 768 098 ja Kielokuja kahdeksassa soi puhelin.
Millaista elämä olisi, jos luopuisi pysyvästi kaikesta sellaisesta, mitä ei välttämättä tarvitsisi? Se tarkoittaisi minun kohdallani luopumista esimerkiksi televisiosta, tietokoneesta, iPadista, puhelimesta, osasta vaatteita, kirjoista, kynttiläkupeista, meikeistä ja pyykkikoneesta, sillä voisinhan pestä hionneet vaatteeni taloyhtiön pesulassa ja pikkupyykin käsin. Kirkastuisiko elämän tarkoitus vai tuskittelisinko jatkuvasti puuttuvia asioita? Minä vollottaisin puhelimeni perään, haikailisin alakerrassa linkoavan pesukoneen ääntä ja näyttäisin apaattiselta ilman ripsiväriä. Mutta uudet tavarat, niistä en tahdo kuulla. Sitä, mistä ei tiedä, ei kaipaakaan.
Tarvitsemme yllä listaamiani tavaroita tehdäksemme elämästä helpomman. Mutta elämäpä ei suostu. Se kulkee pystypäisenä, uhmakkaanakin ja pitää tiukasti kiinni oikeudestaan olla ihan mitä vain. Joskus elämä on niin kovaa, ettei sen synnyttämää epäoikeudenmukaisuutta ole helppoa hyväksyä. Tekisi mieli kiskaista elämää turpaan, tarttua kiinni rinnuksista ja ravistella, tivata totuutta.
Elämä kulkee omia polkujaan. Tavarat eivät tee elämästä pohjimmiltaan helpompaa. Tärkeät ihmiset sen sijaan, heidät on lisättävä välttämättömien asioiden listalle. Ensimmäiseksi.
Maanantaita toivottaen,
Ee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti