Olen vaihtanut hölkkäharrastuksen huonekalujen haalimiseen. Kantapäissäni muhii sitkeä rasitusvamma, minkä vuoksi työpäivän jälkeen voi joko käydä kaupassa tai hakea eskarilaisen kävellen kotiin. Lopun aikaa voi seistä kylmäkallen päällä ja syödä ibuprofeenia.
Alkujärkytyksen jälkeen kävin uimahallissa ja kuntosalilla; ehkä löydän talveksi jonkun keinon hengästyä ilman askellusta. Pyöräilykin on toistaiseksi pannassa (eikä takalistoni oikein ole koskaan innostunut lajista muutenkaan). Tehokkaana ihmisenä sairastin samaan syssyyn poskiontelotulehduksen ja menetin ääneni, joten lepoa pukkasi muistakin syistä kuin iskunvaimennuksen pettämisen vuoksi. Nyt olen rauhoittunut. Pakkoko tässä on ihmisen alinomaa viuhtoa menemään? Talvella kuuluu kulkea vähän hitaalla. Haravointi kelvatkoon, lehtikasojen kuskaaminen jää tosin tervejalkaisille. Tai sitten kärrään kasat kompostiin, kunhan lumi ne taas paljastaa.
Sitten alkoivat mööbelit liikkua, mikä mihinkin suuntaan. Ensin kannettiin väärä sohva yläkerrasta kellariin ja takaisin, sitten oikea sohva enää yhteen suuntaan. Kahdet vanhan talon rappuset ja sormissa sohva, josta ei oikein saa kunnon otetta ja jota kantaessa ei nää jalkoihinsa - ensi kerralla muistaa a) mitata kunnolla ja b) hankkia pikkuveljiä kantojuhdiksi. Ei ollut ehkä järkevin projekti, mitä toteuttaa faskiittijaloin. Hommaan ryhdyttiin, toinen 300 litran akvaario ajelehti luoksemme. Alettiin sisustaa kellarin saunaneteistä. Nyt siellä voi sohvalta käsin katsoa joko kultakaloja, televisiota tai pyykkivuorta.
Tällä viikolla siirtyi nojatuoli miehen harteilla kolmen korttelin päästä olohuoneeseemme ("haetaan kärry vasta, jos et millään jaksa kantaa sitä"), vuodesohva työhuoneesta toiseen maakuntaan, sitten ruokapöytä ja kuusi tuolia muutaman kilometrin päästä entisen keikkuvan pöydän tilalle. Tänään en ole noita palstoja silmäillyt, tulee nähkääs kalliiksi tämä. Juoksu sentään vei tossurahan kerran, korkeintaan kaksi vuodessa, ja kulahtaneet paidat kävivät mainiosti hölkkähien keräämiseen.
Tavoitteena on saada koivet talven aikana niin hyvään kuntoon, että kestävät kunnon vaelluksia. Aseena nyt siis lepo ja jalkeilla ollessa jos jonkinlaiset pohjalliset. Taivallussuunnitelmia on repullinen. Siihen asti istutan hankkimilleni tuoleille tärkeitä ihmisiä ja juon kupposen kuumaa.
J
torstai 31. lokakuuta 2013
maanantai 21. lokakuuta 2013
Nainen, lue Iltalehtesi ja elä oikein
Ymmärsin viikonloppuna, miksi olen niin stressaantunut. Syy ei ole työni, ei liioin kotona puurrettava askare. Stressin ovat synnyttäneet lehtiin naputetut artikkelit, joissa naisia ohjataan oikeaan, hyvään ja terveelliseen elämään.
Lauantaina luin Iltalehteä puhelimeni näytöltä ja satuin kiinnittimään katseeni otsikkoon, joka kuului jotakuinkin näin: "Nainen, stringeissä piilee vaara." Artikkelissa viitattiin erään gynekologin laatimaan selvitykseen, jonka mukaan stringit aiheuttavat naisille todellisia terveyshaittoja. Luin tekstiä dramaattisesta otsikosta toivuttuani innolla, sillä kuulun siihen kansanosaan, joka minimoi alusvaatteiden näkyvyyden. Alushousut eivät saa näkyä päällysvaatteiden läpi ja siksi suosin pieniä kankaanpaloja ja usein vilkutan paljaita pakaroitani päällihousujen sisällä.
Artikkelissa siteerattiin stringien vaaroihin perehtynyttä gynekologia. Lehtijutun mukaan kyseiseen asiaan voi perehtyä, ihan lääkärisihminenkin. Haarat hautuvat, hinkkautuvat ja peräpukamia saattaa tulla helpommin, varoitteli lääkäri. Hätkähdin ymmärrettyäni, että valtaosa länsimaisista naisista on vaarassa.
Stringien vaarallisuuden syyksi paljastui keinokuituinen kangas. Housujen on oltava kokonaan takamuksen peittävät ja mummomalliset, tekstissä todettiin. Ja jotta kaikki olisi täydellistä ja naiselle terveellistä, on alushousujen oltava puuvillaiset. Pelkkä puuvillainen haarakiila ei jalkoväliä pelasta. Tongin alusvaatelaatikkoani, enkä löytänyt yksiäkään puuvillaisia alushousuja. Niissäkin kalsongeissa, joissa takamus peittyi kokonaan, päällikangas oli keinokuitua. Tervetuloa hautuneet ja hinkkautuneet haarat. Näillä alushousuilla mennään.
Jatkoin lehden lukemista. Seuraavaksi naisia muistutettiin oikeasta ravitsemuksesta. Kalkkia ja D-vitamiinia pitää saada riittävästi, muistakaa se, te itsenne laiminlyöneet naiset. Samaisen jutun mukaan naisen liikunnan pitää olla tärähtelevää. Tiedetään, luuliikuntaa. Mietin niitä naisia, jotka eivät ehdi lenkille, vaan ottavat askeleensa työpäivän aikana. Heidän on hakattava kantapäitään lattiaan joka askeleella, lähes marssia, jotta luut vahvistuvat. Pauks, pauks. Ei miehet, ei kolmas maailmansota ole alkanut sinun työpaikallasi. Kuulemasi äänet ovat itseään vahvistavien naisten ääniä.
Luuliikunnan väsyttämiä kinttuja on hoidettava ulkoisesti, kertoi edelleen sama lehti. Talvi-ihoa (!) on kuorittava ja rasvattava. Ja karvat poistettava. Tässäkin naiselle ovat edessään vaaran vuodet. Kelmeät sääret on kynittävä karvoistaan oikein ja niin, ettei synny vaaraa väärin kasvavista karvoista. Onhan historiassa monia kurjia esimerkkejä kieroon kasvaneista suurmiehistä, aurinkoisista isistä ja muista hihhuleista. Jos karva alkaa kasvaa sisäänpäin, ei sitä saa kaivella tai ronkkia. Ja lääkärin puoleen on käännyttävä, jos tilanne pahenee. Muista nyt, äläkä saata itseäsi vaaraan.
Nainen, sinun on ryhdyttävä toimeen heti. Tee itsestäsi karvaton, jottet muistuttaisi eläintä. Sen jälkeen sonnustaudu puuvillaisiin, pakarat peittäviin kalsareihin, jotta muistuttaisit mummoasi, etkä saisi hautuneita haaroja ja peräpukamia. Pingo pitkin lenkkipolkua kuin eläin. Olet kova luu.
Lokakuun loppua toivottaen,
Ee
Lauantaina luin Iltalehteä puhelimeni näytöltä ja satuin kiinnittimään katseeni otsikkoon, joka kuului jotakuinkin näin: "Nainen, stringeissä piilee vaara." Artikkelissa viitattiin erään gynekologin laatimaan selvitykseen, jonka mukaan stringit aiheuttavat naisille todellisia terveyshaittoja. Luin tekstiä dramaattisesta otsikosta toivuttuani innolla, sillä kuulun siihen kansanosaan, joka minimoi alusvaatteiden näkyvyyden. Alushousut eivät saa näkyä päällysvaatteiden läpi ja siksi suosin pieniä kankaanpaloja ja usein vilkutan paljaita pakaroitani päällihousujen sisällä.
Artikkelissa siteerattiin stringien vaaroihin perehtynyttä gynekologia. Lehtijutun mukaan kyseiseen asiaan voi perehtyä, ihan lääkärisihminenkin. Haarat hautuvat, hinkkautuvat ja peräpukamia saattaa tulla helpommin, varoitteli lääkäri. Hätkähdin ymmärrettyäni, että valtaosa länsimaisista naisista on vaarassa.
Stringien vaarallisuuden syyksi paljastui keinokuituinen kangas. Housujen on oltava kokonaan takamuksen peittävät ja mummomalliset, tekstissä todettiin. Ja jotta kaikki olisi täydellistä ja naiselle terveellistä, on alushousujen oltava puuvillaiset. Pelkkä puuvillainen haarakiila ei jalkoväliä pelasta. Tongin alusvaatelaatikkoani, enkä löytänyt yksiäkään puuvillaisia alushousuja. Niissäkin kalsongeissa, joissa takamus peittyi kokonaan, päällikangas oli keinokuitua. Tervetuloa hautuneet ja hinkkautuneet haarat. Näillä alushousuilla mennään.
Jatkoin lehden lukemista. Seuraavaksi naisia muistutettiin oikeasta ravitsemuksesta. Kalkkia ja D-vitamiinia pitää saada riittävästi, muistakaa se, te itsenne laiminlyöneet naiset. Samaisen jutun mukaan naisen liikunnan pitää olla tärähtelevää. Tiedetään, luuliikuntaa. Mietin niitä naisia, jotka eivät ehdi lenkille, vaan ottavat askeleensa työpäivän aikana. Heidän on hakattava kantapäitään lattiaan joka askeleella, lähes marssia, jotta luut vahvistuvat. Pauks, pauks. Ei miehet, ei kolmas maailmansota ole alkanut sinun työpaikallasi. Kuulemasi äänet ovat itseään vahvistavien naisten ääniä.
Luuliikunnan väsyttämiä kinttuja on hoidettava ulkoisesti, kertoi edelleen sama lehti. Talvi-ihoa (!) on kuorittava ja rasvattava. Ja karvat poistettava. Tässäkin naiselle ovat edessään vaaran vuodet. Kelmeät sääret on kynittävä karvoistaan oikein ja niin, ettei synny vaaraa väärin kasvavista karvoista. Onhan historiassa monia kurjia esimerkkejä kieroon kasvaneista suurmiehistä, aurinkoisista isistä ja muista hihhuleista. Jos karva alkaa kasvaa sisäänpäin, ei sitä saa kaivella tai ronkkia. Ja lääkärin puoleen on käännyttävä, jos tilanne pahenee. Muista nyt, äläkä saata itseäsi vaaraan.
Nainen, sinun on ryhdyttävä toimeen heti. Tee itsestäsi karvaton, jottet muistuttaisi eläintä. Sen jälkeen sonnustaudu puuvillaisiin, pakarat peittäviin kalsareihin, jotta muistuttaisit mummoasi, etkä saisi hautuneita haaroja ja peräpukamia. Pingo pitkin lenkkipolkua kuin eläin. Olet kova luu.
Lokakuun loppua toivottaen,
Ee
maanantai 14. lokakuuta 2013
Äidin käyntikortti
Minulla on kävelevä käyntikortti. Hän on pian kuusivuotias ja kulkee mukanani hyvin usein. Jo pienestä lähtien käyntikorttia on kuljetettu mukana siellä ja täällä. Syykin on selvä. Toisella, jolle käyntikortti kuuluu yhtä paljon kuin minulle, on usein niin pitkät työpäivät, pidemmät kuin minulla, että käyntikortti kulkee mukanani talvet ja kesät, etenkin kesät, jolloin olen vapaa työstäni.
Työstäni tämä käyntikortin kehittäminen ja puunaaminen ehkä johtuukin. Tai johtuuhan se muustakin. Siitä esimerkiksi, etten voi hyväksyä käyntikorttini olevan resuinen tai likainen. Tai printtivaatteisiin puettu. Yöpuvussa joku painokuva menettelee, muttei niissä tamineissa, joissa käyntikorttia kuljetetaan kodin ulkopuolella.
Mutta viestinkö käyntikorttini avulla myös minulle tärkeitä asioita, arvoja ja asenteita? Epäilemättä. Haluan, että käyntikorttini on varustettu kuin vuorikiipeilijä urheiluvaatteiden kuvastossa. Yhdestäkään saumasta ei saa tursuta vettä, värien on soinnuttava ja vaatteiden toimittava. Pohjimmiltani haluan kuitenkin kohdata käyntikorttini ajattelevana, keskustelevana ja sellaisena, jolla on oikeus tulla hyvin puetuksi, vaikkei käyntikortti ole ikänsä puolesta täysivaltainen. On käyntikortin oikeus on varustettu niin, ettei liikkuessa ole olo kuin kurkulla muovipussissa. Kenkien on oltava hyvät ja toimivat ja elokuviin mennessä jalassa täytyy olla toiset kengät kuin leikkipuistossa. Käyntikorttikin nauttii huolitellusta ulkonäöstä, siisteistä hiuksista ja pestyistä hampaista.
Käyntikortti on mukana kulkiessaan oppinut asialliseksi ja kohteliaaksi. Hänen yleissivistyksestään on pidetty huolta, puhuttu esimerkiksi uskonnosta ja vaaleista. Hän tietää Risto Rytin tarinan ja Akseli Gallen-Kallelan. Hän puhuu hiljempaa, jos hänen täytyy sanoa jotakin arkaluontoista. Toinen käyntikortin huoltajista, pidempi, keskustelee käyntikortin kanssa avaruudesta ja kannustaa ihmettelemään ja oivaltamaan. Kuljettaessani käyntikorttia päiväksi kaltaistensa joukkoon kerron mahdollisesta liputuspäivästä. "Tänään on Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivä. Seitsemän veljestä..." Iltaisin luemme Suomen lasten taidehistoriaa ja ihmettelemme asioita. Luemme me muutakin. Esimerkiksi Aku Ankkaa ja runoja, Vaahteramäen Eemelin tarinoita ja Ella-kirjoja.
En yritä tehdä käyntikortistani täydellistä tai ajattele hänen olevan parempi kuin muiden käyntikortit. Keskustelen käyntikortin kanssa, varustan hänet asianmukaisesti toimivin ja hyvännäköisin varustein ja edellytän käytöstapoja, joita opetan. -Miten pyydät nätisti? -Saisinko maitoa? -Sanopas moikka, kun lähdemme. -Kiitos ja moikka! Teen tämän kaiken käyntikorttini vuoksi. En silti kiellä, etteivätkö tarkoitusperäni olisi osin itsekkäitä. Mieluummin kuljen siistin ja asiallisen käyntikortin kuin resuisen rääväsuun kanssa. Haluan antaa käyntikortilleni edellytykset pärjätä.
Kirjoittamani ei tarkoita, että muokkaisin käyntikorttini sellaiseksi kuin haluan, erilaiseksi kuin käyntikorttini luonnostaan on. En suinkaan, onhan käyntikortillani puhevaltaa asioissa, jotka katsomme hänelle sopiviksi. Käyntikorttimme ei elä luomassamme henkisessä sisäoppilaitoksessa, eikä toimi kuin robotti. Hän saa olla kuten ikäisensä, leikkiä ja touhuta. Siitä huolimatta hänelle tarjotaan edellytyksiä ja valmiuksia, siistejä vaatteita, käytöstapojen opetusta, rajoja, huolenpitoa ja rakkautta. Ei pieni koko tarkoita sitä, etteikö käyntikortille voisi puhua ajankohtaisista asioista tai pohtia laajoja kokonaisuuksia. Pieni koko ei myöskään tarkoita huonoa pukeutumista, ketsuppisia poskia isotädin syntymäpäivillä tai käytöstavattomuutta.
Kommenttejanne odottaen, asioita hieman kärjiestäen,
Ee
Työstäni tämä käyntikortin kehittäminen ja puunaaminen ehkä johtuukin. Tai johtuuhan se muustakin. Siitä esimerkiksi, etten voi hyväksyä käyntikorttini olevan resuinen tai likainen. Tai printtivaatteisiin puettu. Yöpuvussa joku painokuva menettelee, muttei niissä tamineissa, joissa käyntikorttia kuljetetaan kodin ulkopuolella.
Mutta viestinkö käyntikorttini avulla myös minulle tärkeitä asioita, arvoja ja asenteita? Epäilemättä. Haluan, että käyntikorttini on varustettu kuin vuorikiipeilijä urheiluvaatteiden kuvastossa. Yhdestäkään saumasta ei saa tursuta vettä, värien on soinnuttava ja vaatteiden toimittava. Pohjimmiltani haluan kuitenkin kohdata käyntikorttini ajattelevana, keskustelevana ja sellaisena, jolla on oikeus tulla hyvin puetuksi, vaikkei käyntikortti ole ikänsä puolesta täysivaltainen. On käyntikortin oikeus on varustettu niin, ettei liikkuessa ole olo kuin kurkulla muovipussissa. Kenkien on oltava hyvät ja toimivat ja elokuviin mennessä jalassa täytyy olla toiset kengät kuin leikkipuistossa. Käyntikorttikin nauttii huolitellusta ulkonäöstä, siisteistä hiuksista ja pestyistä hampaista.
Käyntikortti on mukana kulkiessaan oppinut asialliseksi ja kohteliaaksi. Hänen yleissivistyksestään on pidetty huolta, puhuttu esimerkiksi uskonnosta ja vaaleista. Hän tietää Risto Rytin tarinan ja Akseli Gallen-Kallelan. Hän puhuu hiljempaa, jos hänen täytyy sanoa jotakin arkaluontoista. Toinen käyntikortin huoltajista, pidempi, keskustelee käyntikortin kanssa avaruudesta ja kannustaa ihmettelemään ja oivaltamaan. Kuljettaessani käyntikorttia päiväksi kaltaistensa joukkoon kerron mahdollisesta liputuspäivästä. "Tänään on Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivä. Seitsemän veljestä..." Iltaisin luemme Suomen lasten taidehistoriaa ja ihmettelemme asioita. Luemme me muutakin. Esimerkiksi Aku Ankkaa ja runoja, Vaahteramäen Eemelin tarinoita ja Ella-kirjoja.
En yritä tehdä käyntikortistani täydellistä tai ajattele hänen olevan parempi kuin muiden käyntikortit. Keskustelen käyntikortin kanssa, varustan hänet asianmukaisesti toimivin ja hyvännäköisin varustein ja edellytän käytöstapoja, joita opetan. -Miten pyydät nätisti? -Saisinko maitoa? -Sanopas moikka, kun lähdemme. -Kiitos ja moikka! Teen tämän kaiken käyntikorttini vuoksi. En silti kiellä, etteivätkö tarkoitusperäni olisi osin itsekkäitä. Mieluummin kuljen siistin ja asiallisen käyntikortin kuin resuisen rääväsuun kanssa. Haluan antaa käyntikortilleni edellytykset pärjätä.
Kirjoittamani ei tarkoita, että muokkaisin käyntikorttini sellaiseksi kuin haluan, erilaiseksi kuin käyntikorttini luonnostaan on. En suinkaan, onhan käyntikortillani puhevaltaa asioissa, jotka katsomme hänelle sopiviksi. Käyntikorttimme ei elä luomassamme henkisessä sisäoppilaitoksessa, eikä toimi kuin robotti. Hän saa olla kuten ikäisensä, leikkiä ja touhuta. Siitä huolimatta hänelle tarjotaan edellytyksiä ja valmiuksia, siistejä vaatteita, käytöstapojen opetusta, rajoja, huolenpitoa ja rakkautta. Ei pieni koko tarkoita sitä, etteikö käyntikortille voisi puhua ajankohtaisista asioista tai pohtia laajoja kokonaisuuksia. Pieni koko ei myöskään tarkoita huonoa pukeutumista, ketsuppisia poskia isotädin syntymäpäivillä tai käytöstavattomuutta.
Kommenttejanne odottaen, asioita hieman kärjiestäen,
Ee
tiistai 10. syyskuuta 2013
Pissapurkki
Kävin eilen kyselemässä pissapurkkia kotimme viereisestä sairaalasta. Vaikka kodissamme on vessa, täytyy erään meistä liriä välillä purkkiin, jotta laboratoriossa voidaan varmistaa, että pissa on sellaista kuin pissan kuuluukin.
Purkin saaminen oli yllättävän vaikeaa. Kipitin tien yli ja suuntasin yksikköön, josta minun oli käsketty purkki hakea. Lähete tutkimuksiin tuli TYKS:sta, mutta heiltä emme voi purkkia saada, koska emme ole Varsinais-Suomesta. No, Satakunnassa oltiin samaa mieltä. Vaikka olemme satakuntalaisia, emme ole oikeutettuja saamaan pissapurkkia, koska tutkimukset on määrätty TYKS:ssa. En ole luonteeltani kaikkein tasaisin ja niinpä minua alkoi ärsyttää. Ajattelin mielessäni, että jollain jommassakummassa lasaretissa oli noussut liri otsaontelon taakse.
Kysyin kuitenkin purkkia asiallisesti. Toimistotäti ei osannut sanoa asiaan muuta kuin että hänen on kysyttävä sairaanhoitajilta. Paikalle nilkutti yksi hoitaja. Hän kertoi minulle, ettei hän voi antaa purkkia, kun tutkimuksista ei löydy lähetettä heidän järjestelmästään. Eikä sitä löytynyt, vaikka toimistotäti hakkasi henkilötunnusta koneeseen.
Minulla oli lähete kädessäni. Käsi ei tässä tilanteessa muuttanut mitään, vaan se, että lappu oli toisen sairaanhoitajan tulostama. Tulostaminen oli tapahtunut aivan väärässä paikassa samoin kuin tutkimusten määrääminen.
-Ei, en voi antaa purkkia sinulle.
-Aha, mihin astiaan me se pissa sitten pissataan?
- No vaikka Minigrip-pussiiin.
-Aha. Ja se pussiko sitten lähetetään Porista Turkuun?
-Ai, se pitää lähettää.
- Niin, se on lähetettävä, kun täällä ei tietojeni mukaan tutkita näytteitä, jotka TYKS haluaa.
-Aa, voi olla niin.
-Enkö voisi saada sitä purkkia?
-Mun täytyy soittaa henkilölle, joka näistä päättää.
[tuut-tuut-tuut]
-Valitettavasti tää ihminen on just syömässä, eikä hänellä ole puhelinta mukana.
Tässä vaiheessa minusta alkoi tuntua hieman epätoivoiselta. Niinpä aloin tilittää. Kun tää näyte on lapsen näyte ja kun hän on sairas ja kun häneltä täytyy saada näytteet otettua niin, että tulokset tulevat torstaiksi jajajaja..... Onneksi olin pukeutunut verkkahousuihin ja huppariin. Ilman kyseistä kostyymia olisin leimautunut Leenaksi, siksi leopardipöksyiseksi jaajattelijaksi, joka kekkaloi televisiossa joku vuosi sitten.
Viimein sairaanhoitaja heltyi ja antoi minulle purkin. -Yritä ensi kerralla saada nämä jostain muualta. Sanoin kiitos ja korostin, kuinka tärkeä juttu yksi muovinen pissapurkki ja kolme putkiloa meille olivat.
Jos tämä olisi ollut ainoa juttu, minua ehkä naurattaisi. Mutta kun kaikesta pitää kiistellä ja kaikkea vaatia. Niin kuin esimerkiksi kumihanskoja ja hengityssuojaimia. -Näistä päättää meidän ylilääkäri, sanoi täti, kun omasta kotikunnastamme näitä kysyimme. Kyseiset tarvekalut jäivät saamatta Turusta, kun emme ole varsinaissuomalaisia ja vaikka olemme satakuntalaisia, emme olisi kumihanskoihin oikeutettuja, kun lääkityksen on määrännyt joku lääkäri Turusta. Se joku lääkäri sattuu olemaan meidän onnemme ja helpotuksemme, vaikka onkin Turusta. Saimme kinuamisen jälkeen neulasäilön, kahdeksat kumihanskat ja kymmenen hengityssuojainta. -Me tarvitsisimme näitä kyllä enemmän. - No, sitten niitä täytyy anoa lisää uudella lähetteellä. Ja olkaa tyytyväisiä, että saitte neulasäilön, vaikkei potilaalla ole diabetestä.
Minulla vielä jalka nousee, pää toimii ja suusta tursuaa sanoja. Miten kaiken maailman vaatimisista ja tavaroiden keruusta Kelan papereista puhumattamakaan selviävät ne, jotka eivät oikeasti jaksa ja joilla itsellään tai perheenjäsenellään on todella vakava sairaus?
Iloista alkanutta syyskuuta toivottaen,
E
ps. Kaikki on hyvin, vaikka blogissa on ollut hiljaista. Arki vain on imaissut meidät mukaansa, eikä sen otteesta ole helppoa irrottautua.
Purkin saaminen oli yllättävän vaikeaa. Kipitin tien yli ja suuntasin yksikköön, josta minun oli käsketty purkki hakea. Lähete tutkimuksiin tuli TYKS:sta, mutta heiltä emme voi purkkia saada, koska emme ole Varsinais-Suomesta. No, Satakunnassa oltiin samaa mieltä. Vaikka olemme satakuntalaisia, emme ole oikeutettuja saamaan pissapurkkia, koska tutkimukset on määrätty TYKS:ssa. En ole luonteeltani kaikkein tasaisin ja niinpä minua alkoi ärsyttää. Ajattelin mielessäni, että jollain jommassakummassa lasaretissa oli noussut liri otsaontelon taakse.
Kysyin kuitenkin purkkia asiallisesti. Toimistotäti ei osannut sanoa asiaan muuta kuin että hänen on kysyttävä sairaanhoitajilta. Paikalle nilkutti yksi hoitaja. Hän kertoi minulle, ettei hän voi antaa purkkia, kun tutkimuksista ei löydy lähetettä heidän järjestelmästään. Eikä sitä löytynyt, vaikka toimistotäti hakkasi henkilötunnusta koneeseen.
Minulla oli lähete kädessäni. Käsi ei tässä tilanteessa muuttanut mitään, vaan se, että lappu oli toisen sairaanhoitajan tulostama. Tulostaminen oli tapahtunut aivan väärässä paikassa samoin kuin tutkimusten määrääminen.
-Ei, en voi antaa purkkia sinulle.
-Aha, mihin astiaan me se pissa sitten pissataan?
- No vaikka Minigrip-pussiiin.
-Aha. Ja se pussiko sitten lähetetään Porista Turkuun?
-Ai, se pitää lähettää.
- Niin, se on lähetettävä, kun täällä ei tietojeni mukaan tutkita näytteitä, jotka TYKS haluaa.
-Aa, voi olla niin.
-Enkö voisi saada sitä purkkia?
-Mun täytyy soittaa henkilölle, joka näistä päättää.
[tuut-tuut-tuut]
-Valitettavasti tää ihminen on just syömässä, eikä hänellä ole puhelinta mukana.
Tässä vaiheessa minusta alkoi tuntua hieman epätoivoiselta. Niinpä aloin tilittää. Kun tää näyte on lapsen näyte ja kun hän on sairas ja kun häneltä täytyy saada näytteet otettua niin, että tulokset tulevat torstaiksi jajajaja..... Onneksi olin pukeutunut verkkahousuihin ja huppariin. Ilman kyseistä kostyymia olisin leimautunut Leenaksi, siksi leopardipöksyiseksi jaajattelijaksi, joka kekkaloi televisiossa joku vuosi sitten.
Viimein sairaanhoitaja heltyi ja antoi minulle purkin. -Yritä ensi kerralla saada nämä jostain muualta. Sanoin kiitos ja korostin, kuinka tärkeä juttu yksi muovinen pissapurkki ja kolme putkiloa meille olivat.
Jos tämä olisi ollut ainoa juttu, minua ehkä naurattaisi. Mutta kun kaikesta pitää kiistellä ja kaikkea vaatia. Niin kuin esimerkiksi kumihanskoja ja hengityssuojaimia. -Näistä päättää meidän ylilääkäri, sanoi täti, kun omasta kotikunnastamme näitä kysyimme. Kyseiset tarvekalut jäivät saamatta Turusta, kun emme ole varsinaissuomalaisia ja vaikka olemme satakuntalaisia, emme olisi kumihanskoihin oikeutettuja, kun lääkityksen on määrännyt joku lääkäri Turusta. Se joku lääkäri sattuu olemaan meidän onnemme ja helpotuksemme, vaikka onkin Turusta. Saimme kinuamisen jälkeen neulasäilön, kahdeksat kumihanskat ja kymmenen hengityssuojainta. -Me tarvitsisimme näitä kyllä enemmän. - No, sitten niitä täytyy anoa lisää uudella lähetteellä. Ja olkaa tyytyväisiä, että saitte neulasäilön, vaikkei potilaalla ole diabetestä.
Minulla vielä jalka nousee, pää toimii ja suusta tursuaa sanoja. Miten kaiken maailman vaatimisista ja tavaroiden keruusta Kelan papereista puhumattamakaan selviävät ne, jotka eivät oikeasti jaksa ja joilla itsellään tai perheenjäsenellään on todella vakava sairaus?
Iloista alkanutta syyskuuta toivottaen,
E
ps. Kaikki on hyvin, vaikka blogissa on ollut hiljaista. Arki vain on imaissut meidät mukaansa, eikä sen otteesta ole helppoa irrottautua.
torstai 22. elokuuta 2013
Nuoruuden jälkeen tulee vanhuus
Olen palannut töihin, mikä tarkoittaa sitä, että teinien lausahdukset värittävät päiviäni. Teinejä väsyttää koulussa vähemmän kuin luulin ja ainakin viime viikolla vähemmän kuin minua. Valvoin ja vahdin raapimiskiellossa ollutta koiraa vuorotellen Pitkän kanssa. Muutenkin keho yski ensimmäisen kokonaisen työviikon tuskaa. Väsytti niin perhanasti. Onneksi olen maksanut Yle-veroni ja ostanut jokaiselle arki-illalle lepohetken, joka alkaa viideltä ja päättyy kuudelta. Sen ajan retkotan taju kankaalla. Tällä viikolla olen mennyt nukkumaan iltaisin jo kymmeneltä. Niin keski-ikäistä.
Kirjoitimme viime viikolla teinien kanssa tekstejä heistä itsestään. Kuka olen? Mitä harrastan? Mikä minusta tulee aikuisena? Kuka olen -kysymykseen monet vastasivat nokkelasti, että minä, johon totesin, että se on hyvä, jos voi olla oma itsensä. Mitä harrastan -kysymys kirvoitti hyvin samankaltaisia vastauksia suurimmalta osalta ja kysyinkin, missä tätä en mtn -harrastusta harrastetaan. Kuulemma kaikkialla, mikä tietysti on hyvä, niin huoltajien ei tarvitse kantaa huolta harrastuskuskauksista. Muita hytötyjä kyseisestä harrastuksesta en keksinyt.
Aikuisuus tuntui teineistä kaukaiselta ja kauhealta. Mitä nuoruuden jälkeen tulee, kysyi yksi ja toinen kiljaisi luokan toiselta reunalta, että vanhuus. Ja siihen muutama myönteli, että niin tietty. Kysyin, että mitä ikäkautta he ajattelevat minun edustavan, jos nuoruuden jälkeen ihminen pasahtaa suoraan vanhuuteen. Keski-ikäisyyttä, sanoivat teinit lievästi nasaalilla äänellään ja hokivat mielessään angstisesti jotain sellaista kuin voi tsiisus, mikä daiju. Sanoin olevani nuori aikuinen, mihin teinit tyytyivät reagoimaan hitailla mulkaisuilla.
Tulevaisuuden suunnitelmia tulevilla vanhuksilla oli vaikka muille jakaa. Moni halusi kampaajaksi ja kosmetologiksi, pojista kukaan ei vielä tiennyt muuta kuin että ei ainakaan lukioon. Vanhat merkit pitivät paikkaansa ja yksi teineistä kysyi minulta hieman säälivään sävyyn, kuinka olen ajautunut niin kamalaan ja kauheaan työhön kuin opettajaksi. Sanoin, että siksi kun teidän kanssa on niin kivaa. Eivät uskoneet. Muutama kommentoi, että muija servas. Teinipuhetta ymmärtämättömille kerrottakoon, että kyseinen ilmaustarkoittaa sanallista vastapalloon lyömistä. Ja te, joille kyseinen kieli on vierasta, kerron vielä, etten itsekään ole täysoppinut kyseisen kielen suhteen. Teinit kommentoivat kirjoittamisen lomassa jotakuta henkilöä kikehengariksi. Kysyin, mitä ilmaus tarkoittaa. Kirjaston luona hengailevaa tyyppiä tietty, kuului vastaus.
Sitten kirjoittaminen jatkui. Ja kysely. Onks pakko kirjoittaa, kun mä osaan jo sekä puhuu et kirjoittaa?
Alati lähestyvää vanhuuseläkettä tsiigaillen,
E
Kirjoitimme viime viikolla teinien kanssa tekstejä heistä itsestään. Kuka olen? Mitä harrastan? Mikä minusta tulee aikuisena? Kuka olen -kysymykseen monet vastasivat nokkelasti, että minä, johon totesin, että se on hyvä, jos voi olla oma itsensä. Mitä harrastan -kysymys kirvoitti hyvin samankaltaisia vastauksia suurimmalta osalta ja kysyinkin, missä tätä en mtn -harrastusta harrastetaan. Kuulemma kaikkialla, mikä tietysti on hyvä, niin huoltajien ei tarvitse kantaa huolta harrastuskuskauksista. Muita hytötyjä kyseisestä harrastuksesta en keksinyt.
Aikuisuus tuntui teineistä kaukaiselta ja kauhealta. Mitä nuoruuden jälkeen tulee, kysyi yksi ja toinen kiljaisi luokan toiselta reunalta, että vanhuus. Ja siihen muutama myönteli, että niin tietty. Kysyin, että mitä ikäkautta he ajattelevat minun edustavan, jos nuoruuden jälkeen ihminen pasahtaa suoraan vanhuuteen. Keski-ikäisyyttä, sanoivat teinit lievästi nasaalilla äänellään ja hokivat mielessään angstisesti jotain sellaista kuin voi tsiisus, mikä daiju. Sanoin olevani nuori aikuinen, mihin teinit tyytyivät reagoimaan hitailla mulkaisuilla.
Tulevaisuuden suunnitelmia tulevilla vanhuksilla oli vaikka muille jakaa. Moni halusi kampaajaksi ja kosmetologiksi, pojista kukaan ei vielä tiennyt muuta kuin että ei ainakaan lukioon. Vanhat merkit pitivät paikkaansa ja yksi teineistä kysyi minulta hieman säälivään sävyyn, kuinka olen ajautunut niin kamalaan ja kauheaan työhön kuin opettajaksi. Sanoin, että siksi kun teidän kanssa on niin kivaa. Eivät uskoneet. Muutama kommentoi, että muija servas. Teinipuhetta ymmärtämättömille kerrottakoon, että kyseinen ilmaustarkoittaa sanallista vastapalloon lyömistä. Ja te, joille kyseinen kieli on vierasta, kerron vielä, etten itsekään ole täysoppinut kyseisen kielen suhteen. Teinit kommentoivat kirjoittamisen lomassa jotakuta henkilöä kikehengariksi. Kysyin, mitä ilmaus tarkoittaa. Kirjaston luona hengailevaa tyyppiä tietty, kuului vastaus.
Sitten kirjoittaminen jatkui. Ja kysely. Onks pakko kirjoittaa, kun mä osaan jo sekä puhuu et kirjoittaa?
Alati lähestyvää vanhuuseläkettä tsiigaillen,
E
tiistai 20. elokuuta 2013
Arki rytkyy
Yö ennen ensimmäistä työpäivää on aina vähän kehno, joten tänä vuonna en edes yrittänyt siirtää rytmiä ja mennä pyörimään sänkyyn. Viimeistelin valvomisesta johtuneen turvotuksen syömällä iltapalaksi juustonaksuja. Olemus täydentyi vielä, kun lapseni vaihtoi maitoviiksipusun huulipunapusuun.
Iltapäivisin olemme enimmäkseen olleet porukalla kotosalla ihan rauhassa. Eskarilainen totuttelee uuteen arkeensa, ja on selvästi kaivannut kotoilua. Päiväuniin tämä ei silti veny:
- Etkö ole yhtään väsynyt, vaikka heräsit jo seitsemältä?
- Mä en ole mikään äiti, joka tarvitsee lepoa, vaan lapsi, jolla on kiire pelaamaan!
- Kyllä lapsikin voi olla väsynyt.
- Niin mutta ei tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää!
Äiti makoilee milloin aurinkotuolissa, milloin sohvan nurkassa. Lapselle tärkeän rauhoittumisen nimissä. Lapsi pelaa, rakentaa, piirtää, lähettää postia nukkuvalle äidilleen, juoksee katsomaan, joko naapurin lapset ovat kotona. Lapsen lepo on omien juttujen tekemistä omaan tahtiin. Joskus se on sitä äidillekin, mutta päiväunia ei voita mikään!
Lapsi on oppinut eskarissa viiden päivän aikana seuraavaa:
- oikea ja vasen
- punaisesta ja keltaisesta tulee oranssia
- pitää kuunnella ohjeita ja olla hiljaa kun pyydetään
- ei saa kiusata kavereita
- ei saa tehdä mitään ennen kuin on tullut vastaus
- kannattaa maistaa ruokaa
Lapsen isä on oppinut muttei muista aina seuraavaa:
- kuravaatteet täytyy tuoda välillä pesuun
- lapsella on oma naulakko vaihtovaatteille
- vaihtovaatteet täytyy tuoda välillä pesuun
- lapsi tarvitsee eskarin jälkeen välipalan ja lounaan ennen elokuviin ja sirkuskouluun lähtöä
"Siellä repussa on joku kasvatuskaavake.”
Kivaa arkea kaikille!
J
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
Kesällä voi käydä niinkin, että
- makaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi lähellä istuttamiaan orvokkeja huomatakseen niiden kuolleen
- pitkittää pyykinpesua niin kauan, että joutuu lopulta leikkaamaan puntit kulahtaneimmista pitkistä housuista saadakseen lapselleen shortsit hellepäivään
- leipoo kymmenisen mutakakkua erinäisille vierailijakokoonpanoille
- kerää marjat vain pensaiden julkisivulta, ja kutsuu ystävät poimimaan loput
- valmistautuu alkavaan työvuoteen hankkimalla työtuolin vaihtamalla sen kahvipakettiin (oikein Presidenttiin) sekä ostamalla Sisu-pastilleja ja uuden kasvovoiteen
Vielä ehtii kartuttaa kesäkokemuksia parin viikon verran ennen töitä. Perinteiset Facebook-päivitykset koskien kesälomakohteita ja säilönnän ihanuutta eivät lopu siihenkään. Olkaa ihmiset ihan rauhassa vaan, elämästä saa nauttia kesäloman jälkeenkin, ja jos lapselta kysytään, parasta kesässä ei ollut se kallein reissu vaan puumaja ja jäätelö.
J
Tilaa:
Kommentit (Atom)