Äidin käyntikortti

Minulla on kävelevä käyntikortti. Hän on pian kuusivuotias ja kulkee mukanani hyvin usein. Jo pienestä lähtien käyntikorttia on kuljetettu mukana siellä ja täällä. Syykin on selvä. Toisella, jolle käyntikortti kuuluu yhtä paljon kuin minulle, on usein niin pitkät työpäivät, pidemmät kuin minulla, että käyntikortti kulkee mukanani talvet ja kesät, etenkin kesät, jolloin olen vapaa työstäni.

Työstäni tämä käyntikortin kehittäminen ja puunaaminen ehkä johtuukin. Tai johtuuhan se muustakin. Siitä esimerkiksi, etten voi hyväksyä käyntikorttini olevan resuinen tai likainen. Tai printtivaatteisiin puettu. Yöpuvussa joku painokuva menettelee, muttei niissä tamineissa, joissa käyntikorttia kuljetetaan kodin ulkopuolella.

Mutta viestinkö käyntikorttini avulla myös minulle tärkeitä asioita, arvoja ja asenteita? Epäilemättä. Haluan, että käyntikorttini on varustettu kuin vuorikiipeilijä urheiluvaatteiden kuvastossa. Yhdestäkään saumasta ei saa tursuta vettä, värien on soinnuttava ja vaatteiden toimittava. Pohjimmiltani haluan kuitenkin kohdata käyntikorttini ajattelevana, keskustelevana ja sellaisena, jolla on oikeus tulla hyvin puetuksi, vaikkei käyntikortti ole ikänsä puolesta täysivaltainen. On käyntikortin oikeus on varustettu niin, ettei liikkuessa ole olo kuin kurkulla muovipussissa. Kenkien on oltava hyvät ja toimivat ja elokuviin mennessä jalassa täytyy olla toiset kengät kuin leikkipuistossa. Käyntikorttikin nauttii huolitellusta ulkonäöstä, siisteistä hiuksista ja pestyistä hampaista.

Käyntikortti on mukana kulkiessaan oppinut asialliseksi ja kohteliaaksi. Hänen yleissivistyksestään on pidetty huolta, puhuttu esimerkiksi uskonnosta ja vaaleista. Hän tietää Risto Rytin tarinan ja Akseli Gallen-Kallelan. Hän puhuu hiljempaa, jos hänen täytyy sanoa jotakin arkaluontoista. Toinen käyntikortin huoltajista, pidempi, keskustelee käyntikortin kanssa avaruudesta ja kannustaa ihmettelemään ja oivaltamaan. Kuljettaessani käyntikorttia päiväksi kaltaistensa joukkoon kerron mahdollisesta liputuspäivästä. "Tänään on Aleksis Kiven ja kotimaisen kirjallisuuden päivä. Seitsemän veljestä..." Iltaisin luemme Suomen lasten taidehistoriaa ja ihmettelemme asioita. Luemme me muutakin. Esimerkiksi Aku Ankkaa ja runoja, Vaahteramäen Eemelin tarinoita ja Ella-kirjoja.

En yritä tehdä käyntikortistani täydellistä tai ajattele hänen olevan parempi kuin muiden käyntikortit. Keskustelen käyntikortin kanssa, varustan hänet asianmukaisesti toimivin ja hyvännäköisin varustein ja edellytän käytöstapoja, joita opetan. -Miten pyydät nätisti? -Saisinko maitoa? -Sanopas moikka, kun lähdemme. -Kiitos ja moikka! Teen tämän kaiken käyntikorttini vuoksi. En silti kiellä, etteivätkö tarkoitusperäni olisi osin itsekkäitä. Mieluummin kuljen siistin ja asiallisen käyntikortin kuin resuisen rääväsuun kanssa. Haluan antaa käyntikortilleni edellytykset pärjätä.

Kirjoittamani ei tarkoita, että muokkaisin käyntikorttini sellaiseksi kuin haluan, erilaiseksi kuin käyntikorttini luonnostaan on. En suinkaan, onhan käyntikortillani puhevaltaa asioissa, jotka katsomme hänelle sopiviksi. Käyntikorttimme ei elä luomassamme henkisessä sisäoppilaitoksessa, eikä toimi kuin robotti. Hän saa olla kuten ikäisensä, leikkiä ja touhuta. Siitä huolimatta hänelle tarjotaan edellytyksiä ja valmiuksia, siistejä vaatteita, käytöstapojen opetusta, rajoja, huolenpitoa ja rakkautta. Ei pieni koko tarkoita sitä, etteikö käyntikortille voisi puhua ajankohtaisista asioista tai pohtia laajoja kokonaisuuksia. Pieni koko ei myöskään tarkoita huonoa pukeutumista, ketsuppisia poskia isotädin syntymäpäivillä tai käytöstavattomuutta.


Kommenttejanne odottaen, asioita hieman kärjiestäen,

Ee

Pissapurkki

Kävin eilen kyselemässä pissapurkkia kotimme viereisestä sairaalasta. Vaikka kodissamme on vessa, täytyy erään meistä liriä välillä purkkiin, jotta laboratoriossa voidaan varmistaa, että pissa on sellaista kuin pissan kuuluukin.

Purkin saaminen oli yllättävän vaikeaa. Kipitin tien yli ja suuntasin yksikköön, josta minun oli käsketty purkki hakea. Lähete tutkimuksiin tuli TYKS:sta, mutta heiltä emme voi purkkia saada, koska emme ole Varsinais-Suomesta. No, Satakunnassa oltiin samaa mieltä. Vaikka olemme satakuntalaisia, emme ole oikeutettuja saamaan pissapurkkia, koska tutkimukset on määrätty TYKS:ssa. En ole luonteeltani kaikkein tasaisin ja niinpä minua alkoi ärsyttää. Ajattelin mielessäni, että jollain jommassakummassa lasaretissa oli noussut liri otsaontelon taakse.

Kysyin kuitenkin purkkia asiallisesti. Toimistotäti ei osannut sanoa asiaan muuta kuin että hänen on kysyttävä sairaanhoitajilta. Paikalle nilkutti yksi hoitaja. Hän kertoi minulle, ettei hän voi antaa purkkia, kun tutkimuksista ei löydy lähetettä heidän järjestelmästään. Eikä sitä löytynyt, vaikka toimistotäti hakkasi henkilötunnusta koneeseen.

Minulla oli lähete kädessäni. Käsi ei tässä tilanteessa muuttanut mitään, vaan se, että lappu oli toisen sairaanhoitajan tulostama. Tulostaminen oli tapahtunut aivan väärässä paikassa samoin kuin tutkimusten määrääminen.
-Ei, en voi antaa purkkia sinulle.
-Aha, mihin astiaan me se pissa sitten pissataan?
- No vaikka Minigrip-pussiiin.
-Aha. Ja se pussiko sitten lähetetään Porista Turkuun?
-Ai, se pitää lähettää.
- Niin, se on lähetettävä, kun täällä ei tietojeni mukaan tutkita näytteitä, jotka TYKS haluaa.
-Aa, voi olla niin.
-Enkö voisi saada sitä purkkia?
-Mun täytyy soittaa henkilölle, joka näistä päättää.

[tuut-tuut-tuut]

-Valitettavasti tää ihminen on just syömässä, eikä hänellä ole puhelinta mukana.

Tässä vaiheessa minusta alkoi tuntua hieman epätoivoiselta. Niinpä aloin tilittää. Kun tää näyte on lapsen näyte ja kun hän on sairas ja kun häneltä täytyy saada näytteet otettua niin, että tulokset tulevat torstaiksi jajajaja..... Onneksi olin pukeutunut verkkahousuihin ja huppariin. Ilman kyseistä kostyymia olisin leimautunut Leenaksi, siksi leopardipöksyiseksi jaajattelijaksi, joka kekkaloi televisiossa joku vuosi sitten.

Viimein sairaanhoitaja heltyi ja antoi minulle purkin. -Yritä ensi kerralla saada nämä jostain muualta. Sanoin kiitos ja korostin, kuinka tärkeä juttu yksi muovinen pissapurkki ja kolme putkiloa meille olivat.

Jos tämä olisi ollut ainoa juttu, minua ehkä naurattaisi. Mutta kun kaikesta pitää kiistellä ja kaikkea vaatia. Niin kuin esimerkiksi kumihanskoja ja hengityssuojaimia. -Näistä päättää meidän ylilääkäri, sanoi täti, kun omasta kotikunnastamme näitä kysyimme. Kyseiset tarvekalut jäivät saamatta Turusta, kun emme ole varsinaissuomalaisia ja vaikka olemme satakuntalaisia, emme olisi kumihanskoihin oikeutettuja, kun lääkityksen on määrännyt joku lääkäri Turusta. Se joku lääkäri sattuu olemaan meidän onnemme ja helpotuksemme, vaikka onkin Turusta. Saimme kinuamisen jälkeen neulasäilön, kahdeksat kumihanskat ja kymmenen hengityssuojainta. -Me tarvitsisimme näitä kyllä enemmän. - No, sitten niitä täytyy anoa lisää uudella lähetteellä. Ja olkaa tyytyväisiä, että saitte neulasäilön, vaikkei potilaalla ole diabetestä.

Minulla vielä jalka nousee, pää toimii ja suusta tursuaa sanoja. Miten kaiken maailman vaatimisista ja tavaroiden keruusta Kelan papereista puhumattamakaan selviävät ne, jotka eivät oikeasti jaksa ja joilla itsellään tai perheenjäsenellään on todella vakava sairaus?

Iloista alkanutta syyskuuta toivottaen,

E

ps. Kaikki on hyvin, vaikka blogissa on ollut hiljaista. Arki vain on imaissut meidät mukaansa, eikä sen otteesta ole helppoa irrottautua.

Nuoruuden jälkeen tulee vanhuus

Olen palannut töihin, mikä tarkoittaa sitä, että teinien lausahdukset värittävät päiviäni. Teinejä väsyttää koulussa vähemmän kuin luulin ja ainakin viime viikolla vähemmän kuin minua. Valvoin ja vahdin raapimiskiellossa ollutta koiraa vuorotellen Pitkän kanssa. Muutenkin keho yski ensimmäisen kokonaisen työviikon tuskaa. Väsytti niin perhanasti. Onneksi olen maksanut Yle-veroni ja ostanut jokaiselle arki-illalle lepohetken, joka alkaa viideltä ja päättyy kuudelta. Sen ajan retkotan taju kankaalla. Tällä viikolla olen mennyt nukkumaan iltaisin jo kymmeneltä. Niin keski-ikäistä.

Kirjoitimme viime viikolla teinien kanssa tekstejä heistä itsestään. Kuka olen? Mitä harrastan? Mikä minusta tulee aikuisena? Kuka olen -kysymykseen monet vastasivat nokkelasti, että minä, johon totesin, että se on hyvä, jos voi olla oma itsensä. Mitä harrastan -kysymys kirvoitti hyvin samankaltaisia vastauksia suurimmalta osalta ja kysyinkin, missä tätä en mtn -harrastusta harrastetaan. Kuulemma kaikkialla, mikä tietysti on hyvä, niin huoltajien ei tarvitse kantaa huolta harrastuskuskauksista. Muita hytötyjä kyseisestä harrastuksesta en keksinyt.

Aikuisuus tuntui teineistä kaukaiselta ja kauhealta. Mitä nuoruuden jälkeen tulee, kysyi yksi ja toinen kiljaisi luokan toiselta reunalta, että vanhuus. Ja siihen muutama myönteli, että niin tietty. Kysyin, että mitä ikäkautta he ajattelevat minun edustavan, jos nuoruuden jälkeen ihminen pasahtaa suoraan vanhuuteen. Keski-ikäisyyttä, sanoivat teinit lievästi nasaalilla äänellään ja hokivat mielessään angstisesti jotain sellaista kuin voi tsiisus, mikä daiju. Sanoin olevani nuori aikuinen, mihin teinit tyytyivät reagoimaan hitailla mulkaisuilla.

Tulevaisuuden suunnitelmia tulevilla vanhuksilla oli vaikka muille jakaa. Moni halusi kampaajaksi ja kosmetologiksi, pojista kukaan ei vielä tiennyt muuta kuin että ei ainakaan lukioon. Vanhat merkit pitivät paikkaansa ja yksi teineistä kysyi minulta hieman säälivään sävyyn, kuinka olen ajautunut niin kamalaan ja kauheaan työhön kuin opettajaksi. Sanoin, että siksi kun teidän kanssa on niin kivaa. Eivät uskoneet. Muutama kommentoi, että muija servas. Teinipuhetta ymmärtämättömille kerrottakoon, että kyseinen ilmaustarkoittaa sanallista vastapalloon lyömistä. Ja te, joille kyseinen kieli on vierasta, kerron vielä, etten itsekään ole täysoppinut kyseisen kielen suhteen. Teinit kommentoivat kirjoittamisen lomassa jotakuta henkilöä kikehengariksi. Kysyin, mitä ilmaus tarkoittaa. Kirjaston luona hengailevaa tyyppiä tietty, kuului vastaus.

Sitten kirjoittaminen jatkui. Ja kysely. Onks pakko kirjoittaa, kun mä osaan jo sekä puhuu et kirjoittaa?

Alati lähestyvää vanhuuseläkettä tsiigaillen,

E

Arki rytkyy

Yö ennen ensimmäistä työpäivää on aina vähän kehno, joten tänä vuonna en edes yrittänyt siirtää rytmiä ja mennä pyörimään sänkyyn. Viimeistelin valvomisesta johtuneen turvotuksen syömällä iltapalaksi juustonaksuja. Olemus täydentyi vielä, kun lapseni vaihtoi maitoviiksipusun huulipunapusuun. 

Iltapäivisin olemme enimmäkseen olleet porukalla kotosalla ihan rauhassa. Eskarilainen totuttelee uuteen arkeensa, ja on selvästi kaivannut kotoilua. Päiväuniin tämä ei silti veny:

- Etkö ole yhtään väsynyt, vaikka heräsit jo seitsemältä?

- Mä en ole mikään äiti, joka tarvitsee lepoa, vaan lapsi, jolla on kiire pelaamaan!

- Kyllä lapsikin voi olla väsynyt.

- Niin mutta ei tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää!

Äiti makoilee milloin aurinkotuolissa, milloin sohvan nurkassa. Lapselle tärkeän rauhoittumisen nimissä. Lapsi pelaa, rakentaa, piirtää, lähettää postia nukkuvalle äidilleen, juoksee katsomaan, joko naapurin lapset ovat kotona. Lapsen lepo on omien juttujen tekemistä omaan tahtiin. Joskus se on sitä äidillekin, mutta päiväunia ei voita mikään!

Lapsi on oppinut eskarissa viiden päivän aikana seuraavaa:

• oikea ja vasen
• punaisesta ja keltaisesta tulee oranssia
• pitää kuunnella ohjeita ja olla hiljaa kun pyydetään
• ei saa kiusata kavereita
• ei saa tehdä mitään ennen kuin on tullut vastaus
• kannattaa maistaa ruokaa

Lapsen isä on oppinut muttei muista aina seuraavaa:

• kuravaatteet täytyy tuoda välillä pesuun
• lapsella on oma naulakko vaihtovaatteille
• vaihtovaatteet täytyy tuoda välillä pesuun
• lapsi tarvitsee eskarin jälkeen välipalan ja lounaan ennen elokuviin ja sirkuskouluun lähtöä

"Siellä repussa on joku kasvatuskaavake.”

Kivaa arkea kaikille!

J

Kesällä voi käydä niinkin, että

• makaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi lähellä istuttamiaan orvokkeja huomatakseen niiden kuolleen
• pitkittää pyykinpesua niin kauan, että  joutuu lopulta leikkaamaan puntit kulahtaneimmista pitkistä housuista saadakseen lapselleen shortsit hellepäivään
• leipoo kymmenisen mutakakkua erinäisille vierailijakokoonpanoille
• kerää marjat vain pensaiden julkisivulta, ja kutsuu ystävät poimimaan loput
• valmistautuu alkavaan työvuoteen hankkimalla työtuolin vaihtamalla sen kahvipakettiin (oikein Presidenttiin) sekä ostamalla Sisu-pastilleja ja uuden kasvovoiteen

Vielä ehtii kartuttaa kesäkokemuksia parin viikon verran ennen töitä. Perinteiset Facebook-päivitykset koskien kesälomakohteita ja säilönnän ihanuutta eivät lopu siihenkään. Olkaa ihmiset ihan rauhassa vaan, elämästä saa nauttia kesäloman jälkeenkin, ja jos lapselta kysytään, parasta kesässä ei ollut se kallein reissu vaan puumaja ja jäätelö. 

J

Pienessä sievässä pienen, sievän lapsen kanssa

Viime lauantaina oli kuuma. Pitkä lähti Turkuun tapaamaan kavereitaan ja me saimme kylään kavereita. Auringon ja lämmön innoittamina päätimme lähteä Yyteriin, kaksi äitiä ja kaksi viisivuotiasta nallikkaa. Pakkasimme mukaan viltit, pyyhkeet, eväitä, vettä, pillimehuja ja kivennäisvettä. Toinen meistä muisti ottaa aurinkorasvankin. Kaupasta haimme menomatkalla jäätelöt, jotka söimme Valintatalon pihassa. Olisi ollut kurjaa, jos autooni kohmettunut seitsemän kilon koirankarvalaatta olisi kuorrutettu jäätelöllä. Siksi söimme pihalla.

Rannalla oli mahtavaa heti ensimmäisestä sekunnista lähtien. Levitimme viltin lähelle vettä ja sudimme aurinkorasvaa molempien poikien iholle. Ystäväni levitti myös itselleen. Minä luotin päivetykseen. Ei olisi kaikilta osin kannattanut, tyhmä pää ja niin edespäin. Rasvauksen jälkeen pojat juoksivat mereen ja äidit jäivät viltille. Puhuimme niin kuin nyt kaksi naisihmistä vain voi ja tuijotimme mereen. Parempi katsoa kuin katua, kuulukoon ohje käytäntöön, jos meressä reuhaa kaksi lasta, joiden uimataito ei ole sataprosenttinen. Koko ajan pidimme silmällä kahta villivarsaa, jotka reuhasivat vedessä niin paljon, että illalla mehut olivat lopussa, niin tetroista kuin pojista. Lapsilla oli valtavan hauskaa, mutta niin oli meillä aikuisillakin. Juttua riitti, vaikkemme voineet keskustellessamme edes katsoa toisiamme. Viltillä käsiteltiin aiheita politiikasta ruuanlaittoon. Politiikkakeskustelu päättyi ystäväni toteamukseen "voi sitä Päiviä".

Kahden tunnin meriveden sekoittelun jälkeen pojat tulivat viltille ja viltin viereen kaivamaan hiekkaa. Äidit pylläyttivät itsensä toisinpäin ja napani sai kaipaamansa varjon. Samalla meille avautui täysin uusi näkymä. Kun olimme ensin katsoneet parin tunnin ajan kahden iloa pursuilevan lapsen leikkiä, saatoimme aloittaa aikuisten tarkkailemisen jälkikasvun leikkiessä viltin vieressä hiekalla.

Voi sitä pöhnäisyyden määrää. Monilla vilteillä vanhemmat, äiskät ja iskät, tissuttelivat, kännäsivät, ryyppäsivät ja tenuttivat. Viilennetty olut löysi tiensä kylmälaukusta janoisen sankarivanhemman nieluun yhdellä jos toisella viltillä. Lapset, meidän lapsiamme pienemmätkin, juoksivat mereen ja sinne, tänne ja tuonne. Vanhempien huomio kiinnittyi omiin kavereihin, itsensä ja kavereidensa valokuvaamiseen tai puolisoon. Pienessä sievässä oli mukavaa hinkuttaa ukon peffaa ja hörppiä keppanaa. Tai seikkailla meressä kaljatölkki kädessä.

Ai niin ne lapset. Heitä etsittiin, kun rannalta piti lähteä rämpimään kohti kotia. Tai jos koti ei vielä houkuttanut, hiljennettiin mukulat karkilla. Yksikin vaippahousu söi pussillisen Omar-karkkeja äidin ja isän imuttaessa tupakkia ja siemaillen olutta ja siideriä kavereiden kanssa.

Mitä helvettiä? Oliko yksivuotias ainoa ajokuntoinen, kun rannalta lähdettiin kotiin?


Kesäpipoaan kiristellen,

Ee

Meillä melkein kaikki laitteet on

Äiti ei ymmärrä iPadin peleistä tuon taivaallista, eikä kyläpaikan television käyttökään suju ongelmitta. Lapsen polkupyörään hankittiin nopeus- ja matkamittari. Lapsi ehdotti, josko testattaisiin. Äiti ehdotti, josko odotettaisiin iskä kotiin. ”Äiti, siinä on kyllä vain yksi nappi”, rohkaisi lapsi.

Luotan laitteiden logiikan avautuvan keskivertotolkulle, ja kokeilen uusia vempaimia ennakkoluulottomasti. Työpaikallani olen siinä vähemmistössä, joka ottaa uudet tietotekniset sovellukset innolla vastaan. En ole silti millään tasolla kiinnostunut television äänenlaadusta (jotta eron huomaisi, tulisi töllön volyymin olla häiritsevän kovalla) enkä tietokonepeleistä. Olen vain etäisesti tietoinen pelien ideasta, vain varmistuakseni, ettei niissä räjäytetä ketään tai näytetä tissejä.

Keittiössäni pauhaa radio, joka rätisee, kun sen ohi kuljetaan. Ei haittaa, sillä ratkaisu ongelmaan on tiedossa: älä kulje antennin ohi tai vaihda taajuutta. Eipä tarvitse päivittää ohjelmistoa.

Lapsi saa pelata kaksi kertaa viikossa. Kun ei ole pelipäivä, pieni keksii mainiosti puuhaa, mutta pelipäivien aamuina aika kuluu puhelimen tai tietokoneen kärttämiseen. Sairaalassa sain seurata, miten tablettitietokoneen silittely vaikuttaa pienen pulssiin. Syke nousi kymmenellä. Oli annettava pelata, sillä paikoillaan odottelua riitti, mutta nyt on äidillä näyttöä pelaamisen haitoista.

Tässä sitä sitten tasapainoillaan opettavaisen ja liiallisen tietotekniikkamäärän välillä. Tehdään vastapainoksi juustokuvusta ensilantille turvasäiliö ja talouspaperirullista avaruussukkula. Ei pudota kärryiltä, kun kehitys kehittyy, mutta pärjätään pahvilla ja maalarinteipilläkin.

J