Kunpa aina muistaisin,

että niin moni asia elämässä on tosi hyvin. En kitisisi, rutisisi, valittaisi, hermoilisi, kiiruhtaisi, pähkäilisi, stressaisi, vaan ymmärtäisin, että kaikki on tässä.

Huoli pienestä ihmisestä pakottaa aikuisen miettimään yhtä isoa asiaa, elämää. Iltarukouksellekin oli taas aikaa. Ihan kuin muina iltoina ei muka olisi.


Sateisena aamuna, lastenosastolla,

Ee

Onneni on olla...

Aamuista ja öistä, vähän päivistäkin

Eilen tuli kiire. Söin sämpylän juostessani bussipysäkille ja puin sukat vasta linjurin penkillä, mutta ehdinpäs. Bussissa aamukiire katkeaa. Kuuntelen radiota tai spotifyta peläten, että nauran tai laulan ääneen. Tässä maassa ja erityisesti ruuhkabussissa siitä seuraisi välitön paheksunta ja hoopoksi leimaaminen.

Suuri osa yöstä kului kotimme rappusilla istuen ja jäätelöä pienelle laryngiittipotilaalle syöttäen. Öinen usva ja komea kuu eivät tällä kertaa riittäneet vaan siirryimme ensiapuun adrenaliinille ja kortisonille. Jos yöpäivystys kotipaikkakunnaltamme loppuu, tulee näistä yöllisistä matkoista pitkiä ja siten ahdistavia. Nyt päästiin terveyskeskuksen autiolta parkkipaikalta suoraan hengitysteitä aukomaan. On aika eri asia viedä pikkupotilas pienelle, rauhalliselle ensiapuasemalle kuin jonottamaan tuntikausiksi kauas ja liian suureen yksikköön. Kun hengitys on hankalaa, muiden huonovointisten tuijottaminen tuskin parantaa lapsen omaa oloa.

Pienen päivä kotona toipilaana sujuu, kun äitikin on hiukan toistaitoinen kaiketi saman taudin vuoksi tai vain valvomisesta. Liian väsynyt hössöttääkseen kotihommia tai omia töitään (vähän sentään taistelin banaanikärpäsiä vastaan). Afrikan tähti, Dance-tallenne, legot, puuhavihot, lämmin viltti ja kirjakasa. Kiinalaista lounaaksi ja vielä päivälliseksikin (en jaksa ymmärtää annoskokoja mutta toisaalta liputan niiden puolesta; yhdestä ruokkii koko perheen ja vielä hoitoapuna olleen mumminkin) ja iltapalalla vesimelonia ja leipäjuustoa. Näistä viimeisten kohdalla pienen olotila oli silminnähden parempi, tanssi - vaikkakin kalpeana - joka suupalan välissä jotain nykytanssilta vaikuttavaa. Mainio pieni mies alkaa toipua!

J

Työmatkapyöräilyä

Yksitoista vuotta sitten päätin, että alle viiden kilometrin pituiset matkat on taitettava omin voimin. Autoa ei ollut. Niinpä oli järkevää yhdistää arkiseen kulkemiseen liikunta. Vaikkei autoa, oli minulla polkupyörä. Polkupyörän ja uuden pyöräilykypärän innoittamana laajensin sääntöäni: alle kymmenen kilometrin mittaiset siirtymät tulee tehdä polkupyörällä. Asiaan sisältyi muutamia poikkeuksia. Serkun häihin ei ollut pakko pyöräillä, vaikka kirkkoon olisi ollut matkaa vain pari kilometriä. Yliopistolle sai mennä kaatosateessa bussilla. Muutenkin sai käyttää järkeään, muttei lintsailuun.

Pyöräilin kesätöihin. Sisko varoitteli hajusta. –Kohta sua sanotaan haisukassaksi. Työmatkapyöräily oli tavallaan esteetöntä, pyörätiet olivat sileät ja matka taittui sykkeen noustessa ylämäissä. Ainoa este oli suihku tai oikeammin sen puuttuminen. Kymmenen kilometrin reippaan pyöräilyn jälkeen iholle nousi hiki, jota sai pyyhittyä paperilla, mutta jota siitä huolimatta riitti imeytymään supermarketin kassan keinokuituiseen asuun. Olin vaativa. Ensin olisin kaivannut juoksevaa vettä ihoni huuhtelemiseen ja sitten kuivauskaappia pyöräilyvaatteiden kuivattamiseen. En luovuttanut. Päätin, että mieluummin hikoan pyöräilystä kuin bussissa istumisesta ja lakkaan murehtimasta kuivauskaapin puuttumista. Välillä tuskanhikoilutti. Ihmisten kummastelu näet ärsytti ja edelleen työmatkapyöräilijää pidetään outona spartalaisena. 

Kerron nyt kaikille. Pyöräilyssä ei ole mitään ihmeellistä. Usein tulee hiki, välillä luulee vastatuulen takia polkevansa kuntopyörää ja vaihtovaatteet ovat ryppyiset. Reisissä tuntuu ja välillä haarovälissä. Rahaa menee pistosuojattuihin kumeihin ja pyörän huoltamiseen. Enemmän rahaa kuitenkin säästyy. Kunto nousee ja työpäivän edetessä hiki laskee. Kymmenen aikaan aamulla voi hyvällä omallatunnolla syödä välipalaa. 

Helsingin Sanomat uutisoi polkupyöräilijöiden kerrostalosta (HS 1.9.2012). Minä muutan! Kohteessa ei ole lainkaan asuntokohtaisia autopaikkoja, vaan merkityt pyöräpaikat sisätiloissa. Talo olisi täynnä samanlaisia kuin minä, ristiriitojen ihmisiä. Niitä, jotka samaan aikaan säästävät ja kuluttavat. Se on pyöräillessä mahdollista.

Polkemisiin!

Ee

Keltainen valo

Jostain arjen uumenista päähäni työntyi ajatus keltaisesta väristä. Tuli olo, että kotiin täytyy saada keltaista, vielä pieni häivähdys kesästä. Kolmen kuukauden päästä keltainen on out ellei lasketa Paradis-konvehteja. Vai mitä sisko?

Pian täytynee leipoa sitruunapiirasta.

Banaaneja pikkuapinalle.

Happohyökkäys, varo vaan!

Työpäivän tavarat.

Lepakko.

Tervetuloa teelle!

Huomenna on torstai! Jei!

-Ee-

Perjantaissa on tulevaisuus!

Kuulaat syyspäivät ovat ihania. Mahtoivatkohan opiskelijat huomata, että käytin oppitunnin suunnitteluun tarkoitetun ajan pyöräillen töihin lähes tunnin? Joku ehkä huomasi, useimmat eivät.

Päivään sisältyi parin tunnin tauko keskellä päivää. Ehdin isäni kanssa lounaalle, ja laukusta löytyi töihin palatessa närästyslääkettä, liian kallis shampoo, valkosuklaamustikoita ja ihana laukku, joista kaksi viimeistä ei kylläkään lukenut ostoslistassa. Syytän aurinkoista perjantaita tästäkin.

Isä lähtee pitkälle ja vaativalle moottoripyörämatkalle. Lounaan tunnelma oli sen mukainen. Isälle tämä on rakkaan harrastuksen huipentuma; me muut olemme tajunneet seikkailun hurjuuden vasta nyt, kun ajoasun panssareiden väliin ommellaan vara-avainta, kopioita passista ja rahaa. Omat pienet suunnitelmat tuntuvat aiempaa pienemmiltä, vaan tärkeitä ne ovat pienetkin unelmat!

Kirpeää perjantaita kaikille!

J

Pää- ja sorkkatauti

- Äiti, tule katsomaan mun tekemää hienoa junarataa!
(äiti kömpii migreeni päätä juimien sohvalta yläkertaan ja takaisin sohvalle)
- Äiti, mä käyn kakalla!
(äiti kömpii avuksi vessaan)
- Äiti, kurkista nopeasti mun tekemää tornia!
- Äiti ottaa nyt pikku unet eikä katso mitään.

Pääkipu ja pienen lapsen tärkeät asiat sopivat kehnosti yhteen. Paitsi silloin, kun pieni lapsi haluaa tulla sohvalle viereen ja katsoa Rölliä Röllin näköisen äidin toipuessa.

Tämä lamauttava vaiva ei enää vuosien jälkeen yllätä. Kipuun ei totu, eikä sen analysointi lopu koskaan, mutta nykyään se on osa elämääni. Nyt onneksi harvemmin kuin taannoin. Olen kuitenkin kohdannut uuden esteen: rasitusvamman. Sen sulattaminen on vasta alussa, enkä millään suostu hyväksymään tätä eloa ilman hyppyaskeleita.

Kesä sujui juosten, mikä alkoi jo tuntua loistavalta. Sitten töiden alettua kintut kieltäytyivät kestämästä sekä lenkkejä että työpäivää kovalla lattialla kipitellen. Viikon verran yksikin juoksuaskel on ollut liikaa, tulehduslääkettä kuluu ja kylmäpakkaukset vaihtuvat taajaan.

Vaikka juoksu on ollut tavoitteellista,  valmistavan työn tekeminen on ollut ehdottomasti tärkeämpää kuin lokakuinen tavoite. Onneksi, muuten lepo harmittaisi vielä enemmän. Pyöräily lohduttaa hieman, mutta metsäpoluilla kirmailua on kova ikävä.

Jalka ei ole sietämättömän kipeä. Pää ajoittain on. Silti migreenissä pahinta on henkinen kipu. Ettei pysty parhaimpaansa, ei edes välttävään. Jalkakipu ei vie toimintakykyäni kokonaan, joten olen kanavoinut hölkkäenergiani muihin puuhiin. Josko kirjoittamiseenkin olisi nyt helpompi keskittyä? Ei kuitenkaan tänään tätä enempää, kun burana pehmentää pään ja vatsan vaikka sen pitäisi tehdä niin jalalle.

J

Opettelen nukkumaan omassa sängyssäni

Olen nukkunut maaliskuun alkupuolelta asti patjalla intiaanileirissä. Kesäkuussa leiri vaihtui Ansan yöhoitoon ja siirryin nukkumaan sohvalle. Viisi kuukautta sänkyni on ollut käyttämättä, mitä nyt pari yövierasta Turusta loikoi siinä yhden yön.

Perjantaina päätin mennä omaan sänkyyni. Ihana, leveä sänky ja niin vieras. Ansa seurasi yläkertaan ja hänelle pedattiin nukkumapaikka makuuhuoneen lattialle. Allu Koiranen päätti olla alakerrassa ja siitähän seurasi se, että Ansa viime yönä otti asiakseen herättää minut: alakerrassa liikkuu joku. Menin muriseva Ansa mukanani katsomaan ja Alluhan se siellä, vesikipolla.

Ensimmäinen viikko töissä oli uuvuttava. Harmi, että sänky on yläkerrassa. En meinannut torstaina jaksaa sänkyyn asti. Työuupunut olin.

Huomenna uusin voimin!

Ee