- Äiti, tule katsomaan mun tekemää hienoa junarataa!
(äiti kömpii migreeni päätä juimien sohvalta yläkertaan ja takaisin sohvalle)
- Äiti, mä käyn kakalla!
(äiti kömpii avuksi vessaan)
- Äiti, kurkista nopeasti mun tekemää tornia!
- Äiti ottaa nyt pikku unet eikä katso mitään.
Pääkipu ja pienen lapsen tärkeät asiat sopivat kehnosti yhteen. Paitsi silloin, kun pieni lapsi haluaa tulla sohvalle viereen ja katsoa Rölliä Röllin näköisen äidin toipuessa.
Tämä lamauttava vaiva ei enää vuosien jälkeen yllätä. Kipuun ei totu, eikä sen analysointi lopu koskaan, mutta nykyään se on osa elämääni. Nyt onneksi harvemmin kuin taannoin. Olen kuitenkin kohdannut uuden esteen: rasitusvamman. Sen sulattaminen on vasta alussa, enkä millään suostu hyväksymään tätä eloa ilman hyppyaskeleita.
Kesä sujui juosten, mikä alkoi jo tuntua loistavalta. Sitten töiden alettua kintut kieltäytyivät kestämästä sekä lenkkejä että työpäivää kovalla lattialla kipitellen. Viikon verran yksikin juoksuaskel on ollut liikaa, tulehduslääkettä kuluu ja kylmäpakkaukset vaihtuvat taajaan.
Vaikka juoksu on ollut tavoitteellista, valmistavan työn tekeminen on ollut ehdottomasti tärkeämpää kuin lokakuinen tavoite. Onneksi, muuten lepo harmittaisi vielä enemmän. Pyöräily lohduttaa hieman, mutta metsäpoluilla kirmailua on kova ikävä.
Jalka ei ole sietämättömän kipeä. Pää ajoittain on. Silti migreenissä pahinta on henkinen kipu. Ettei pysty parhaimpaansa, ei edes välttävään. Jalkakipu ei vie toimintakykyäni kokonaan, joten olen kanavoinut hölkkäenergiani muihin puuhiin. Josko kirjoittamiseenkin olisi nyt helpompi keskittyä? Ei kuitenkaan tänään tätä enempää, kun burana pehmentää pään ja vatsan vaikka sen pitäisi tehdä niin jalalle.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti